…ja miksi pietismistä kannattaa tietää jotain
Pietismikurssin oppimispäiväkirja 1/3
Päädyin opiskelemaan tänä keväänä pietismiä ja herrnhutilaisuutta käsittelevälle kirkkohistorian kurssille, koska haluan tajuta paremmin, mistä on kotoisin se maailmankuva ja ajattelutapa, johon vanhoillislestadiolaisuudessa kasvoin. Pietismiä voi pitää eräänlaisena herätysliikkeiden juurena tai kantaemona, joten pietismikurssi vaikutti hyvältä paikalta olla.
Jos haluaa ymmärtää sitä kristillistä maisemaa, jossa Suomessa tällä hetkellä eletään, kannattaa tietää jotain pietismistä. Pietismistä ovat lähtöisin monet ideat, jotka tuntuvat itsestäänselviltä osilta kristillistä ajattelumaailmaa mutta jotka ovat pietististä perua, kuten ajatus uskoontulosta dramaattisena psykologisena prosessina, tiettyyn hetkeen ajoittuvana elämän käännekohtana.
Nyt aion kirjoittaa monta pitkää postausta pietismistä, ensinnäkin koska haluan työstää kaikkea oppimaani, toiseksi koska kurssisuoritusta varten täytyy kirjoittaa jotain. Tekstit perustuvat Esko M. Laineen luentoihin.
Mistä pietismi lähti liikkeelleKun olen kertonut kavereille pietismikurssista, he yleensä kysyvät, mitä on pietismi. Se tuli jo kurssin ensimmäisellä luennolla selväksi, että kysymykseen ei ole selkeää ja yksiselitteistä vastausta. Ei ole mitään yhtä pietismiä, vaan ilmiön sisällä on monia eri suuntiin haarovia ajatuksia ja painotuksia.
Pietismi on 1600-luvulla protestanttien parissa syntynyt liike. Reformaatiosta (eli uskonpuhdistuksesta) oli kulunut muutama sukupolvi ja sen saavutukset ja oivallukset olivat ehtineet vakiintua. Luterilaisessa kirkossa elettiin luterilaisen ortodoksian eli puhdasoppisuuden aikaa, ja yliopistoteologia oli muuttunut aika kuivakaksi käsitteiden ja väittämien pyörittelyksi. Kokemuksellinen hengellisyys oli ajautunut sivuraiteelle. Siinä vaiheessa alettiin kysellä, miten reformaatio muuttuisi todeksi ihmisen omassa hengellisessä elämässä. Ajatuksena oli, että Lutherin reformaatio tarvitsi jatkokseen seuraavan vaiheen, jossa reformaatio ulotetaan ulkonaisista muodoista ja kirkon opista sydämeen, ihmisen sisälle.
Pietismi on toisaalta hurskausliike, joka pyrkii etsimään syvempää henkilökohtaista jumalayhteyttä, ja toisaalta kirkkoa ja maailmaa uudistava reformiliike. Pietismin ohjelmanjulistus ja eräänlainen perustava dokumentti on saksalaisen Philipp Jakob Spenerin vuonna 1675 kirjoittama Pia desideria eli ”Hurskaita toiveita”. Spener asui tuolloin Frankfurtissa ja katseli kaikkea rötöstelyä ja kaupankäyntiä, jota kaupungissa sunnuntaisin messun aikaan harrastettiin. Hän halusi muuttaa maailmaa ja ryhtyi kokoamaan ihmisiä rukoilemaan ja laulamaan sunnuntaisin.
Spenerin uudistusohjelman tärkeimpiä kohtia oli Raamatun tuominen koko kansan kirjaksi. Luterilaisessa puhdasoppisuudessa sitä vähän arasteltiin. Arveltiin, että Raamattu on turhan raskas kirja tavalliselle rahvaalle, joka ymmärtämättömyyttään tulkitsee sitä miten sattuu, menee sekaisin ja ajautuu hurmahenkisyyteen. Spener ajatteli, että Katekismuksen oppilauseiden pänttääminen oli tappanut elävän uskon ja että Jumalaa etsivä hurskas raamatunlukeminen olisi paras lääke tähän vaivaan.
Luterilaista puhdasoppisuutta ja pietismiä eivät erottaneet toisistaan niinkään opilliset kysymykset kuin suhtautuminen kirkon organisaatioon. Yksityiset, kirkon ulkopuoliset maallikoiden johtamat hartauskokoukset eli konventikkelit (suomeksi seurat) ovat pietismin tunnuspiirre, joka ajoi liikettä konfliktiin kirkon kanssa. Vaikka ajatus kristittyjen yleisestä pappeudesta kuului reformaation perintöön, ei maallikoiden sopinut tuon ajan sääty-yhteiskunnassa astua pappien varpaille, heidän tontilleen. Pietismi aiheuttikin aina jonkinlaista kähinää ja kuohuntaa siellä, minne se levisi.
Pietismin puolustaminen ja sen vastustaminen oli valtava ilmiö tuon ajan yliopistomaailmassa. Sana pietisti oli alkuaan pilkkanimi, jolla haukuttiin niitä, joilla hurskastelu tuntui menevän vähän överiksi.
