Raamatun lukeminen on taitolaji, sitä mietin tänään.
Päivän evankeliumi (Joh. 20:19–31) kertoo ylösnousseen Jeesuksen visiitistä oppilaidensa luo, jotka kököttävät peloissaan lukittujen ovien takana, ja epäilevästä Tuomaasta, joka ei ole paikalla eikä siksi usko muiden kertomusta. Kun Jeesus viikon päästä ilmestyy taas, Tuomaskin uskoo, kun saa nähdä ihan itte ja tökätä sormensa Jeesuksen haavoihin.
Ei ole mitenkään helppoa päästä Raamatun teksteissä pintaa syvemmälle, kun keskivertosaarnatkaan eivät siinä oikein auta. Minulla homma tyssää usein siihen, kun jokin kohta evankeliumissa hiertää niin paljon, että huomio menee ärsytyksen tunteisiin. Tässä evankeliumissa tökkäävät Jeesuksen sanat: ”Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.” Pitikö tuollaista mennä sanomaan, Jeesus. Ei sovi ihmisille ollenkaan sellainen valta.
Sitten ystävä laittoi viestin, jossa oli vain kolme sanaa, mutta joka avasi evankeliumia heti paljon enemmän kuin koko monipolvinen saarna, jonka messussa kuulin. Sanat olivat ”tunnistamme toisemme haavoista”.
*
Vastapalveluksena kolmen sanan saarnasta kerron nyt entisaikojen kasteesta. Lupasin ystävälleni aiemmin, että kerron, ja se sopii tähän päivään, valkoisten vaatteiden sunnuntaihin. Ennen maailmassa uudet kristityt, jotka oli kastettu pääsiäisenä, pukeutuivat sen jälkeen koko viikon valkoisiin vaatteisiin, siitä nimi.
– Tää on mulle nyt sopiva kun ei oo liian vaikee, sanoi ystävä, kun keskustelimme tavoistamme paastota. – Mä en halua lähemmäs Jeesusta.
– Kiinnostaako sua millanen ois ollu kaste Augustinuksen aikaan? Ois nimittäin ollu sellanen, että oisit saattanut todeta ettet halua ihan niin lähelle Jeesusta. Voin kertoa blogissa, jos kiinnostaa, mutta jos ketään ei kiinnosta, niin en kerro.
– Tietysti kiinnostaa kaikkia.
Kerrotaan sitten. Lähteenä on TT, Augustinus-tutkija Timo Nisula, joka piti meille luennon aiheesta.
Kirkkoisä Augustinus (354–430) oli piispana Hippossa, Pohjois-Afrikassa nykyisen Algerian alueella. Hänen elinaikanaan kristinuskon historiassa tapahtui suuri ja nopea murros: Augustinus syntyi maailmaan, jossa kristinusko ei ollut kiellettyä mutta ei myöskään ainoa tapa palvoa Jumalaa tai jumalia. Hänen kuollessaan kristinuskosta oli tullut Rooman valtionuskonto, ainoa sallittu vaihtoehto.
Kristityksi ryhdyttiin tuohon aikaan niin, että ensin kirjauduttiin katekumeeniksi eli kasteoppilaaksi. Jotkut saattoivat roikkua tässä vaiheessa pitkäänkin, vuosikausia: katekumeenit usein lykkäsivät kasteen saamista eri syistä. Kastettuna kristittynä ja piispan valvovan silmän alla elämä oli vaativampaa kuin katekumeenina, joka saattoi porsastella vähän vapaammin. Toki siinä oli riskinsä, koska ilman kastetta ei ainakaan Augustinuksen mielestä ollut asiaa pelastukseen.
Varsinainen kasteeseen valmistautuminen tapahtui 40 vuorokautta kestävän paastonajan kuluessa. Katekumeenien tuli pidättäytyä lihasta, viinistä ja seksistä, tietyistä teatterinäytöksistä ja sirkushuveista, kylpylöistä ja peseytymisestä ylipäätään. Ruokailu oli sallittua kerran päivässä, iltapäivällä. Lisäksi piti käydä aika paljon kirkossa kuuntelemassa opetuksia. Laupeudentöissä tuli myös kilvoitella, siis rahan antamisessa kolehtiin, jos katekumeenilla oli ylimääräistä fyrkkaa.
