Elämän kutomisesta (puhe körttiseuroissa)

Olen ensimmäistä kertaa tällaisissa seuroissa. Olen kyllä istunut seuroissa paljonkin lapsena ja nuorena, mutta ne olivat vähän toisenlaisia seuroja, kuten suviseuroja. Nyt tulin tekemään teologiharjoittelua tänne Turkuun ja lupasin tulla puhumaan seuroihin, kun tilaisuus tarjottiin. Sain evästykseksi vain, että voin puhua ihan mistä tahansa, kunhan se liittyy jotenkin hengellisyyteen.

Kun mietin, mistä ihmeestä puhuisin, niin ajattelin että on varmaan parasta puhua siitä, mikä omalla hengellisellä polulla on ajankohtaista, millaisten maisemien läpi se juuri nyt kulkee.

Vuoden alussa tartuin uudelleen yhteen itselleni tärkeään kirjaan, edesmenneen piispa Martin Lönnebon kirjaan Elämän kangas – sielun suuri harjoituskirja. Siinä on hengellisiä harjoituksia vuoden matkalle ja ajattelin vuodenvaihteessa, että otan kirjan matkaseuraksi niin, että luen siitä tekstin viikoittain ja kuljetan sitä mukana arjessani.

Kirjan kantava teema on ajatus elämästä kankaana, jota kudotaan. Kun elämä tulee päätökseen, niin kangaskin tulee valmiiksi. Jesaja kirjoittaa: ”Kuin kutoja minä olen kiertänyt loppuun elämäni kankaan, ja nyt minut leikataan loimilangoista irti” (Jes. 38:12).

Mietiskelin vähän kangasta elämän metaforana. Raamatussa on elämälle monia muitakin vertauskuvia: elämä voi olla matka, taistelu, puutarha tai pelto, saviruukku tai juoksukilpailu, kuten Paavali kirjoittaa tämän päivän epistolatekstissä: ”Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen” (Fil. 3:14). Omaksumamme metaforat voivat muovata syvästi sitä tapaa, jolla ymmärrämme elämän merkityksen. Paavali puhuu elämästä juoksukilpailuna, koska hän haluaa korostaa kestävyyden ja sinnikkyyden merkitystä: ”jaksakaa vielä”. Elämän vertaaminen juoksukilpailuun kiinnittää huomion lopputulokseen, kilpailun voittoon tai tappioon. Jos taas elämää vertaa kankaaseen, niin silloin tärkeää on koko elämä. Kangas kutoutuu hetki hetkeltä, kude kuteelta, ja jokainen eletty päivä jättää jäljen kankaaseen.

Martin Lönnebo kirjoittaa kankaan kutomisesta näin:

”Ota kaikki, mitä sinulla on, ja jätä se Jumalalle, vaikka se olisikin vain räsyjä. Tee jotain kaunista Jumalalle jo aamulla herätessäsi. Pyhityksen tie alkaa, kun asetat jalkasi räsymatolle ja menet keittiöön. Hyvän aamiaispuuron keittäminen on kaunis raita kuteessa. Toinen raita on lasten hukkaaman vaatekappaleen kärsivällinen etsiminen. Kolmas on myötäilon ja myötätunnon osoittaminen työtovereitaan kohtaan. Neljäs on saman myötäilon ja myötätunnon osoittaminen itselleen. Viides sen muistaminen, että panee ulos linnunsiemeniä. Kuudes rukoileminen sairaalassa makaavan isoäitisi puolesta. Seitsemäs sen tekeminen, mitä sinulta päivän aikana odotetaan. Niin on päivä kulunut, ja kappale elämäsi räsymattoa on saanut kauniin, vaihtelevan kuvion.”

Kun mietin kutomisen teemaa arkista elämää eläessäni, niin minusta tuntui, että sain kiinni siitä, mistä tässä on kyse. Aloin kiinnittää huomiota siihen, milloin oman elämäni kankaasta tuntui tulevan kaunista ja milloin taas kuteet menevät ruttuun ja langat sotkuun.

