Synti on kristinuskon synkkä sana, jolla on harteillaan ylimääräistä painolastia, koska sitä on käytetty niin paljon toisten ihmisten moralisoimiseen. ”Joudun raivon valtaan aina kun kuulen sanan synti”, sanoi eräskin tuttuni.
Synti on sitä, mikä erottaa ihmisen Jumalasta. Tämä määritelmä voisi periaatteessa sisältää laajasti kaikkea, mikä saa ihmisen käpertymään, sulkeutumaan ja kääntymään pois itsestään, muista ihmisistä ja rakkauden lähteestä. Valtaosin tällainen sulkeutuminen johtuu siitä, että maailma ei ole kovin turvallinen paikka. Kaikki tulevat jollain tapaa haavoitetuiksi ja pyrkivät suojautumaan eri tavoin. Tästä aukeaa mielenkiintoisia näkökulmia syntiin ja Jumalan armon parantavaan vaikutukseen, mutta niitä täytyy miettiä vähän lisää ennen kuin kirjoitan niistä.
Yleensä synti kuitenkin mielletään suppeammin väärinä tekoina. Mistä sitten tietää, mikä on syntiä? Omantunnon pitäisi olla jonkinlainen ihmisen sisäinen tutkain, joka kertoo, milloin on tullut tehtyä väärin. Ongelmaksi muodostuu se, että ihmisten omattunnot toimivat niin eri tavoin ja heijastelevat etupäässä ympäröivän yhteisön normeja.
Kun olin lapsi, tanssiminen oli syntiä ja jauhelihan syöminen ihan normaalia. Nykyään omatunto kuitenkin soimaisi minua jauhelihan syömisestä, ei tanssimisesta. Yksi ystäväni puhuu tanssista niin kauniisti, että ainakin hänen tapauksessaan tanssi on ilman muuta ennemmin jumalanpalvelusta kuin syntiä.
Sitten on lakeja: kymmenen käskyä esimerkiksi. Miten niitä pitäisi soveltaa, jää kuitenkin kovin hähmäiseksi. Milloin saa esimerkiksi tappaa? Saako tappaa sodassa, itsepuolustukseksi tai toisenlajisia olentoja? Juuri tässä eräänä päivänä otin tunnolleni kuuden espanjansiruetanan murhat, kun ne mönkivät puutarhassamme. (Kesällä kysyin buddhalaisen retriitin opettajalta, miten pitäisi suhtautua tällaiseen väistämättömältä tuntuvaan pahantekoon. Apua ei herunut; opettaja yritti kiertää etanoiden tappamisen välttämättömyyden ja sanoi lopulta vain, ettei itse pystyisi tappamaan niitä.)
Synti on muuttunut hankalaksi määritellä erityisesti ympäristökriisin aikakaudella, koska oikea ja väärä ovat puuroutuneet ihan uudenlaisella tavalla. Melkein kaikki on periaatteessa syntiä, koska melkein kaikki toiminta kuormittaa luontoa ja tuottaa ilmakehään lisää hiilidioksidipäästöjä lisäten ihmisten kärsimystä jossain päin maailmaa. Ihmiset suhtautuvat tähän syyllisyyteen hyvin eri tavoin. Yhdet lentävät huvikseen suihkukoneilla ympäri maailmaa eivätkä ilmeisesti näe toimintaansa mitenkään ongelmallisena, kun taas toiset potevat syyllisyyttä jopa lämpimistä suihkuista. Viivi ja Wagner sanailivat joskus Juba Tuomolan sarjakuvastripissä näin:
– Mitään ei voi tehdä! Kaikesta jää hiilijalanjälki, tuskaili Viivi ja kömpi Wagnerin kanssa sänkyyn peiton alle odottamaan nopeaa loppua.
– Saako hengittää, kysyi Wagner. – Ei, sanoi Viivi.
Syyllisyydentunto voi mennä överiksi, jolloin se alkaa kahlita ihmistä ja jähmettää hänen elämäänsä. Ihmisen täytyy voida tuntea olevansa tervetullut tähän maailmaan ja kotonaan täällä, olen oppinut buddhalaisilla retriiteillä. Täytyy voida kokea, että yhteisessä pöydässä on paikka minullekin. Ei siitä tule mitään, jos jokainen liikahdus tuntuu väärin tekemiseltä. Silti ajattelen, että keskimäärin länsimaisten ihmisten olisi terveellistä ottaa kantaakseen vähän enemmän syyllisyyttä yhteisen elinympäristömme tuhoamisesta. Tai ehkä ihmiset potevat syyllisyyttä, mutta kieltävät sen, työntävät sen pois mielestään?
Suurin osa ympäristö- ja muustakin synnistä on rakenteellista. Usein yksilöllä ei ole voimaa vaikuttaa siihen, mitä yhteisö kokonaisuutena tekee. Yksilön vastuu tällaisissa tapauksissa on juridisestikin hankala kysymys. Jos korostetaan rakenteita, yksilön vastuu hämärtyy. Jos taas korostetaan yksilön vastuuta, jää näkemättä rakenteiden vaikutus.
Ja entä tekemättä jättämiset? Seuraan somessa jonkin verran Palestiina-aktivisteja, jotka pyrkivät pitämään meteliä sen puolesta, että ihmiset eivät vain passiivisesti seuraisi sivusta Gazan kansanmurhaa. Silti en ole itsekään tehnyt juuri mitään palestiinalaisten hädän helpottamiseksi.
