Miksei kukaan varoittanut, että jos lähden Turkuun, niin päädyn johonkin ihmeelliseen satuun?
Sellainen olo tuli perjantai-illan urkukonsertissa, jossa Markku Hietaharju soitti elokuvamusiikkia. Valo- ja urkushow taikoi tuomiokirkosta fantasiamaailman, jonka värit vaihtuivat musiikin tahdissa. Kirkko oli ääriään myöten täynnä. Minä olin saanut vapaalipun ja kökötin tiiviisti pylvään juuressa niin kenraaliharjoituksen kuin itse konsertinkin.
Lisäksi täällä on upea täysikuu, joka kumotti tuomiokirkon tornin yllä, kun lauantai-iltana suuntasin vetämään ensimmäisen liturgiani. Olin henkisesti varautunut pieneen, parinkymmenen hengen tilaisuuteen, mutta väkeä oli moninkertaisesti. Selvisin hengissä, ja seuraava kerta onkin jo helpompi.
Eivätkä ihmeet tähän lopu: tänään pääsin seurapuhujan tehtäviin. Naurahtelin asiaa vähän epäuskoisena ystävälleni, joka on ex-lestadiolainen kuten minäkin. Koko juttu tuntui omaa taustaani vasten jotenkin hulvattomalta, ja kun olin käyttänyt kaiken jännittämisenergiani jo lauantai-illan liturgiaan, en jaksanut edes pahemmin stressata körttiseurojen puhetta. Sitä paitsi minulle sanottiin heti kynnyksen yli astuttuani, että suorituspaineet voi täällä unohtaa. Paikalla oli kourallinen vanhemmanpuoleista väkeä, jolla oli paljon huumorin pilkettä silmäkulmassa. Veisattiin Siionin virsiä, kahviteltiin ja kuunneltiin puheita. Oma puheeni elämän kankaan kutomisesta tuntui uppoavan kuulijoihin hyvin.
– Nyt tuli hyvä raita kankaaseen, sanoi vieruskaveri minulle, kun puheen jälkeen istuin takaisin paikalleni.
Niille lukijoille, jotka eivät kirkollista skeneä tunne, pari sanaa körteistä. Herännäisyys eli körttiläisyys on yksi Suomen evlut-kirkon sisällä vaikuttavista herätysliikkeistä. En itsekään tiedä körteistä paljoa, olen vain ihmetellyt, miten kaksi pietistiseltä pohjalta ponnistavaa ja samoihin aikoihin (1700–1800-luvuilla) syntynyttä herätysliikettä, körtit ja lestadiolaiset, ovat päätyneet historian saatossa niin erilaisiin lopputulemiin. Körttiläinen spiritualiteetti on nykyään hyvin avarakatseista ja siinä on paljon viehättäviä piirteitä, kuten vaatimattomuus sekä kaikenlaisen hengellisen varmuuden ja paremmintietämisen epäileminen. Mutta ilmeisesti näitä piirteitä on ollut liikkeen teologiassa alusta alkaen ja juuri se on mahdollistanut sen, että nykykörtit ovat niin leppoisaa väkeä. Ovathan vanhoillislestadiolaisetkin ihan leppoisaa väkeä, ei siinä mitään, mutta teologisesti liikkeet ovat kuin yö ja päivä.
Vanhoillislestadiolaisissa seuroissa ääneen pääsevät vain puhujan tehtävään kutsutut miehet, kun körttiseuroissa puheita voi pitää kuka tahansa. Jopa minä, vaikka en ole koskaan edes käynyt körttiseuroissa. Siinä missä lestadiolaiset seurapuheet voivat kestää liki tunnin, körttiseuroissa ne ovat lyhyempiä. Helpompi pysyä hereillä. Välissä veisataan Siionin virsiä.
Kirkossa ihmisten kanssa jutellessa on välillä tullut olo, että keskustelukumppani haluaa ikään kuin testata sitä, olenko ”oikea uskovainen” vai joku leipäpapintekele, mutta körteistä aistin pelkkää kannustusta ja hyväksyntää. Varoittelivat, että turkulaisuus voi tarttua.
Seurojen jälkeen kävin kävelyllä joella, Aurajoki kun on tukevassa jäässä. Kettu repolainen hipsi joen yli kuutamossa.
On muuten hyvä, että hermoilin vaateasioista etukäteen niin paljon, koska vaatteilla on todellakin väliä. Tuomiokirkkoseurakunta on keskimääräistä hienompi eikä täällä voisi kuvitella vetävänsä messuja tennareissa, kuten kotipuolessa paljon näkee. Ystäväni harjoitteluohjaaja Tampereen suunnalla vetää messut kuulemma aina villasukissa: hänellä on villasukat kaikissa liturgisissa väreissä.
Täällä meininki on sen verran korkeakirkollista, että minua huomautettiin ensimmäisen liturgian jälkeen kirjakielisyydestä. Pitäisi sanoa ”rukoilkaamme” eikä ”rukoillaan”. Olen ollut vähän huolissani siitä, että joku vielä huomauttaa minua alban sitomisesta. Tulen nykyään toimeen albojen kanssa lähinnä siksi, että olen keksinyt ottaa vyön irti kannakkeistaan ja sitoa sen mukavammalle korkeudelle lantion tasalle. Naisten alboissa vyö on epämiellyttävän korkealla. Mutta ainakaan vielä kukaan ei ole huomannut tai huomauttanut.
Vaikka ulkoisissa puitteissa ollaan ehkä tarkempia, henkisesti seurakunnan työilmapiiri ei vaikuta ollenkaan pönöttävältä tai jäykältä. Huumoria ja teologista avarakatseisuutta löytyy.
Ensimmäinen viikko harjoittelua on nyt takana ja edessä pari vapaapäivää. Olo on sellainen, että olen tehnyt hyvää työtä ja vapaapäiväni ansainnut. Fiilistelen tätä oloa paljon, koska aiemmassa työssäni vallitseva olotila oli loputon riittämättömyyden tunne ja jatkuvasti mieltä painava tekemättömien töiden vuori, joka tuntui niin valtavalta, että en ikinä saa sitä lapioitua pois niskastani.
Jännä nähdä, tipahdanko sadusta takaisin maan pinnalle vai jatkuuko harjoittelu samanlaisissa kuherruskuukauden tunnelmissa.
