Kun perustin tämän blogin, ajattelin että voisin dokumentoida siinä omaa sydänrukousmatkaani, mutta olenkin kirjoittanut lähinnä kaikesta muusta. Se johtuu osittain siitä, että rukous on sujunut kehnosti. Tai vaihtelevasti. Välillä onnistuu, välillä nousee seinä pystyyn. Viime aikoina koko harjoitus on herättänyt lähinnä vastustusta.
Tällä viikolla olen sukeltanut syvemmälle sydänrukouksen maailmaan, kun oli sydänrukouksen ohjaajakoulutuksen intensiivijakso. Kokoonnuimme viimeksi koko porukalla lähes vuosi sitten, kun koulutus alkoi, joten kaikille oli ehtinyt kertyä kokemusta sydänrukouksen harjoittamisesta. Kun kuuntelin alkuringissä muiden tilannepäivityksiä, heillä tuntui sujuvan paljon paremmin. No, muilla ei varmaan ole yhtä myrskyisä suhde Jumalan kanssa kuin minulla. Hermot ovat sauhunneet, yksi Raamattu tuhoutunut ja Jeesus ottanut turpiinsa, ainakin kuvitteellisesti. Se on vähän outoa, koska en muuten ole mikään ärripurri ollenkaan, vaan päinvastoin hyvin rauhallinen ja sopuisa.
Uskoakseni nämä vihantunteet ovat juuri sitä alitajunnan purkautumista, mitä sydänrukouksen pitkäkestoisen harjoittamisen luvataan saavan aikaan ja minkä on tarkoitus raivata esteitä jumalayhteyden tieltä. Jos Jumalasta on elämässään joutunut eroon sellaisella traumaattisella tavalla kuin minä olen, on yhteyden tukkeena aikamoinen kerros ylimääräistä piikkilankaa ja panssarintorjuntaesteitä. Niiden purkamiseen ei riitä ihan kevyt puhaltelu.
Sitä en tiedä, missä määrin hiljaisen rukouksen harjoittaminen on vaikuttanut tähän purkautumiseen – etupäässä sitä tuntuvat ajaneen muut asiat elämässäni – mutta ei sitä onneksi tarvitsekaan tietää.
Jumalasta on tapana puhua kauniisti ja ylevästi. Jumalanpalveluksessakin on sallittua kiittää ja ylistää, luottaa ja rakastaa, nöyrtyä ja hartaasti kunnioittaa, potea syyllisyyttä ja ottaa armo vastaan, mutta eipä oikein muuta. Siksi on vaikea löytää toisten jumalapuheesta samaistumispintaa sille raivon tulivuorelle, joka minun jumalasuhteessani aika ajoin on purkautunut. Toisaalta se, että uskaltaa ilmaista hankalia tunteita, kertoo luottamuksesta. Ei olla enää tutustumisvaiheessa, jossa vuorovaikutus on tunnustelevaa, vähän jäykkää ja muodollista.
Jos ihminen on Jumalan kuva, niin on Jumalakin ihmisen kuva. Tarkoitan, että käytännössä Jumala merkitsee ihmiselle sitä, mikä hänen kuvansa Jumalasta on. Sydänrukouksessa lähdetään siitä, että Jumala ei ole mikään olento itsemme ulkopuolella. Hän on perimmäinen mysteeri ja kaikissa ihmisissä asuvan pohjimmaisen hyvyyden keskipiste, osa kaikkea todellisuutta. Hän on sitä, mikä meissä on eniten totta.
Jumalakuvia on
kuitenkin aivoissani monta ja ne menevät päällekkäin. Vähitellen vanhat kuvat
jäävät taka-alalle ja uudet vahvistuvat, mutta ei se ihan hetkessä tapahdu. Kun
suhde Jumalaan on hyvällä tolalla, rukouskin sujuu. Kun se on huono, ei tee
yhtään mieli olla tekemisissä niin arveluttavan tyypin kanssa. Vai vielä
täydellinen psykoterapeutti, tuhahdin vaimolle luettuani Thomas Keatingin
kirjaa Avoin mieli ja sydän.
– Psykoterapiaankin voi kyllä kuulua se, että asiakas raivostuu terapeutille, huomautti vaimo.
Psykoterapiaan on vähän pakko mennä, vaikka siinä heräisikin vaikeita tunteita, koska sitä ei voi katkaista noin vain ja se maksaa niin paljon. Ehkä sydänrukouksen pitäisi olla yhtä kallista kuin psykoterapian, tuumin. En kovin helposti jättäisi sydänrukousta väliin, jos olisin maksanut joka kerrasta itseni kipeäksi.
Koulutusviikolla
vahvistui tunne, että olen oikeassa paikassa. Parasta sydänrukouksessa on ollut
turvallisen ja omanhenkisen yhteisön löytäminen. Sellaisen, jossa on avaruutta
ja tilaa pohtia hengellisiä kysymyksiä ilman että kukaan asettuu tietämään paremmin.
Sydänrukouksen kantavissa periaatteissa on paljon kaunista ja hyvää, minkä
allekirjoitan. Iloitsin erityisesti avoimuudesta yli uskontorajojen. ”Olemme
solidaarisia muiden uskontojen kontemplatiivisille ulottuvuuksille”, sanotaan
periaatteissa.
Kerroin
joillekin omasta buddhalais-lestadiolaisesta taustastani. Jokin osa minussa aina
vähän pelkää tulevansa torjutuksi tai tuomituksi, mutta tulinkin kosketetuksi,
kun seuraavana päivänä yksi koulutustovereista kiikutti minulle Thich Nhat Hanhin kirjan Elävä Buddha, elävä Kristus.
Sain selvyyttä joihinkin asioihin, jotka ovat sydänrukouksessa vaivanneet. Yksi niistä on se, etten ole oikein tiennyt, mitä minun pitäisi rukouksen aikana tehdä. Monissa meditaatiotekniikoissa keskittymistä edesautetaan ja ajatusten pommitusta helpotetaan antamalla mielelle jotain tekemistä: hengitysten laskemista, mantran toistamista, äänien tai kehon tuntemusten tarkkailua tai muuta sellaista. Sydänrukouksessa niin ei tehdä: siinä pitäisi vain päästää irti kaikesta, mihin mieli pyrkii kiinnittämään huomion. Opetuksessa sanotaan, että läsnäoloon palaaminen pyhän sanan avulla on ainoa aktiivinen teko, jonka rukoilija tekee. Kaikki muu sydänrukouksessa on Jumalan hommaa. Tämä passiivisuus on tuntunut vaikealta, vaikka levon ajatus rukouksessa onkin minulle tärkeä.
Tällä viikolla
kuulin vertauksen: sydänrukous on kuin pimeässä katselemista. Olen kuullut sen
varmaan ennenkin, mutta nyt se naksautti jotain kohdalleen. Nyt tiedän, mitä
sydänrukouksessa teen: katselen pimeässä koko kehollani ja koko olemuksellani.
Selkeä ohje, jota voin noudattaa.
Selitin tämän vaimolle, joka kertoi minulle tarinan äiti Teresasta. Kun tältä kysyttiin, mitä hän sanoo rukoillessaan, hän vastasi, ettei sano mitään vaan kuuntelee.
– Mitä Jumala
sitten sanoo, häneltä kysyttiin.
– Ei Jumala sano mitään, vastasi äiti Teresa. – Hän vain kuuntelee.
Se oli minusta suloinen ajatus. Tässä me olemme, minä ja Jumala, vain istumassa ja kuuntelemassa toisiamme. Ainakin silloin kun en raivoa hänelle.
