Lapsuudessa pääsiäinen oli vähän tylsä juhla. Istuttiin pääsiäisseuroissa, jotka poikkesivat tavallisista lähinnä niin, että puheita oli enemmän ja rauhanyhdistykselle mentiin monena päivänä peräkkäin, ei vain sunnuntaina. Lestadiolaiset seurapuheet ovat liki tunnin mittaisia, lapselle aika puuduttavaa istuttavaa, kun ei ole mitään tekemistä.
Pääsiäisoksien koristelu oli tietysti hauskaa ja virpominen jännittävää. Jonain vuonna pääsin virpomaan kahdesti, koska kotona Helsingissä oli tapana virpoa palmusunnuntaina, mummolassa Pohjanmaalla puolestaan lankalauantaina. Kerran saimme serkkujen kanssa virpomispalkkioksi tuoreen, kotona leivotun leivän ja olimme pettyneitä: ei karkkia tai suklaamunia.
Nyt olen kahtena vuonna aika pontevasti yrittänyt saada kiinni kirkon pääsiäistouhuista, mutta vähän laihoin tuloksin. Suosikkini on kiirastorstain messu, jossa kirkko messun edetessä vähitellen sammuu, alttari puetaan mustiin, opetuslapsia kuvaavat kynttilät sammutetaan ja lopulta Jeesus-kynttilä jää yksin palamaan pimeään tilaan. Tosin tänä vuonna kevään valoa tulvi ikkunoista niin paljon, että se laimensi synkistely-yrityksiä. Sain lukea messussa psalmia 22 sillä välin, kun muut riisuivat alttaria. Se on hieno teksti, kuvaa elävästi kärsimystä, masennusta ja Jumalan poissaolon kokemusta.
Pitkäperjantain jumalanpalveluksessa olin viime vuonna avustamassa. Muistan tilaisuudesta lähinnä sen, että olin alipukeutunut, kun en ollut älynnyt laittaa mustaa päälle. No, ei minulla oikein mitään mustia vaatteita olisi ollutkaan. Tänä vuonna kuuntelin jumalanpalveluksen radiosta ja ajattelin, että kylläpä kirkkoherra puhuu lestadiolaisella nuotilla. Vanhoillislestadiolaisuuden piiristä hän olikin, selvitin jälkeenpäin. Sen kuulee puheesta.
Pääsiäisyönä valo palaa kirkkoon, kun Jeesus nousee kuolleista. Viime vuonna pääsiäiskynttilä oli niin suuri, että pappi ei meinannut yltää sytyttämään sitä. Siinä sai kirkossakävijä seurata jännitysnäytelmää: saadaanko kynttilä sytytettyä? Huh, kyllä se sitten syttyi, joten Jeesuskin taisi päästä haudasta pois.
Tänä vuonna pääsiäisyö meni penkin alle, koska sain väärää tietoa messun alkamisajankohdasta. Menin puoli tuntia myöhässä ja ihmettelin, että kylläpä tämä etenee kummallisessa järjestyksessä, kunnes messu sitten loppui alkuunsa. Lisäksi messu ei ollut yhtään tyyliäni: liian menevä meno.
Olen alkanut epäillä, etten ole oikein pääsiäisihmisiä. Pääsiäisenä ajellaan tunnevuoristorataa pitkäperjantain synkkyydestä pääsiäisaamun iloon. Jos oma tunneviisari ei värähdäkään, vaikka kirkko tekee parhaansa elävöittääkseen tätä draamaa, saattaa mieleen hiipiä epäilys, että ehkä minussa on jotain vikaa.
Toiseksi pääsiäisihmisyydessäni on se perustavanlaatuinen ongelma, että Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus ovat asioita, joista en ole oikein saanut kiinni. En ole vielä kuullut kenenkään sanoittavan niitä tavalla, joka niin sanotusti resonoisi. Kun pääsiäisen sanomasta kovasti puhutaan kristillisen uskon ytimenä ja perustana, kun kristilliseen pääsiäishehkutukseen ”Kristus on ylösnoussut!” kuuluisi vastata ”Totisesti nousi!”, saattaa mieleen hiipiä toisenkin kerran ajatus, että ehkä minussa on jotain vikaa. Nimittäin vikaa kristittynä: ehkä olenkin ihan vääränlainen tai en kristitty ollenkaan. Se ei ole mukava ajatus.
No, etsiskely
jatkuu. Ehkä vielä löydän omat tapani viettää kirkollista pääsiäistä, tai
sitten voin jossain vaiheessa lakata yrittämästä. Ehkä olen arki-ihmisiä, ja
arkea on onneksi kirkkovuodesta suurin osa.
*
PS. Sielunhoitoa tarjosi opiskelukaveri, joka oli herännyt pääsiäisaamuna Saksassa kirkonkellojen soittoon aamukuudelta.
– Hei, ei epädramaattisuus tee epäkristittyä, hän sanoi. – Tällaiset elämyspellet kuin mä on oma lajinsa, ja se ominaisuus sopii tähän kohtaan kirkkovuotta.
– Kiitos. Mutku se ylösnousemus on se juttu, buhuu.
– Plus et oo mikään ortodoksi.
– Juu en, sekin on kyllä tullut todettua.
– Oot lakoninen luterilainen. Ei sun tarvi sanoa "Totisesti nousi".
– Mut sitä harrastaa luterilaisetkin.
– Juu, mut se on lainaa vain. Elämysintoilijoita varten.
