Tällä viikolla olen oppinut kirkkohistorian luennoilla sen, että historian tekeminen ei lopu koskaan, koska se täytyy ajatella ja kirjoittaa aina uudestaan. Eri aikoina on ollut erilaiset tavat lähestyä historiaa ja tutkia sitä. Kun näkökulma vaihtuu, samoistakin historian tapahtumista syntyy aivan erilaista historiankirjoitusta.
(Koulussa opetetut tai muualta omaksutut, yleiset käsitykset historian kulusta ovat muuten hämmästyttävän usein aivan pielessä, senkin olen ehtinyt oppia. Esimerkkinä vaikka inkvisitio, joka oli oikeasti aikansa mittapuulla varsin humaani ja edistyksellinen laitos.)
Ajattelen,
että sama pätee teologiaan. Senkään tekeminen ei lopu koskaan, koska samat
asiat täytyy ajatella aina uudelleen ja uudelleen. Eri aikoina asioille
löydetään erilaiset merkitykset ja tulkinnat ja niin kuuluukin olla. Siitä,
mitä kristityt ennen uskoivat ja ajattelivat, kannattaa oppia, mutta jos yhden
ajanhetken näkemys (tai mikä tahansa näkemys) lukitaan ainoaksi oikeaksi, mennään pian metsään.
Tämän sunnuntain aihe kirkossa, kristityn vapaus, herättää toiveikkuutta. Sanoma on se, että kristityt on kutsuttu palvelemaan totuutta ja rakkautta, ei perinnäissääntöjä tai toisten ihmisten mielipiteitä.
Naurahdin ironisesti
tässä kohtaa, koska niin usein tuntuu siltä, että kristitty jos kuka on muiden
mielipiteiden vanki. Täytyy yrittää kelvata toisille kristityille uskonsa kanssa.
Tuomitsemisen pelko on jopa niin sisäistettyä, että alan herkästi ihan itsekseni
tuomaroida omaa uskoani ja epäillä sen kelpaavuutta, vähän samaan tapaan kuin
homoseksuaali voi kärsiä ympäristönsä häneen istuttamasta, sisäistetystä
homofobiasta.
Ja ne perinnäissäännöt sitten. Jos Jeesus ja Paavali ja kumppanit vapauttivatkin kristityt noudattamasta juutalaisia perinnäissääntöjä, ovat kristityt erinomaisen lahjakkaita kehittämään uusia. Se on varmaan ominaisuus, jonka kanssa ihmiskunta on pääsemättömissä. Luodaan ja vakiinnutetaan rituaalisia muotoja ja käytäntöjä, kehitetään ajatusrakennelmia ja lukitaan ne uskonnollisiksi tunnustuksiksi. Ajattelun vapauden on silloin vaikea toteutua.
Mitä se
kristityn vapaus sitten on? Menin kirkkoon kuulemaan aiheesta lisää, mutta en juuri
viisastunut. Sen sijaan tein käytännön kokeen.
Aamu oli aika vaikea, vähän masentunut. Hankala päästä pystyyn, vaikka vaimo auttoi hieromalla uupuneita jäseniäni eloon. En ole jaksanut käydä kaupassa, joten jääkaappi oli tyhjä ja nekin vähät asiat, joita siellä oli, homeessa. Sellainen aamu, kun toivoisi voivansa mennä kirkkoon lepäämään, ihan vain makaamaan ja ottamaan messukylpyä.
Kaupungin
toisella laidalla on seurakunta, jossa minulla on kirkkoherran lupa maata penkissä.
Ovat kuulemma yrittäneet lanseerata ajatusta, että messussa olisi lupa ottaa
rennommin, mutta ihmiset eivät suostu rentoutumaan, mokomat.
En jaksanut
lähteä kaupungin toiselle laidalle, joten ajattelin, että ehkä uskallan
laajentaa luvan koskemaan myös kotiseurakuntaa. Kirkkosalin takaosan sohvakin
oli houkuttelevasti vapaana, vieressä korillinen kirkkokavereita eli pehmoleluja,
jollaisen voi ottaa kainaloon messun ajaksi. Pari sohvatyynyä jos seurakunta
vielä hankkisi, niin a vot.
Makasin siis
sohvalla ja tein havaintoja mieleni sisällöstä. Ai että on nimittäin rankkaa
toimia vastoin sosiaalisia normeja. Kokeilkaa itse maata messussa, jos ette usko.
Aika hankala on rentoutua, kun mieli on äärimmäisen tietoinen siitä, että nyt en
seiso vaikka kaikki muut seisovat. Energia menee sen stressaamiseen, mitä muut ajattelevat,
vaikka tekstit puhuvat juuri siitä: kristityn vapaudesta olla noudattamatta
perinnäissääntöjä, jos rakkaus vaatii muuta.
Stressaamiseni kohdistui lähinnä vieressäni nojatuolissa istuneeseen tuntemattomaan henkilöön, muu seurakunta kun istui selin minuun. Ehtoollisen alettua vieruskaveri kumartui sanomaan minulle jotakin. Oletin, että nyt tulee paheksuvaa palautetta makaamisestani tai sitten ehkä kehuja laulamisestani, sitä kun ihmiset välillä kiittelevät.
Mitä vielä,
hän aivan tippa linssissä kiitteli sitä, että näytän esimerkkiä siitä, miten
messussa voi ottaa rennosti, levätä Jumalan läsnäolossa. Ettei uskoa tarvitse
suorittaa. Ehdotin, että jatketaan juttua kirkkokahveilla, ja niin sain uuden
ystävän. Kannatti maata.
Innostuin ja elvyin tästä palautteesta niin paljon, että laitoin heti hyvän kiertämään ja kävin yllättämässä poikkeuksellisessa avokätisyyden puuskassa sen ihmisen, joka aina messun loputtua pyytää rahaa kirkon ovien ulkopuolella.