Katulapset koulunpenkillä Hallessa
Toinen pietismin kantaisä oli August Hermann Francke, joka perusti Saksan Halleen merkittävän pietistisen keskuksen. Oman hengellisen kriisinsä seurauksena hän alkoi korostaa tietynlaista uskoontulon mekanismia, katumuskamppailua: ihmisen täytyy ensin ajautua syvään eksistentiaaliseen ahdistukseen, kokea hylätyksi ja kadotetuksi tulemisen pimeys. Se murskaa ihmisen vanhan identiteetin ja luo tilaa uudelle niin että tapahtuu uskoontulo, uudelleensyntyminen. Francken myötävaikutuksella kirkkoon tuli herätyskristillinen vaatimus kääntymyksestä ja pietistinen tapa luokitella ihmiset kahteen leiriin: on ne, jotka ovat kokeneet kääntymyksen ja ne jotka eivät ole.
Francke valitsi maailmanparantamisen keinoksi orpolasten koulutuksen ja omistautui Hallessa sille. Koulun tauoton, joutilaisuutta ankarasti vastustanut päiväohjelma nosti hiukseni pystyyn, kun luennolla siitä puhuttiin – vapaa-aikaa ei lapsille sallittu, sillä laiskuuden ja siitä seuraavan synnin ja turmeluksen pelko on pietismissä lujassa. Hanke oli aikansa sääty-yhteiskunnassa radikaali: oli käsittämätön ajatus, että joku ryhtyisi opettamaan katulapsille latinaa tai Raamatun alkukieliä tai että porvariston ja köyhälistön lapset istuisivat luokassa rinnakkain. Francken koulut avasivat varattomille lapsille mahdollisuuden tulla korkeasti koulutetuiksi ja päästä hyviin ammatteihin.
Hallen laitoksiin kuului myös raamattupaino. Aikana, jolloin painettavat tekstit ladottiin kirjain kerrallaan, Hallessa kirjasimia hankittiin tarpeeksi, jotta ladoksia ei tarvinnut välillä purkaa ja latoa uudelleen, vaan samaa sivua voitiin painaa loputtomasti. Näin Raamattuja voitiin ensimmäistä kertaa painaa halvalla suuria määriä riittävän pieneen, helposti mukana kulkevaan kokoon. Se auttoi irrottamaan raamatunlukua liturgisesta yhteydestä ja teki siitä arkisempaa.
Pietismin juuret
Pietismi ei syntynyt tyhjästä, vaan imi ja kokosi vaikutteita varhaisemmista ajatusvirroista, joille yhteistä oli henkilökohtaisen uskonelämän korostaminen yli uskonnollisten tapojen ja oppien. Sekä Spener että Francke saivat jo lapsuudessa hartauskirjallisuuden kautta vaikutteita englantilaisesta puritanismista. Siihen kuului ajatus pahasta, joka väijyy ihmistä kaikkialla valmiina iskemään hänen heikkoihin kohtiinsa. Kristitty on jatkuvassa sodassa Saatanaa ja pahaa maailmaa vastaan. Hänen täytyy olla hengellisesti kurinalainen ja valpas, muuten paholainen tulee ja nappaa.
Pietismin juuriliikkeisiin kuului toisaalta myös kvietismi, joka korosti ihmisen jättäytymistä täysin Jumalan varaan, lepoon ja hiljaisuuteen, ja ulkonaisesta uskon suorittamisesta luopumista. Suosittu hahmo tässä liikkeessä oli ranskalainen Madame Guyon, jonka omintakeinen, luostarielämästä ammentanut spiritualiteetti korosti omistautumista sisäiselle elämälle ja rukoukselle. Sakramentit, saarna ja kaikki muu ulkonainen oli hänelle toisarvoista, vain hengen rukouksella ja sen kautta välittyvällä jumalayhteydellä oli merkitystä. Madame Guyon joutui näkemyksineen ongelmiin hengellisten auktoriteettien kanssa ja viettikin pitkiä aikoja vankilassa. Mystiikan traditiota pietismiin välitti myös Johann Arndt, joka kirjoitti laajasti levinneen ja arvostetun kirjan Totisesta kristillisyydestä. Arndtin välityksellä pietismiin tuli ajatus koko olemuksen heittämisestä Jumalan varaan niin, että ympäröivä maailma menettää merkityksensä.
Pietismi siis jakaa paljon keskiajan mystiikan perintöä, vaikka se samaan aikaan oli jyrkän antikatolinen liike. Paavi oli suorastaan antikristus, ja pietismissä vastustettiin myös kaikenlaista muuta katolista hapatusta kuten reliikkejä, pyhimyksiä ja ihmeuskoa.
Radikaalit ja maltilliset pietistit
Pietismi korosti uskon ja jumalasuhteen henkilökohtaisuutta. Suhteessa kirkkoon pietistit jakautuivat: oli maltillisempia pietistejä, jotka korostivat luterilaisuuttaan ja pyrkivät uudistamaan kirkkoa sisältä käsin, ja radikaalipietistejä, jotka sanoutuivat irti kaikista tunnustuskunnista ja joutuivat rajuihin konflikteihin kirkon kanssa.