Huomasin, että ylivoimaisesti eniten kankaan kauneuteen vaikuttaa kiire. Minulla on taipumus lähteä liikkeelle viime tipassa ja niinpä yleensä kun kuljen jonnekin, kuljen kiireisenä, henkisessä etukenossa, silmälaput silmillä ja katse tiukasti määränpäässä. Sellaisessa tilassa on vaikea huomata, mitä ympärillä tapahtuu, vaikea huomioida toisia ihmisiä, kun on keskittynyt vain siihen, miten minä ehdin ajoissa perille. Kerran bussista ulos rynnätessäni vahingossa melkein kaadoin yhden ihmisen. Siinä hetkessä ei kangaspuista tullut kovin hyvää jälkeä. Kauniimpaa kangasta syntyy, jos teen asiat kiireettömästi, rakkaudella, enkä rumasti huiskien.

Toisissa tilanteissa kutomisharjoitus on onnistunut paremmin. Aika paljon elän elämääni automaattiohjauksella, mutta joskus ajatus kankaan kutomisesta on tullut mieleen tilanteissa, joissa voin valita, miten toimin. Yksi sellainen tilanne oli puolisoni kanssa, kun olimme menossa nukkumaan. Hänellä oli hankala olo ja huomasin sen, mutta olin väsynyt ja vähän jaksamaton selvittämään, mistä on kyse. Olisin voinut kääntyä poispäin ja ryhtyä nukkumaan, ja olisin varmaan tehnytkin niin, ellei mieleeni olisi tullut kankaan kutomisen harjoitusta. Niinpä valitsin kääntyä häntä kohti, ja siitä tuli paljon kauniimpaa kangasta.

Ajatus kankaan kutomisesta tarjosi minulle tavan tuoda hengellisyys mukaan elämän joka hetkeen. Jumalalle elääkseen ei tarvitse tehdä mitään erityistä tai erilaista kuin mitä normaalisti tekee. Tämähän on periluterilainen ajatus – Jumalalle voi kukin omistautua omassa arkielämässään, ei tarvitse mennä luostariin, vaikka sekin voi olla hyvä tapa omistautua Jumalalle. Kankaan kutomisessa on kyse siitä tavasta tai sävystä, jolla tavallista elämäänsä elää.

Jokin aika sitten törmäsin yliopiston ruokalassa ystävään, jonka kanssa syntyi mielenkiintoinen lounaskeskustelu. Liitin sen mielessäni kankaan kutomisen teemaan. Puhuimme sellaisesta suhtautumisesta elämään, jossa asennoituminen eteen tuleviin tilanteisiin on joustavaa sen sijaan, että mielessä on paljon jäykkiä rakenteita ja käsityksiä, joiden mukaan elää.

Esimerkkinä joustavuudesta ystäväni kertoi tilanteesta, jossa hän oli keikkatyössä päiväkodissa. Yhdellä lapsella oli päiväkodin pihalla kädessään keppi. Ystäväni sanoi lapselle leikillään, että ”onko sulla taikasauva kädessä”, ja kysyi, mitä hän aikoo sillä taikoa. Lapsi lähti mukaan leikkiin ja ryhtyi taikomaan kepillä niin, että hän osoitti sillä ystävääni ja taikoi hänet puuksi. Ystäväni heittäytyi esittämään puuta, ja sen jälkeen hän sai esittää montaa muutakin asiaa, joita pieni taikuri keksi loitsia. Aika nopeasti taikomisen aiheet päätyivät pieruhuumori-osastolle, ja ystäväni kuvaili, miten hän heittäytyi tähänkin mukaan ja lapsilla oli valtavan hauskaa.

Ystäväni puhui inspiroivalla tavalla siitä, miten elämä kutsuu meitä joka hetki johonkin. Ystäväni kutsui lasta taikasauvaleikkiin, lapsi kutsui vuorostaan ystävääni esittämään erilaisia asioita, ja heidän vuorovaikutuksestaan syntyi paljon iloa. Omassa elämässäni joustavuutta on vaatinut vaikka se, että elämä on kutsunut minut tänään tänne puhumaan, vaikka en oikeastaan tiedä yhtään, mitä seuroissa yleensä tehdään ja puhutaan. Koko papiksi opiskelu on tullut elämääni niin pyytämättä ja suunnittelematta, että olen todennut, että jokin suurempi virta tuntuu tätä purtta ohjailevan. Parempi siis olla melomatta vastaan ja antaa virran viedä. Ja vähän yllättäen siitä on seurannut paljon hyviä asioita, paljon kauniimpaa kangasta.

