Olen ollut kirkon touhuissa mukana vasta pari vuotta, mutta siinä ajassa minusta on ehtinyt tulla suuri paastonajan fani. On kiva, kun vuodenkierrossa on erityisiä päiviä ja aikoja. Sitä paitsi asketismissa on jotain viehättävää, kunhan se pysyy terveellä pohjalla. Ei paastoaminen varmaan turhaan ole mukana kaikissa maailmanuskonnoissa.
Harmi vain, ettei kulttuurimme tue paaston ideaa yhtään. Suklaamunien vuoret olivat ilmestyneet kauppoihin jo paaston alkaessa, heti kun edelliset sesonkituotteet oli myyty pois alta. Olisi kiva, jos paastoaminen olisi yhteisöllisempää, niin kuin muslimien ramadan.
Laskiaistiistaina söin ystävän luona hänen leipomosta ostamansa tavallista hienommat laskiaispullat, ja seuraavana päivänä, tuhkakeskiviikkona, laskeuduin paastoon Jyväskylässä. Kuunsirppi loisti pimentyvällä iltataivaalla ja mustien naakkojen pilvet kaartelivat sen ympärillä. Naakkojen äänet soivat korvissa vielä, kun istuin kirkonpenkissä hiljentymässä ennen messun alkua. Ne toivat oloon yhteyden tunnetta: naakat ulkona parveutumassa yöpuulle kuusenoksien väliseen hämärään, minä sisällä kirkon kattoon maalatun tähtitaivaan alla. Samaa elämän virtaa kaikki tyynni.
Tuhkamessu Jyväskylässä yllätti positiivisesti: se oli kaunis ja saarnakin hyvä. Pappi puhui kristittyjen tehtävästä toimia trumpismin vastavoimana, rakentaa siltoja siinä missä populismi jakaa ihmisiä eri leireihin. Hän varoitti itsekkyyden ja oman edun tavoittelun voimistumisesta ympärillämme. Se synnyttää surua, toivottomuutta ja yksinäisyyttä. Mikä voisi tänä paastonaikana olla sellainen teko, jolla tuet ja autat toisia, hän kysyi. Millä tavalla se teko rakentaisi yhteistä hyvää ja veisi meitä kaikkia lähemmäksi Jumalaa?
Sain otsaani tuhkaristin ja pyyhin sen messun jälkeen lumeen kirkon pihalla, koska en kehdannut ilmestyä risti otsassa ystävien luo kylään. Siellä tarjottiin laskiaispullia, mutta minä olin jo aloittanut sokeripaaston. Se on ollut paastoamisen tapani kahtena edellisenäkin vuonna.
– Tää on ollut tosi hyödyllinen paasto, sanoi ystävä, kun pari paastoviikkoa oli takana. – Oon huomannut, että syön yleensä ihan turhaa lihaa. Miten sokeripaasto on vaikuttanut suhun?
– Ehkä niin että oon jotenkin vapaampi, vastasin. – Ei oo semmosta että pitäis saada makeaa välttämättä.
– Joo tunnistan. Eikä oo ällö olo liiasta sokerista. Yleensä syön sokeria ihan hulluna, mutta nyt kun ei ota, ei menetä mitään.
Paastossa on kyse karsimisesta, jotta olennainen tulisi paremmin esiin, ja vapaudesta. Sokeriinkin jää helposti koukkuun, tai murehtimiseen, josta toisella ystävälläni on tapana paastota. Mieleni on takertuvainen ja itsekkyyteen taipuvainen, se tuppaa hajoamaan joka suuntaan ja haalimaan elämään kaikenlaista, joten hengellisessä harjoituksessa täytyy ikään kuin polskia vastavirtaan. Paasto on tällaista hengellistä treeniä samoin kuin sydänrukous tai muu hiljentyminen, jossa päästetään irti mielen tavallisista sisällöistä ja kiinnostuksenkohteista.
Kun paastoaa sokerista, huomaa, miten tiukasti monet sosiaaliset normit ja juhlimisen tavat ovat kietoutuneet sen ympärille. Tuntuu melkein mahdottomalta keksiä, miten voisi juhlistaa asioita ilman sokeria. Kun sydänrukouksen ohjaajakoulutus loppui ja halusimme vähän juhlia ”valmistumistamme”, päädyimme skoolaamaan omenamehulla ja levittämään piknikviltin kappelin lattialle alttarin eteen. Sitten nautimme siinä kynttilänvalossa vähän iltapalaa, viinirypäleitä, keksejä ja juustoa.
Paaston aikana tuntuu aina siltä, että haluaisin jatkaa samaa ympäri vuoden, mutta olen ehtinyt myös haaveilla paaston päättymisestä. Sehän on paastossa myös parasta: kieltäytyminen on vähän kuin tallettaisi rahaa pankkiin, koska se kasvattaa tavallisten asioiden merkitystä. Ehtii haaveilla herkuista ja sitten kun niitä saa, ne ovat jotain erityistä.
– Muistuta mua, että sit ku paasto loppuu, haluan paistaa lettuja, viestitin ystävälle.
– Kiitos kutsusta! hän vastasi.
