Vuonna 2006, kun olin 19-vuotias fysiikan opiskelija ja surffailin Helsingin yliopistossa mielenkiintoisten kurssien perässä, päädyin visiitille myös teologiseen tiedekuntaan. Parhaiten muistan Vanhan testamentin eksegetiikan luennot, joita piti Martti Nissinen leveällä savon murteella. Tuohon aikaan luin myös Nissisen tutkimuksia homoseksuaalisuudesta, esimerkiksi kirjaa Synti vai siunaus: homoseksuaalit, kirkko ja yhteiskunta (2004). Kun olin juuri tullut kaapista, irtautunut pakon edessä vanhoillislestadiolaisuudesta ja maailmankuvani oli aikamoisessa kaaoksessa, oli tärkeää kuulla asiantuntijalta, ettei Raamatun kanta homoseksuaalisuuteen ole mikään yksiselitteinen juttu.
Niinpä olin kovin mielissäni, kun pääsin kuulemaan Nissistä uudelleen vielä liki 20 vuotta myöhemmin – ja savon murrekin oli ihan ennallaan. Ympyrä sulkeutui. Nissinen piti meille pari luentoa Laulujen laulusta, jota hän oli suomentamassa nykyiseen (1992) Kirkkoraamattuun silloin kun itse vielä kuljin lastenrattaissa.
Päällisin puolin Laulujen laulu on eroottinen rakkausrunoelma. Siinä on kaksi puhujaa, mies ja nainen. Teksti on hyvin aistillista ja ruumiillista, siinä tuijotetaan, kuullaan, kosketaan, haistetaan ja maistetaan. ”Rakkaani työnsi kätensä ovenraosta, ja sydämeni hypähti”, sanoo nainen. ”Minä nousin avaamaan rakkaalleni, ja käteni helmeilivät mirhaa, sulaa mirhaa oli minun sormissani ja oven salvassa.” (5:5) On rakastelun metaforia: tekstissä poimitaan kukkia, nautitaan hedelmiä, kiipeillään puihin ja tartutaan taateleihin.
Laulujen laulu on kaikkien Raamatun kirjojen joukossa poikkeuksellinen siinä, miten siinä kuuluu naisen oma ääni. Nainen on aktiivinen toimija, mies taas Nissisen mielestä vähän aikaansaamaton. ”Mies kahtoo ja kuvvailoo naista eikä oikein muuta tiekään.” Mies ei edusta toksista maskuliinisuutta, vaan koputtelee nöyrästi naisen ovelle. Rakkausruno näyttää olevan se genre, jossa mies–naissuhteet voitiin muinaisen Lähi-idän kulttuuripiirissä esittää tällä tavalla, vaikka muuten yhteiskunta oli patriarkaalinen.
Naisesta käytetään Laulujen laulussa aika militantteja vertauksia: hän on Daavidin torni ja muuri. Tornimetafora voi viitata siihen, että nainen erottuu maisemasta, pohti Nissinen. Toisaalta torni symboloi vahvuutta ja turvaa: se on puolustusvarustus. Nainen ei ole antautunut, vaikka yritetty on. Torniin ”on ripustettu tuhat kilpeä, monen soturin jouset ja viinet” (4:4).
Entä mitä Laulujen laulu tekee Raamatussa? Ties miten pitkään on kinasteltu siitä, onko se vain maallista rakkausrunoutta vai onko sillä ollut syntykontekstissaan jokin rituaalinen tai uskonnollinen tarkoitus. Yksi vaikutusvaltainen tulkinta on liittänyt Laulujen laulun mesopotamialaisiin hedelmällisyysriitteihin ja kulttiprostituutioon. Tällaiset teoriat voi kuulemma kuitenkin vetää vessanpöntöstä. Teoria oli Nissisen sanoin ”post-viktoriaanisen ajan jännittävä tirkistysaukko orientaaliseen eksoottisuuteen” vailla mitään kunnon evidenssiä.
Tekstiä on läpi juutalaisuuden ja kristinuskon historian luettu allegorisesti. Juutalaisuudessa sen on nähty kuvaavan Jahven ja Israelin suhdetta, kirkkoisät lukivat sitä Kristuksen ja kirkon välisen suhteen kuvauksena ja keskiajalla sen katsottiin ilmentävän sielun ja Jumalan mystistä yhtymistä. Keskiajalla Laulujen laulu oli hyvin suosittu: mistään muusta Raamatun kirjasta ei Nissisen mukaan kirjoitettu yhtä paljon kommentaareja.
Nuorempana Nissinen ajatteli, että Laulujen laulu on maallista häärunoutta, joka on allegorisoitu ja viekkaudella ja vääryydellä salakuljetettu Raamattuun. ”Kiäntymyksen” hän koki lukiessaan muinaista akkadinkielistä jumalten välistä rakkausdialogia, jossa joka rivillä tuntui olevan linkki Laulujen lauluun. Laulujen laulu asemoituu osaksi muinaisen Lähi-idän kirjallisuutta, ja sitä on alusta lähtien voitu lukea uskonnollisesti.
Jos osaisi lukea hepreaa ja jos lisäksi ymmärtäisi runoelman alkuperäistä kulttuurikontekstia, avautuisi tekstistä kaikenlaista, mitä suomennoksen lukijalle ei avaudu. Ehkä tunnetuin Laulujen laulun kohta on käännetty Kirkkoraamatussa näin:
Rakkaus on väkevä kuin kuolema,
kiivas ja kyltymätön kuin tuonela.
Sen hehku on tulen hehkua,
sen liekki on Herran liekki.
Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa,
virran tulva ei vie sitä mukanaan. (8:6–7)
Tämä rakkauden ylistys kätkee Nissisen mukaan sisäänsä kokonaisen jumalpantheonin. Alkutekstissä on jokaisella rivillä viittaus johonkin muinaisen Lähi-idän jumaluuteen: kuoleman jumala Mot, tuonela tai sen jumala Sheol, sodan ja ruton jumala Resef, sitten Jahve eli käännöksen ”Herra”, meren jumala Jam ja jokien jumala Nahar. Piiloviesti on se, että Jahve on vahvin kaikista. Jahve voittaa, rakkaus voittaa.
”Me ollaan sen ajatuksen perillisiä, että Jumala ja seksi eivät oikein mahdu samaan mihinkään, mutta ei vanhassa maailmassa ollut niin, ei edes Euroopassa”, sanoi Nissinen. Ei tarvitse mennä kuin 1700-luvulle, niin edes eurooppalaisilla protestanteilla ei ollut mitään vaikeuksia Kristuksen ja seurakunnan välisen erotiikan kanssa. Laulujen laulun inspiroimaa morsiusmystiikkaa veisasivat herrnhutilaiset Saksassa ja körttiläiset Suomessa, kunnes Siionin virret ”raitistettiin” ja morsiusmystiikka hävisi.
Saavatko rakastavaiset toisensa? Laulujen laulussa ei lopulta kerrota, pääsevätkö he koskaan puusta pitkään, pohti Nissinen. Viimeisissä jakeissa mies yhä ruikuttaa, että ”kutsu minut”. Nainen vastaa: ”Tule, rakkaani! Riennä kuin gaselli, kuin nuori peura tuoksuville vuorille!” (8:14) Tässäkin suomennos saattaa hämätä, sillä juosta-verbin suunta voi Nissisen mukaan olla mikä vain. Epäselväksi jää, sanooko nainen rakkaalleen ”riennä tänne tuoksuville vuorilleni” vaiko ”painu sinne tuoksuville vuorillesi”.