Ajatus elämästä kankaana saattaa ehkä herättää myös ahdistavampia mielikuvia: jos jokin kohta menee ryttyyn, niin onko sitten koko kangas pilalla? Mutta luulen, että Jumalan silmissä ruttuisempikin kangas voi olla kaunis, vähän niin kuin vanhempi ilahtuu kaikista lastensa jugurttipurkkiaskarteluista ja muista hökötyksistä. Lönnebo kirjoittaa näin: ”Räsyjensä rohkea antaminen kauniina lahjana Jumalalle on mitä suurin luottamuksen osoitus. Pieni lapsi voi antaa lahjana äidilleen sitä, mikä ei ole yhtään mitään, paperinpalan, puuvaarnan, ja äiti tulee iloiseksi.”

Elämän mutkat ja epätasaisuudet tuovat kankaaseen oman sävynsä, ja ehkä viime kädessä Jumalan armo on se silitysrauta, joka kankaan silittää. Eikä kyse edes ole siitä, että me yksin istumme kutojan paikalla. Me olemme mukana kutomisessa, mutta lopulta joku kutoo meitä, ”lainatut kangaspuut kutoivat minun elämäni”, kuten Lönnebo kirjoittaa.

Teologiharjoittelija Turussa: körtit ja ensimmäinen liturgia

Miksei kukaan varoittanut, että jos lähden Turkuun, niin päädyn johonkin ihmeelliseen satuun?

Sellainen olo tuli perjantai-illan urkukonsertissa, jossa Markku Hietaharju soitti elokuvamusiikkia. Valo- ja urkushow taikoi tuomiokirkosta fantasiamaailman, jonka värit vaihtuivat musiikin tahdissa. Kirkko oli ääriään myöten täynnä. Minä olin saanut vapaalipun ja kökötin tiiviisti pylvään juuressa niin kenraaliharjoituksen kuin itse konsertinkin.

Lisäksi täällä on upea täysikuu, joka kumotti tuomiokirkon tornin yllä, kun lauantai-iltana suuntasin vetämään ensimmäisen liturgiani. Olin henkisesti varautunut pieneen, parinkymmenen hengen tilaisuuteen, mutta väkeä oli moninkertaisesti. Selvisin hengissä, ja seuraava kerta onkin jo helpompi.

Eivätkä ihmeet tähän lopu: tänään pääsin seurapuhujan tehtäviin. Naurahtelin asiaa vähän epäuskoisena ystävälleni, joka on ex-lestadiolainen kuten minäkin. Koko juttu tuntui omaa taustaani vasten jotenkin hulvattomalta, ja kun olin käyttänyt kaiken jännittämisenergiani jo lauantai-illan liturgiaan, en jaksanut edes pahemmin stressata körttiseurojen puhetta. Sitä paitsi minulle sanottiin heti kynnyksen yli astuttuani, että suorituspaineet voi täällä unohtaa. Paikalla oli kourallinen vanhemmanpuoleista väkeä, jolla oli paljon huumorin pilkettä silmäkulmassa. Veisattiin Siionin virsiä, kahviteltiin ja kuunneltiin puheita. Oma puheeni elämän kankaan kutomisesta tuntui uppoavan kuulijoihin hyvin.

– Nyt tuli hyvä raita kankaaseen, sanoi vieruskaveri minulle, kun puheen jälkeen istuin takaisin paikalleni.