Varsinaista kastetta edelsi riitti, joka suoritettiin kirkossa seurakunnan läsnäollessa. Edeltävä ilta ja yö vietettiin kirkkotilassa rukoillen ja valvoen. Tilaisuutta johtava kirkonpalvelija kuulusteli katekumeeneilta suorasukaiseen tyyliin heidän elämäntapojaan. Katekumeenin tuli vastata kysymyksiin yhtä päättäväiseen sävyyn ja samalla polkea alttarin eteen levitettyä vuohenkarvamattoa, joka symboloi Aadamin ja Eevan lankeemusta. Toimitukseen kuului myös eksorkismia: tilaisuuden vetäjä karkotti pahoja henkiä sähisemällä, puhaltamalla ja huutamalla avuksi Pyhää Henkeä. Lisäksi siihen kuului kättenpäällepano ja ruumiillinen tutkimus, jossa tarkastettiin, löytyykö kastettavasta demonisia sairauksia tai merkkejä. Samassa yhteydessä tai erillisessä tilaisuudessa kastettava luopui muodollisin sanankääntein Perkeleestä ja pahuudesta.
Noin kaksi viikkoa ennen pääsiäistä katekumeeneille opetettiin uskontunnustus. Tuohon aikaan uskontunnustusta ei lausuttu jumalanpalveluksissa, vaan se oli salaista sisältöä, jota ei jaettu ulkopuolisille. Uskontunnustuksen opettelu saattoi olla kastettavalle paha rasti, jos latina oli heikoissa kantimissa. Viikon päästä hänen tuli kuitenkin ”palauttaa” uskontunnustus eli lausua se itse. Noin viikko ennen pääsiäistä opeteltiin Isä meidän -rukous, joka myös tuli osata ulkoa.
Kaste tapahtui pääsiäisyön messussa. Pääsiäislauantaina kastettavat saapuivat basilikalle auringon laskiessa. Eteistilassa odotellessaan he lauloivat psalmia 42, sitä, missä peura janoissaan etsii vesipuroa. Ennen tätä tilaisuutta he olivat käyneet pesulla, joten he eivät olleet likaisia ja haisevia 40 päivää kestäneen peseytymättömyyden jälkeen.
Sitten kastettavat kutsuttiin yksitellen kastamoon eli baptisteriumiin, jossa he laskeutuivat kastealtaaseen. Altaassa oli vettä ehkä metrin verran: siitä on päätelty, että yleisin tapa kastaa oli kaataa maljalla vettä kastettavan päähän. Augustinuksen basilikan kasteallas oli ristin muotoinen: altaan sivupoteroista toisessa oli piispa, toisessa diakoni. Kasteen jälkeen uunituore kristitty sai ylleen pellavavaatteen ja kastesandaalit, joissa hän sitten läpsytteli seuraavan viikon.
Heti perään seurasi konfirmaatio eli öljyllä voitelu ja kättenpäällepano. Sitten mentiin juhlapuvussa kirkkoon, jossa seurakunta aplodeerasi vastasyntyneille ja he pääsivät nauttimaan ensimmäisen ehtoollisensa. Tätä ennen he eivät olleet edes nähneet, miten ehtoollinen toimitetaan, koska ehtoollisessa ei saanut olla paikalla muita kuin kastettuja kristittyjä. Valkoisten vaatteiden viikolla uudestisyntyneet istuivat juhlapuvuissa parhailla paikoilla. Sen jälkeen he siirtyivät tavallisissa vaatteissa muun seurakunnan joukkoon.
Augustinus oli taitava puhuja eikä mikään pöllö pedagoginakaan. Augustinuksen mielestä opetuksen piti olla viihdyttävää eikä opettaja saanut missään nimessä olla asiaansa leipääntynyt. Tarina oli kerrottava niin, että kuulija ymmärsi olevansa itsekin osa kristinuskon kertomusta, joka ei ole vielä päättynyt.
Kasteopetuksen oppaassaan hän kehotti opettamaan haukottelevia oppilaita näin: ”Jos havaitset tällaista, silloin pitää herättää hänen kiinnostuksensa uudelleen kertomalla jokin opetettavaan asiaan sopiva luonteva ja hauska vitsi, tai jokin todella ihmeellinen ja ällistyttävä juttu, tai sitten jotain hyvin surullista ja itkettävän koskettavaa. Parhaita ovat sellaiset jutut, jotka liittyvät häneen itseensä, niin että hän hätkähtää taas hereille kun puhutaan hänen omista huolistaan.”
Aika elämyksellistä, eikös? Vielä Lutherin aikaankin kastekaavassa oli aika paljon samoja elementtejä kuin Augustinuksella. ”Kyllä te iltapäivälehtiin varmaan pääsisitte, jos menisitte söpöä vauvaa tällä tavalla kastelemaan”, arveli Nisula.
