Blogilla on tänään 1-vuotissynttärit! Olin ajatellut sen kunniaksi muistella menneitä lueskelemalla vanhoja tekstejä, mutta en nyt taida ehtiä – eikä sitä tiedä, kehtaako niitä enää lukeakaan.
Tämä on blogin 72. postaus. Kirjoittaminen on välillä lähtenyt vähän lapasesta, ja toisaalta varsinkin teologian opiskelun annista olisi voinut kirjoittaa valtavan paljon enemmänkin, jos aivokapasiteettia ja kirjallista tuotteliaisuutta riittäisi vielä opintosuoritusten jälkeen.
Perustin Jumalapäiväkirjan oikeastaan edellisen, toistaiseksi julkaisemattoman kirjoitusprojektini jatkoksi – tarvitsin jonkin uuden paikan, mihin purkaa ajatuksia, koska jumalakriisini kävi edelleen aika kovilla kierroksilla. Nykyään olemme hyvissä väleissä, minä ja Jumala siis. Tuntuu vahvasti siltä, että jokin pyörä on pyörähtänyt, vihan tulivuori purkautunut tyhjäksi ja homma siltä osin taputeltu. Suhdekriisejä voi tietysti tulla, mutta ne ovat sitten jotain uusia kriisejä, eivät enää vanhan painolastin purkamista.
On vaikea löytää sanoja sille, miten merkityksellistä on, että kun on elänyt lähes 20 vuotta ilman Jumalaa, on saanut hänet takaisin. Olen siitä onnellinen joka päivä. Toinen huikea juttu ovat ystävät, joita matkan varrelta on löytynyt. Myös blogista on ollut tässä paljon iloa, koska se on auttanut syventämään orastavia ystävyyssuhteita nopeammin. Ei tarvitse puhua niin paljon päästäkseen syvemmälle, jos joku vain jaksaa lukea – ja joistain asioista on joka tapauksessa helpompi kirjoittaa kuin puhua.
Rakastan teologian opintojani, vaikka on niissäkin aina välillä kestämistä. Erityisesti opilliset luennot saattavat olla sellaisia, että niiden jälkeen tulee epäilevä olo: olenkohan ihan väärässä paikassa ja mihin suuntaan pitäisi lähteä juoksemaan karkuun.
Onneksi vertaistuki on lähellä. Toissapäivänä juuri läväytin tarjottimeni yliopiston ruokalan pöytään ja puhisin opiskelukaverille luennon jälkitunnelmia. Reformaatiokurssilla oli ruodittu Lutherin ajatuksia kastamattomien lasten pelastumisesta ja reformaation eri suuntien erimielisyyksiä siitä, ovatko ehtoollisleipä ja -viini aina Kristuksen ruumista ja verta vai tekeekö vasta ihmisen usko niistä sellaisia.
– Jos lähtökohtana on se, että kuoleman jälkeen ihminen putoaa jompaankumpaan kahdesta laarista, niin homma lähtee heti ihan oudoille raiteille, valitin.
Opiskelukaveri symppasi. Tarvitseeko opista olla kauhean kiinnostunut, hän pohti. Ihan kuin uskominen olisi joku prosessikaavio.
Sitten on tämä outo hinku änkeä mukaan tekemään ja sanomaan, vaikka kaikki on niin vaikeaa, kun ristiriitoja on niin paljon ja kirkkokin yksi sotatanner. Sitä voisi elää omaa hengellistä elämäänsä kaikessa rauhassa, mutta ei.
– Mikä meitä vaivaa, kysyi opiskelukaveri.
– Just niin, mikä meitä vaivaa?
Viime aikoina olen päästellyt suustani tällaisia lauseita: voin alustaa keskustelua, voin vetää raamattumietiskelyä, voin saarnata. Ei minulla koskaan ennen ole ollut tämmöistä, ihmettelin ääneen. Yleensä tykkään olla hiljaa.
Ruokaseura muistutti Pyhän Birgitan rukouksesta: ”Osoita minulle tie ja tee minut halukkaaksi sitä kulkemaan.” Vaarallinen rukous, hän naurahti.
Kiitos lukijoille! Jumalapäiväkirja jatkaa varmasti vireänä edelleen. Kai se on se, kun ei sydämeni ole koskaan palanut millekään asialle yhtä paljon kuin tälle jumalajutulle.