Niille lukijoille, jotka eivät kirkollista skeneä tunne, pari sanaa körteistä. Herännäisyys eli körttiläisyys on yksi Suomen evlut-kirkon sisällä vaikuttavista herätysliikkeistä. En itsekään tiedä körteistä paljoa, olen vain ihmetellyt, miten kaksi pietistiseltä pohjalta ponnistavaa ja samoihin aikoihin (1700–1800-luvuilla) syntynyttä herätysliikettä, körtit ja lestadiolaiset, ovat päätyneet historian saatossa niin erilaisiin lopputulemiin. Körttiläinen spiritualiteetti on nykyään hyvin avarakatseista ja siinä on paljon viehättäviä piirteitä, kuten vaatimattomuus sekä kaikenlaisen hengellisen varmuuden ja paremmintietämisen epäileminen. Mutta ilmeisesti näitä piirteitä on ollut liikkeen teologiassa alusta alkaen ja juuri se on mahdollistanut sen, että nykykörtit ovat niin leppoisaa väkeä. Ovathan vanhoillislestadiolaisetkin ihan leppoisaa väkeä, ei siinä mitään, mutta teologisesti liikkeet ovat kuin yö ja päivä.

Vanhoillislestadiolaisissa seuroissa ääneen pääsevät vain puhujan tehtävään kutsutut miehet, kun körttiseuroissa puheita voi pitää kuka tahansa. Jopa minä, vaikka en ole koskaan edes käynyt körttiseuroissa. Siinä missä lestadiolaiset seurapuheet voivat kestää liki tunnin, körttiseuroissa ne ovat lyhyempiä. Helpompi pysyä hereillä. Välissä veisataan Siionin virsiä.

Kirkossa ihmisten kanssa jutellessa on välillä tullut olo, että keskustelukumppani haluaa ikään kuin testata sitä, olenko ”oikea uskovainen” vai joku leipäpapintekele, mutta körteistä aistin pelkkää kannustusta ja hyväksyntää. Varoittelivat, että turkulaisuus voi tarttua.

Seurojen jälkeen kävin kävelyllä joella, Aurajoki kun on tukevassa jäässä. Kettu repolainen hipsi joen yli kuutamossa.

On muuten hyvä, että hermoilin vaateasioista etukäteen niin paljon, koska vaatteilla on todellakin väliä. Tuomiokirkkoseurakunta on keskimääräistä hienompi eikä täällä voisi kuvitella vetävänsä messuja tennareissa, kuten kotipuolessa paljon näkee. Ystäväni harjoitteluohjaaja Tampereen suunnalla vetää messut kuulemma aina villasukissa: hänellä on villasukat kaikissa liturgisissa väreissä.

Täällä meininki on sen verran korkeakirkollista, että minua huomautettiin ensimmäisen liturgian jälkeen kirjakielisyydestä. Pitäisi sanoa ”rukoilkaamme” eikä ”rukoillaan”. Olen ollut vähän huolissani siitä, että joku vielä huomauttaa minua alban sitomisesta. Tulen nykyään toimeen albojen kanssa lähinnä siksi, että olen keksinyt ottaa vyön irti kannakkeistaan ja sitoa sen mukavammalle korkeudelle lantion tasalle. Naisten alboissa vyö on epämiellyttävän korkealla. Mutta ainakaan vielä kukaan ei ole huomannut tai huomauttanut.

Vaikka ulkoisissa puitteissa ollaan ehkä tarkempia, henkisesti seurakunnan työilmapiiri ei vaikuta ollenkaan pönöttävältä tai jäykältä. Huumoria ja teologista avarakatseisuutta löytyy.

Ensimmäinen viikko harjoittelua on nyt takana ja edessä pari vapaapäivää. Olo on sellainen, että olen tehnyt hyvää työtä ja vapaapäiväni ansainnut. Fiilistelen tätä oloa paljon, koska aiemmassa työssäni vallitseva olotila oli loputon riittämättömyyden tunne ja jatkuvasti mieltä painava tekemättömien töiden vuori, joka tuntui niin valtavalta, että en ikinä saa sitä lapioitua pois niskastani.

Jännä nähdä, tipahdanko sadusta takaisin maan pinnalle vai jatkuuko harjoittelu samanlaisissa kuherruskuukauden tunnelmissa.