– Onko uskonnosta sulle mitään hyötyä tai iloa, kysyi ystävä. Hänelle itselleen tuottavat kuulemma iloa ja keveyttä messun synninpäästö ja Herran siunaus.
– Ei ne mulla tunnu miltään, sanoin.
– Mikä susta tuntuu hyvältä, hän kysyi.
– Laulaminen, sanoin. – Mutta sitä varten voisin myös mennä vaikka kuoroon.
– Ihmeen sinnikäs kyllä olet ton Jeesuksen kanssa, sanoi ystävä.
– Se tuntuu kans hyvältä että kirkossa on ihmisiä, lisäsin. – Tällä hetkellä se on iso syy miksi käyn siellä. Hyvät kirkkokahvikeskustelut.
– Oot outo.
– Mitä outoa on siinä, että käy kirkkokahvien takia kirkossa?
– Sanotaanko näin, että kristityt ei oo itellä varsinainen vetovoimatekijä.
Olen varmaan onnekas, koska tuntemani kristityt ovat niin vetovoimaisia. Jos en käy kotikirkon messussa pitkään aikaan, alkaa tuntua siltä, että minua ehkä kaivataan. Siellä on vakiintunut kahviseura, jonka kanssa jutut menevät syvälle. Pakkaan ruisleipiä mukaan, koska kahveilla voi vierähtää tunti jos toinenkin enkä ikinä ehdi syödä aamupalaa ennen messua.
Sitä paitsi uskonnolliset tai hengelliset ihmiset nyt vain ovat keskimäärin kiinnostavampia kuin ne, jotka puhuvat vain maallisista asioista. Eikä minulla parempaakaan tekemistä ole kuin käydä kirkossa.
Pyhäinpäivänä kutsuin ex-kollegat kylään. He kysyivät, miten viihdyn teologian parissa. On ihan virkistävää, että uskontoteemaisia keskusteluja syntyy nykyään sielläkin, missä en ole koskaan aikaisemmin puhunut uskonnosta. Esittelin heille Novumin, kreikankielisen Uuden testamentin. ”Sehän on kuin yksi iso kaava!” huudahtivat fyysikot, joille kreikkalaiset kirjaimet ovat tuttuja lähinnä matemaattisina symboleina.
Keskustelimme Vanhan ja Uuden testamentin erosta, Raamatun muotoutumisesta ja eksorsismista kasteessa. He kuulemma aikovat hyödyntää eksorsisti-palvelujani sitten, kun minusta tulee pappi. Pahoja henkiä olisi kätevää voida ajaa ulos oikuttelevista tietokoneista ja bugisista koodeista.
Eivät ne keskustelut kuitenkaan sen syvemmälle mene, eivät ihan oikeisiin asioihin. Pinnalla pysyminen tuntuu väsyttävältä. Olin ripustanut kattoon silkkipaperisen kurpitsaketjun ja laittanut seinille lepakoita, jotka joskus leikkasin mustasta kartongista Halloween-rekvisiitaksi. Ei minulla ole mitään uusia juhlaperinteitä vastaan, mutta onhan se aika päälleliimattua. Syvällisempää pyhäinpäivän viettoa olisin varmaan löytänyt kirkosta, jossa luetaan kaikkien vuoden aikana kuolleiden seurakuntalaisten nimet.
Mutta takaisin siihen, mitä iloa uskonnosta on. Eihän se nimittäin ole ihan totta, että kristinuskoon liittyisi pelkkiä negatiivisia tunteita. Siltä vain tuntuu välillä, kun hyvät tunteet hautautuvat vaikeiden alle.
Lapsena luin Suutari Martti -nimistä kuvakirjaa, joka pohjautuu Tolstoin kertomukseen. Kiltti suutari tekee hyviä tekoja apua tarvitseville ohikulkijoille ja lopuksi hänelle paljastetaan, että Jeesus kävi hänen luonaan kaikissa niissä ihmisissä, joita hän auttoi.
Se on tärkeä ajatus. Jos näkee jokaisessa ihmisessä Kristuksen, heitä kyllä kohteleekin eri tavalla. Ainakin vähän, ainakin silloin kun muistaa ja jaksaa ja osaa. Tuossa menee Jeesus, ja tuossa ja tuossa, saatan miettiä, kun katson metroasemalla ohikulkevia jalkoja tai jos näen ratikkaan sammuneen ihmisen. Se on varmaan isoin muutos, joka katsantokannassani on tapahtunut sen jälkeen, kun ryhdyin aktiivikristityksi: uskonto haastaa katsomaan ihmisiä eri tavalla.
En kuitenkaan nostanut ratikkaan sammunutta Jumalan luomusta pystyyn ja vienyt häntä majataloon. Puuttumisen kynnys on korkea. Mahdoinko tehdä syntiä, kysyin jälkeenpäin ystävältä, mutta hän arveli, että parempi antaa nukkua. Ratikka on turvallinen paikka sammua.
Yllättäen se raamatunkohta, joka Martti-suutarin tarinaan liittyy, on tuomiosunnuntain evankeliumi (Matt. 25:31–46), joka muuten on niin vaikea helvetinlieskoineen. ”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle.”
Toinen juttu, mistä tykkään, kiteytyy krusifiksiin. Kristinuskon Jumala ei ole lihaksia pullisteleva supersankari, vaan kärsii ihmisten rinnalla ja kanssa.
Kun koen positiivisia tunteita kristinuskon äärellä, yleensä se on jonkinlainen kosketetuksi tulemisen tunne. Joskus harvoin sen saavat aikaan sanat, useammin musiikki. ”Nyt on pimeää ja paleltaa, mutta kuljen kohti aamua…” lauloi kuoro, kun viimeksi olin ehtoollisella. Kosketti vähän.
Eniten kuitenkin kosketti se, miten seurakuntalaiset pitivät huolta toisistaan. Olin istunut kirkon perälle, koska olin vähän myöhässä, joten näin koko seurakunnan. Yksi tarjosi nenäliinoja kaikille, joita takarivissä itketti, ja toinen siirtyi virsikirjoineen kolmannen viereen, jotta tämä pysyisi paremmin mukana.
Messun jälkeen menin tapaamaan sydänrukousihmisiä. Kosketti se, miten kauniisti he sanoittivat hengellistä elämäänsä, ja ihailin taas ihmisten kykyä uskoa. Huolimatta kaikesta elämän raskaudesta ja vaivasta he uskovat. Jos minä olisin Jumala, olisin kaikesta ihmisten uskosta kyllä todella otettu.
Minä jaoin lähinnä vihaani ja katkeruuttani, ja sitä miten tällä hetkellä tuntuu siltä, että oma uskoni on täysin muiden kannattelun varassa. Toiset kuuntelivat ymmärtäväisinä.
Joskus väsyn olemaan vihainen, ja silloin juttelen Jumalalle mukavia. Ja jos joku moittii Jumalaa, herää halu puolustaa. Itse raivoan hänelle ihan samoista asioista, mutta eipäs mollata minun Jumalaani.