Spener ja muut maltilliset pietistit uskoivat, että maailmaa on mahdollista muuttaa, mutta radikaalipietistit turhautuivat speneriläisen uudistusohjelman hitauteen. He näkivät kirkon ja maailman niin mätänä ja turmeltuneena, ettei sen uudistamista sisältäpäin kannata edes yrittää. Parempi oli pelastautua uppoavasta laivasta, eristäytyä maailmasta ja perustaa hurskaiden tosiuskovien yhteisö jonnekin muualle. Radikaalipietistit hyökkäsivät kirjoituksissaan rajusti kirkkoa vastaan. He alkoivat nähdä sakramentitkin vain teeskentelynä ja ulkokultaisuutena ja joutuivat ongelmiin hylätessään ehtoollisen.
Radikaalipietistinen verkosto muodosti eräänlaisen vastayhteiskunnan, jota yhdisti kokemus maailman mädännäisyydestä. Maailmasta kuoleminen saattoi johtaa äärimmäiseen uskonnolliseen käyttäytymiseen, kuten paastoamiseen jopa kuolemaan asti. Radikaalipietistien suuri profeetta oli Johann Georg Gichtel, joka oli Amsterdamissa omistautunut mystiseen rukoukseen ja ääriaskeettisiin harjoituksiin.
Turmeltuneen maailman hylkääminen johti radikaalipietismissä erikoisiin suuntiin, kuten pyrkimyksiin konkreettisesti synnyttää uudenlaisia hengellisiä ihmisiä. Taustalla olivat itseoppineen filosofin ja mystikon Jakob Böhmen ajatukset seksuaalisuudesta ja Jumalan feminiinisestä olemuksesta, Sofiasta, johon yhtyminen hengessä on ihmisen rakkauselämän todellinen päämäärä. Syntyi yhteisöjä, joissa tätä alettiin toteuttaa käytännössä. Näistä pahamaineisin ja kiistanalaisin oli kenties Eva von Buttlarin johtama joukko. Seksuaaliakti Buttlarin kanssa oli puhdistava hengellinen kokemus ja siihen osallistuivat lähes kaikki yhteisöön liittyvät miehet. Aikalaisille tämä oli ehdottomasti liikaa eivätkä he katsoneet touhua hyvällä.
Pietistinen spiritualiteetti
Pietistisen hengellisyyden ytimessä on se, että usko on koettua ja elettyä ja koskettaa syvästi ihmisen tunne-elämää. Ikävän, kaipuun ja ahdistuksen kautta päästään emotionaaliseen vakuuttuneisuuteen, iloon ja autuuteen. Usko on jotakin, mikä koskettaa ihmistä jollain muulla kuin järjen ja tietämisen tasolla. Pietismin piirissä ei olekaan pahemmin arvostettu opillista filosofeerausta.
Pietistiselle identiteetille on olennaista vastakkainasettelu hurskaiden kristittyjen ja pahan maailman välillä. Tärkeää on ajatus uskonveljeydestä: kirkon sisältä etsittiin niitä, jotka uskovat samalla tavalla, ja pyrittiin rakentamaan verkostoa heidän välilleen. Kääntyminen pois siitä, mitä maailma arvostaa, johti pietismissä tiettyyn kulttuurivihamielisyyteen. Spener leimasi synniksi ja kevytmielisyydeksi esimerkiksi muodin ja vaatteilla koreilun. Pietistinaiset käyttivät mustia surupukuja osoitukseksi siitä, että he ovat ”kuolleet maailmalle”. Koska pietismiä leimasi vahva eskatologia, ajatus siitä että eletään lopun aikoja, ei ollut myöskään aikaa millekään turhanpäiväiselle.
Suhteessa Raamattuun pietismi erosi luterilaisesta puhdasoppisuudesta siinä, että pietistit ajattelivat Raamatun tekstin avautuvan ihmiselle vasta kääntymyksen jälkeen. Tekstiä ei voi ymmärtää oikein ennen kuin ihmisessä vaikuttaa Pyhä Henki. Pietismin piirissä kehittyi biblismi, tapa lukea Raamattua niin että kiinnitetään huomiota hyvin pieniin yksityiskohtiin, jopa yksittäisiin tavuihin, ja tehdään niistä hyvin jyrkkiä ja ehdottomia tulkintoja. Biblismi eroaa myöhemmästä fundamentalismista siinä, että se mahdollistaa myös muut kuin tekstin kirjaimelliset tulkinnat.
Biblismi näkyy nykypäivänkin kirkkopoliittisessa keskustelussa erityisesti konservatiivien näkemyksissä. Raamatun kanssa operoidaan tekstin pintatasolla ja vankan horjumattomia näkemyksiä perustellaan sen yksityiskohdilla.
Seuraavaksi: Mikä ihmeen herrnhutilaisuus?
