Viime syksynä saarnasin sydänrukousmessussa, jossa ennen saarnaa oli 20 minuutin hiljaisuus. Siinä oli hyvää aikaa aistia kehossaan jännitystä: miten pulssi kohoaa, veri pakenee sormista ja suu kuivuu. Tällaistako elämä sitten tulee olemaan, jos minusta tulee pappi, mietin. Jatkuvaa jännityksen sietämistä.
Sitten muistutin itseäni siitä, että jännittäminen on parempi vaihtoehto kuin tylsistyminen. Pysyn ainakin hereillä toisin kuin aikaisemmassa työssäni, jossa usein taistelin unta vastaan tietokoneen ääressä toimiston humisevassa hiljaisuudessa.
Tänään laskiaissunnuntaina ohitin yhden virstanpylvään, kun vedin ensimmäistä kertaa täysimittaisen sunnuntaimessun. Se tapahtui Maarian seurakunnassa. Maarian keskiaikainen kivikirkko Turussa on sekin remontissa, joten messu pidettiin naapurirakennuksessa, kodikkaassa pappilan tallissa. Se tuntui vähän symboliselta, aloittihan Jeesuskin tarinan mukaan elämänsä tallista tai sentapaisesta.
Messu meni hyvin ja sain kasoittain kehuja saarnasta, lauluäänestä ja muusta. Sekin on erilaista aikaisempaan työhöni verrattuna: tutkijan hommia harvoin kukaan erityisesti kehuu tai kiittelee.
Myös jännittäminen on erilaista. Ennen erilaiset puhe-esiintymiset olivat jännityksen takia pelkkiä koettelemuksia, joista täytyi vain selviytyä. En nauttinut niistä yhtään. Jumalanpalvelushommissa jännitykseen sekoittuu myös paljon iloa, jota pulppuaa jostakin, en tiedä mistä. Yllätyksekseni olen tykännyt saarnaamisesta ja liturgin tehtävistä.
Tuomiokirkko on nyt ollut viikon suljettuna ja tuomiokirkkoseurakunnan jumalanpalveluselämä on siirtynyt väistötiloihin. Torstaina sain toimittaa viikkomessun Pyhän Hengen kappelissa. Se sijaitsee tuomiokirkosta katsottuna Aurajoen vastarannalla, jossa seisoo terrakotanvärinen vanha rakennus, Casagrandentalo. Kun taloa kunnostettiin ja samalle tontille pystytettiin moderni uudisrakennus, löytyi maasta vanhoja kivimuureja ja sadoittain hautoja. Paikalla toimi 1300-luvulta alkaen Pyhän Hengen talo, jossa harjoitettiin kristillistä laupeudentyötä köyhien, sairaiden ja vanhusten auttamiseksi. Myöhemmin paikalle rakennettiin Pyhän Hengen kirkko, Turun suomenkielisen väestön kirkko, joka purettiin 1600-luvulla.
Tätä historiaa kunnioittaakseen turkulainen arkkitehti Benito Casagrande suunnitteli ja rakennutti uudistalon kellariin Pyhän Hengen kappelin. Matala betonikattoinen tila on karun askeettinen mutta vaikuttava, koska siellä ovat menneet sukupolvet käsinkosketeltavasti läsnä. Seininä on Pyhän Hengen kirkon alkuperäisiä kivimuureja 1500-luvun lopulta, ja satojen paikalta löytyneiden vainajien jäänteet on uudelleenhaudattu ruosteenväristen luukkujen taakse kappelin sivuseinälle. Lisäksi seinämuurin takana on suuri määrä vielä tutkimattomia hautoja.
Tuomiokirkossa on totuttu toimittamaan messuja vainajien ympäröimänä, sanoi tuomiorovasti kun kävimme vierailulla Pyhän Hengen kappelissa, mutta nyt seurakunta siirtyy eliitin parista tavallisen rahvaan pariin. Pyhän Hengen kappeliin haudatut olivat yhteiskunnan vähäosaisia, kun taas tuomiokirkkoon on haudattu piispoja ja sotasankareita, aatelisia ja muita Suomen historian merkkihenkilöitä.
Jos liturgin hommat tuntuvat hyviltä muutenkin, niin on ilo ja kunnia päästä toimittamaan messuja tuollaisissa paikoissa, seitsemänsadan vuoden historia ympärillä.
Harjoittelu on siis jatkunut suotuisissa merkeissä. Seurakunnassa on töissä sympaattisia ja työssään taitavia pappeja, joilta on hyvä ottaa oppia. Harmittavinta on ehkä se, että olen tavallaan osa työyhteisöä, mutta en sitten kuitenkaan. Kun en ole mukana seurakunnan työntekijöiden sisäisillä viestintäkanavilla, olen koko ajan vähän ulkokehällä siitä, mitä tapahtuu. Se ärsyttää välillä, vaikka toisaalta on leppoisaa, että puolet työajasta ei kulu sähköpostien ja viestiliikenteen hoitamiseen. Myös jotkut arkiset asiat, kuten tulostaminen, tuottavat päänvaivaa.
Vähän ulkopuolinen olen siksikin, että olen täällä vain pistäytymässä. Aika kuluu nopeasti: puolet harjoittelusta on jo takanapäin. Juuri kun olen ehtinyt tutustua ihmisiin ja kotiutua Turkuun, harjoittelu päättyy. Mutta vielä on kolme viikkoa jäljellä.
