Yhtenä päivänä pyörä hajosi. Kun olin lähdössä kotipihasta ja survaisin jalallani ensimmäisen polkaisun, kuului krunts. Pyörästä murtui joku osanen ja koko ketjusysteemi meni niin solmuun, ettei pyörää voi edes taluttaa. Miten saada se korjaamolle muutaman kilometrin päähän, on ollut murheena.
Eilen, kun olin jalkaisin lähdössä kappelilta kotiin sydänrukousryhmän jälkeen, ystäväni kyseli pyörästä tarkemmin. Selitin koko jutun. Hän ehdotti, että tulee seuraavana päivänä hakemaan minut metroasemalta, kun olen palaamassa luennoilta, otamme pyörän kyytiin ja viemme sen korjaamolle hänen autollaan.
Toisena päivänä kirjoitin Facebookiin tympeästä kokemuksestani psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolla. Jo ensimmäisestä sekunnista aistin, että kohtaamisesta puuttuu kaikki inhimillinen lämpö ja empatia. Ei tervehdystä, ei kehotusta istua alas, ei hyväntahtoista ”miten voin auttaa?” -kysymystä. Kotiinviemisiksi sain lähinnä varoittelut siitä, että en luultavasti saa järjestelmästä sellaista apua, jota kaipaan. En ole tarpeeksi huonossa kunnossa. Ainakaan en saa sitä ennen kuin olen rampannut juttelemassa sairaanhoitajien kanssa, jotka eivät varsinaisesti voi auttaa, eiväthän he diagnosoi, määrää lääkkeitä tai kirjoita lausuntoja.
Kerroin tästä siis Facebookissa ja ihmettelin, mitä tehdä. Viestejä tuli paljon, eri ihmisiltä, monilta sellaisiltakin joiden kanssa en ole ollut tekemisissä pitkään aikaan. Varsinaisesti kellahdin kuitenkin hämmästyksestä selälleni, kun tuttu lääkäri laittoi viestin, jossa hän suositteli jotakuta psykiatriystäväänsä ja tarjoutui vieläpä maksamaan psykiatrikäynnin kulut puolestani. En edes tunne tätä lääkäriystävääni mitenkään erityisen hyvin.
Aamuyöllä, kun tavalliseen tapaani heräsin liian aikaisin ja luin lääkäriystäväni viestin, oli hetken aikaa hirveän kannateltu olo. Päässä alkoi soida Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan. Tuntui siltä, että rajani aavistuksen verran liukenevat ja minusta tulee jotenkin hyvällä tavalla läpikuultavampi, että olen pelkkää läpivirtausta tässä ilmiöiden kentässä, jota elämäksi kutsutaan.
Tiedän myös, miltä tuntuu kun kohtaa jyrkkiä, torjuvia sanoja, vaatimuksia tai vahingoittavia tekoja. Sellaisesta omat rajat kiinteytyvät. Ihminen kutistuu muusta maailmasta erilliseksi möhkäleeksi, pelon ja turvattomuuden vangiksi. Silloin ei ole helppoa olla avoin, ja avoimuutta tarvitaan, jotta ylipäätään voi saada apua. Ihmiset ovat keskimäärin hirveän auttamishaluisia, jos he vain tietävät, mitä toinen tarvitsee eivätkä ole liiaksi käpertyneet omaan pelkoonsa, puutteeseensa ja turvattomuuteensa.
Kun uskoo elämän kannattelevan, on helpompi olla takertumatta, pidättämättä itsellään. Tästähän Raamattu puhuu paljon. Israelilaiset saavat erämaassa luvan kerätä mannaa vain yhden päivän tarpeiksi kerrallaan (2. Moos. 16:13–19), ja Jeesus puhuu taivaan linnuista ja kedon kukista, jotka eivät kanna huolta huomisesta (Matt. 6:26–30). ”Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa”, hän evästää oppilaitaan lähettäessään nämä matkaan (Matt. 10:8).
Kun Jeesus lähettää oppilaansa levittämään hyvää sanomaa ja hyviä tekoja, hän lähettää heidät äärimmäiseen luottamusharjoitukseen, toisten ihmisten täydellisen huolenpidon ja kannattelun varaan: mitään ei saa ottaa mukaan, ei edes laukkua ylimääräisten varusteiden tai eväiden kantamiseen. Myös buddhalaisuudessa harjoitellaan paljon tällaista läpivirtausta. Buddhalaiset munkit ja nunnat elävät perinteisesti yhteisönsä kannattelun varassa. He kiertävät joka päivä keräämässä almukulhoihinsa sen, mitä tarvitsevat elääkseen, ja palvelevat vastavuoroisesti yhteisöään ilman korvausta. Tämän tradition pohjalta myös koko se buddhalainen retriittisysteemi, jossa olen Suomessa mukana, pyörii anteliaisuuden varassa. Opetukset ja kaikki retriitin eteen tehty työ on lahjaa retriitin osallistujille. Osallistujien retriitin lopussa maksama vapaavalintainen summa on puolestaan lahjaa niille, jotka työllään mahdollistavat retriitin.
