Kengässä on ollut hiertäviä kiviä.
Yksi niistä on ”kadotustuomio”. Harmi sinänsä, että pienestä ja kauniista messusta mieleen jäi pyörimään tuo yksi ainoa sana. Se oli kirkkokäsikirjan synninpäästöstä: ”Mikään kadotustuomio ei kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa…” Sitähän me kasteen kautta ollaan, lisäsi pappisystäväni vielä.
Sanojen on tarkoitus tuottaa turvallisuutta, mutta implisiittisesti lause sanoo, että on olemassa kadotustuomio, joka saattaa uhata ihmistä. Tässä tapauksessa niitä, joita ei ole kastettu. Ja sitähän nyt ei mitenkään voi hyväksyä.
Sitten on se valvomisen sunnuntain evankeliumiteksti (Matt. 24:36–44), jota olen potenut viikkokaupalla. ”Kaksi miestä on pellolla: toinen otetaan, toinen jätetään”, kuvaa teksti lopun aikoja ja Ihmisen Pojan paluuta. Sellaista ei pitäisi joutua kuulemaan missään eikä moinen pelottelu liity oikeaan hengellisyyteen mitenkään, siitä olen varma.
– Tää teksti on ihan hirvee, sanoin heti ensimmäisessä messunsuunnittelukokouksessa. Lohdutti vähän, että pappimme sanoi samat sanat seuraavassa kokouksessa märehdittyään evankeliumia pari viikkoa.
Sanat osuvat minussa pahaan paikkaan. Jos ei ole koskaan tarvinnut tosissaan pelätä helvettiä tai kuolemanjälkeistä kadotusta, on paljon helpompi tutkailla tekstejä uteliaan neutraalisti ja ohittaa hankalat kohdat: ”no täällä on tämmöistäkin”. Sillä tavalla kristityt ympärilläni tuntuvat tekevän, tai sitten heidän kokemuksensa Jumalan armosta on niin vahva, että heitä eivät huoleta tuomion äänet. Minä vasta opettelen tuntemaan oloani turvalliseksi Jumalan ja kristinuskon kanssa, ja tällaiset raamatunkohdat saavat veren kiehumaan. Ne tarttuvat aivoihini ja jäävät sinne kiertämään loputonta kehää. Sanan kadotustuomio ei pitäisi mahtua edes samaan universumiin Jumalan kanssa, mietin tuohtuneena.
Valvomisen sunnuntai koitti aikanaan. Poljin kirkkoon esirukous taskussa ja matkalla ajattelin, miten on vieläkin vähän hämmentävää, että toiset ylipäätään pitävät minua kristittynä saati että he tuntuvat luottavan minuun ja ajattelevan, että minulla olisi jotain annettavaa. Yksi pappisystävä pyytelee saarnaamaan ja palaverissa katseet kääntyvät minuun, kun jonkun pitäisi kirjoittaa esirukous. Eihän minulla ole samanlaista uskoa kuin muilla. Ja tietysti olen paljon tottuneempi siihen, etten kelpaa uskovien porukkaan ellen muutu ihan toiseksi ihmiseksi.
Pappimme teki parhaansa minimoidakseen niitä vahinkoja, joita hirveän evankeliumin kaltaiset raamatuntekstit ovat aiheuttaneet tai voivat aiheuttaa. Hän johdatti synnintunnustukseen puhumalla siitä, miten ainoastaan täydellisen rakkauden kannattelemana uskallamme katsoa itsessämme sitä, mitä emme halua nähdä. Se ei onnistu, jos ihminen pelkää, koska pelko kutistaa ihmisen. Naulan kantaan. Sen takia kristinuskon kanssa tulee välillä niin mielipuolinen olo: yhtäällä se sanoo ”älkää pelätkö”, seuraavassa hetkessä ampuu itseään jalkaan lietsomalla pelkoa.
Suostuin resitoimaan evankeliumin ihan vain solidaarisuudesta ystävää kohtaan, joka muuten joutuisi resitoimaan sen yksin. Pitelin painavaa evankeliumikirjaa ja keskityin välimerkkeihin, pisteisiin ja pilkkuihin, jotka kertovat miten resitaation sävelkulku menee. ”Tämä on Jumalan sana”, lopetimme resitaation, vaikka aina ottaa vähän sydänalasta, kun Jumalan nimiin pannaan jotain Raamatun älyttömyyksiä.
Onhan sekin yksi tapa tehdä kristittyjä, mietin takaisin penkkiin istuessani, että aiheuttaa heille uskonnolla niin paljon ongelmia, että sitten he loppuelämänsä käsittelevät niitä eikä kristinusko jätä heitä rauhaan.
Saarnan pappimme aloitti siitä, miten tässä tapauksessa tuntui siltä kuin teksti lukisi ihmistä eikä toisinpäin. Se löytää meistä ne kohdat, jotka pelkäävät, ovat erossa, pimeässä ja kaipaavat parantumista. Kun ne paikat on löytänyt, niitä voi vähitellen uskaltaa katsoa myötätunnolla ja rakkaudella. Hyvä niin, mutta ajatus tekstin käyttämisestä pelkoluotaimena tuntuu suorastaan hieman loukkaavalta, jos teksti itsessään edustaa syvimpien pelkojen aiheuttajaa.
Hän kuljetti lopun aikoja kuvaavat tekstit yksilötasolle: itse kunkin elämässä tulee ”maailmanloppuja”, niitä katastrofeja, jotka pyyhkäisevät elämältä pohjan pois, kaiken tutun ja turvallisen. Tällaisella kivuliaalla tavalla tila meissä avartuu ja laajenee läsnäololle, kohtaamiselle, myötätunnolle, rakkaudelle. Jerusalemin temppelin, jonka tuhosta Jeesus puhuu, hän rinnasti omiin jäykkiin rakenteisiimme, jotka eivät toimi. Oikea tie on hellittämisen, antautumisen, paljon suuremman rakkauden ja viisauden varaan laskeutumisen tie.
Saarna oli hyvä. Mutta arvostaisin kovasti, jos joku pappi joskus sanoutuisi irti Raamatun hirveyksistä sen sijaan, että niihin täytyy aina suhtautua niin kuin ne olisivat jotain hyvää. Se tuntuisi rehellisemmältä, mutta ehkä luterilainen pappi ei voi sanoa niin.
Raamatussahan on noita tekstejä siksi, että varhaiset kristityt odottivat maailmanloppua ja uskovien ylösnousemusta tapahtuvaksi tuossa tuokiossa, mutta nyt tiedämme, että niin ei käynyt, ja uskomme muutenkin eri tavalla. Matteuksen evankeliumin kirjoittamisen aikaan Jerusalemin temppeli oli juuri tuhottu toistamiseen ja koko juutalaisen maailmanjärjestyksen perustus oli romahtanut, joten ei ihme, että Jeesuksen suuhun on pantu sanoja temppelin tuhoutumisesta ja tulvasta, joka vie kaiken mennessään.
No, nyt on enää tuomiosunnuntai lusittavana ennen kuin päästään adventtiin. Paitsi että jo toisena adventtisunnuntaina, jolloin seuraavan kerran olen tekemässä messua yhdessä muiden kanssa, evankeliumissa Jeesus kertoo taas Ihmisen Pojan paluusta ja siitä, miten ”kaikki lamaantuvat pelosta odottaessaan sitä, mikä on kohtaava ihmiskuntaa” (Luuk. 21:26). Voi luoja.