Suurin osa synnistä on sitä paitsi tiedostamatonta, huomautti ystäväni tällä viikolla, kun olimme koiralenkillä. Hän on varmasti oikeassa. Ihmiset eivät näe tekojensa seurauksia. Useimmiten he eivät myöskään ole kovin tietoisia omista valinnoistaan, ja on nykytiedon valossa kyseenalaista, kuinka paljon he edes pystyvät niihin vaikuttamaan. Lähtökohdat elämässä pärjäämiseen ovat onnenkauppaa ja tekomme määräytyvät monimutkaisessa syy-seuraus-yhteyksien ketjussa.
Ehkä perisynti kuvaa juuri tätä ihmisen traagista tilaa, pohti dogmatiikan proffa luennolla viime keväänä. Ihminen on kietoutunut synnilliseen todellisuuteen eikä voi välttää pahaa, vaikka haluaisi.
Perisynnistä opin luennoilla, että se on tasa-arvon asialla. Perisynti pitää ymmärtää imputaation kautta, selitti proffa. Imputaatio tarkoittaa jonkin asian pitämistä jonakin, mitä se ei luonnostaan ole. Esimerkiksi setelin arvo paperina on käytännössä nolla, mutta rahajärjestelmämme imputoi setelille tietyn arvon. Samalla tavalla ihmisessä itsessään ei välttämättä ole vikaa, mutta jokin asiaintila maailmassa aiheuttaa sen, että hänelle luetaan syyllisyyttä. Kaikki ovat syntisyyden suhteen samalla viivalla – tasa-arvoista, mutta ei kovin oikeudenmukaista. Länsimaisessa kristillisyydessä on kuitenkin haluttu pontevasti torjua se ajatus, että ihminen voisi tienata pelastusta hyvillä teoillaan tai pitää itseään parempana kuin joku toinen.
Kirkossa messu alkaa aina synnintunnustuksella, jonka jälkeen pappi julistaa synninpäästön. Syntipuhe ei sinänsä ole minulle ongelma; on selvää, että kaikenlaista väärää täällä tulee tehtyä, joten miksipä sitä ei voisi kutsua synniksi. Sen sijaan en tiedä, osaanko ottaa synninpäästöä vastaan. Se kun ei koskaan tunnu miltään. En tiedä huomaisinko, jos se puuttuisi messusta.
Rippi on kyllä hieno asia olemassa silloin, kun omatunto soimaa. Olen sitäkin harjoitellut käyttämään; yleensä tunnustan synnit vaimolle. En tiedä onko sillä niin väliä, kuka tai miten synninpäästön toteuttaa, kunhan kuuntelee. Moraalisten mokien tunnustaminen ääneen tuntuu parantavalta, koska se vapauttaa häpeästä. Jos ne salaa ja koteloi sisälleen, tuomitsee itsensä kantamaan niihin liittyvää häpeää. Muistan vieläkin joitain lapsena tehtyjä pieniä tuhmuuksia, joita en koskaan kertonut kenellekään. Vuosikausiksi jäin pohtimaan, pitäisikö ne hyvittää jotenkin.
Ylivoimaisesti eniten syyllisyyttä elämässäni olen kuitenkin potenut sellaisesta, mikä ei varsinaisesti ole syntiä sanan perinteisessä mielessä. Elämä kasaa niskaan jatkuvasti kaikenlaista lastia, asioita joista pitäisi suoriutua. Minulla on usein rajallisesti toimintakykyä, koska olen masentunut tai uuvuksissa, ja jotkut asiat saattavat jäädä aika irrationaalisesti hoitamatta. Esimerkiksi jonkun sähköpostin lähettäminen olisi parin minuutin homma, mutta saatan jäädä hautomaan asiaa päiväkausiksi ja kerryttämään siihen liittyvää syyllisyyden kuormaa. Asiasta tulee paljon kokoaan suurempi, kun sen päälle kertyy häpeää ja itsesyytöksiä. (Jos joku tunnistaa tämän, suosittelen tutustumaan termiin ugh field.)
Nyttemmin olen oppinut paremmaksi siinä, että pyydän apua. Istutan vaimon sohvalle ja pyydän häntä kirjoittamaan parin rivin sähköpostin puolestani. Siinä jos missä saa kokemuksen armosta, kun joku toinen hoitaa asian puolestani. Noin vain painava syyllisyyden möykky on nostettu pois harteilta, enkä itse tehnyt mitään!
Luulen, että tällaisesta syyllisyyden ja armon kokemuksesta moni muukin nykyihminen löytää samaistumispintaa enemmän kuin perinteisestä syntipuheesta, joka tuntuu menettäneen voimaansa tai jopa kääntyneen itseään vastaan. Ei perinteisessä syntipuheessakaan ole vikaa, kunhan varotaan leimaamasta synniksi asioita, jotka eivät sitä ole. Jeesuksen sanat lähimmäisen rakastamisesta ja hädänalaisten auttamisesta ovat yhtä ajankohtaisia tänään kuin kaksituhatta vuotta sitten, mutta Paavalin sanat miesten kanssa makaavista miehistä menettivät jo merkityksensä ja niistä vouhkaaminen uhkaa viedä uskottavuuden koko syntipuheelta. Sellaista synti on, täytyy arvioida uudestaan jokaisessa ajassa ja kulttuurikontekstissa.