Helppoa tai reilua tällainen lahjataloudessa toimiminen ei aina ole, eikä helppoa ole luottamus elämän kannatteluun ylipäätään. Se vaatii harjoitusta ja jatkuvaa rämpimistä, jota kristinuskon kielellä kutsutaan kilvoitteluksi.
Yksi konkreettinen tapa, jolla olen pyrkinyt harjoittamaan tätä rämpimistä, on efektiivinen altruismi. Se on liike, jossa pyritään tunnistamaan tehokkaimmat tavat tuottaa hyvää maailmaan. Käytännössä tutkitusti tehokkaimpia tapoja ovat esimerkiksi maailman kaikkein köyhimpien varustaminen malariaverkoin, rokottein tai suorin rahalahjoituksin. Toivon, että jossakin kaukana jollekulle on tullut kannateltu ja läpivirtaava olo, kun hän on vastaanottanut lähettämääni hyvää.
Armon on uskoakseni tarkoitus toimia näin. Kun ihminen saa osakseen hyvää, jos häntä kohtaa suoranainen hyvyyden katastrofi, kuten Antti Nylén kirjoittaa Tunnustuskirjassaan – päin naamaa läiskähtää täysin ansaitsematta saatu hyvyyslähetys – hänestä tulee läpikuultavampi ja myös alttiimpi panemaan hyvää eteenpäin.
Koko uskomisen juju on nähdäkseni siinä, miten ylläpitää tällaista avointa ja läpivirtaavaa olotilaa, kun maailma pyrkii kaikessa pelottavuudessaan koko ajan vetämään mieltä toiseen suuntaan, käpertymiseen ja turvan haalimiseen ympärille. Kristinuskohan esittää sen poskettoman väitteen, että kaikesta kärsimyksestä ja pahuudesta huolimatta kaikki on viime kädessä kuitenkin rakkauden kannattelussa, koko ajan. Sen varaan voi heittäytyä, mutta se vaatii aikamoista uskonhyppyä.
Törmäsinpä tässä hiljattain erääseen ortodoksiin. Hän kertoi minulle 300-luvulla eläneen Johannes Krysostomoksen pääsiäissaarnasta, joka kaikissa ortodoksikirkoissa luetaan jokaisena pääsiäisyönä. Etsin saarnan internetistä ja se on huikea, ylenpalttisen tuhlaileva hyvyyden jakelu, jossa ei esitetä vaatimuksia vaan lasketaan rima niin matalalle, että aikomuskin sen ylittämiseen riittää:
Joka on ensimmäisestä hetkestä työtä tehnyt, ottakoon tänään vastaan oikeudenmukaisen ansion.
Joka tuli kolmannen hetken jälkeen, ilolla viettäköön juhlaa.
Joka saapui kuudennen hetken jälkeen, älköön lainkaan tunteko pelkoa: kukaan ei menetä mitään.
Joka tuli niin myöhään kuin yhdeksännellä hetkellä, tulkoon mukaan hänkin, lainkaan epäröimättä.
Joka saapui vasta yhdennellätoista hetkellä, älköön olko huolissaan viivästymisestään,
sillä valtias on jalomielinen:
hän ottaa vastaan viimeisen niin kuin ensimmäisenkin,
hän suo levon yhdennentoista hetken työntekijälle kuten ensimmäisestä hetkestä työtä tehneelle.
Viimeisenkin hän armahtaa ja ensimmäisestä pitää huolen:
tuolle hän antaa, tälle lahjoittaa.
Hän ottaa vastaan teot ja hyväksyy aikeenkin.
Hän antaa arvon työlle ja aikomustakin hän kiittää.
Siis tulkaa kaikki sisälle Herranne iloon.
Niin ensimmäiset kuin toiset, iloitkaa juhlasta.
Rikkaat ja köyhät, riemuitkaa toinen toistenne kanssa.
Kilvoittelijat ja välinpitämättömät, kunnioittakaa tätä päivää.
Te, jotka paastositte, ja te, jotka ette paastonneet, riemuitkaa tänä päivänä.
Pöytä on runsas, syökää ylenpalttisuudessa.
