Kuusi päivää hiljaisuudessa, kerrankin vain osallistujana ilman järjestelyvastuita. Toiveena erityisesti se, että jotain liikahtaisi vihaisessa ja syyttävässä suhteessa Jumalaan, jossa olen ollut jumissa.
Pyydän opettajalta audienssia heti retriitin alkuun, koska olen ollut niin solmussa masennuksen ja vihan kanssa. Kerron siitä ja sydänrukouksesta, huolistani retriitin suhteen. En tiedä, onko hyvä eristäytyä masentuneena omaan sisäiseen maailmaansa. Tosin masennus väistyi retriittiä edeltävänä iltana kotona, vähän kuin kuu olisi tullut esiin pilvien takaa. Järjestelin innoissani kirjahyllyä, kun kerrankin kykenin tekemään asioita.
Opettajan hengellisyys kumpuaa pääasiassa ei-kristillisistä traditioista, mutta ihailtavan ketterästi hän ottaa haltuun sen kielen, jolla hengellisyydestä minun kanssani kannattaa keskustella. Minun kanssani hän puhuu sujuvasti Jumalasta ja sydänrukouksesta, jonkun toisen kanssa toisilla sanoilla.
Jotain palaa, hän sanoo. Kerron Gandalfista, joka putoaa kuiluun liekehtivän hirviön kanssa. Putoaa ja palaa, sellainen tuntu on usein ollut. Hän ei tiedä sitä kohtausta, mutta arvelee, että putoaminen ja palaminen ovat kaksi eri asiaa. Ja kaikki on yhteydessä masennukseen jotenkin.
En aina pysy ihan kärryillä hänen puhuessaan, mutta nyt hän puhuu jotain Jumalasta ja sylistä. Minä Jumalan sylissä vai Jumala minun sylissäni, varmistan. Sinä Jumalan sylissä, vastaa hän, mutta voi tietysti olla toisinkin päin. Ja ulkoilua, liikettä, aurinkoa, ruokaa, kaikkea mikä tekee hyvää, hän kehottaa, ja ehdottaa asentoja ja kehonosia, joiden kautta kannattaisi ehkä erityisesti kuulostella Jumalaa.
Aurinkoa ei kyllä näy, taivas on tukevasti pilvessä melkein koko viikon.
*
Uppoan retriittihiljaisuuteen helposti, vieroitusoireita ei ole. Puhelin on sammutettuna, kirjoja ei ole, ei kerta kaikkiaan mitään tekemistä. Paitsi makoilla meditaatiosalissa, kuljeskella metsässä, nukkua, maata sohvalla juomassa teetä ja välillä kuunnella opettajan puheita. Nyt tulee viisautta niin isolla kauhalla, että hyvä kun jollain teelusikalla pystyn ottamaan vastaan.
Se on retriitin juju, raivata pois kaikki millä elämä yleensä täyttyy ja antaa tilaa jollekin muulle, jollekin joka ei sitä muuten koskaan saa.
Jos kaikki on jo meissä, sanoo opettaja hirsisalissa, jota valaisevat kynttilät ja joskus takkatulen loimotus. Jos on toinenkin tie, ja se tarvitsee vain tilaa tulla esiin. Jos kuuntelee syvintä toivettaan, sisäisiä kuiskauksia. Äänekkäimmät äänet eivät aina ole viisaimpia, hän sanoo, eivätkä aina edes oikeassa.
Jotenkin täällä tuntuu silti täydeltä, kun taas arkielämän täyteydessä tuntuu helposti tyhjältä, muistan jonkun ihmetelleen edellisenä vuonna. Voi vaikka katsella omia varpaitaan ja nähdä ne ensimmäistä kertaa. Olen samaa mieltä, tylsää ei ole.
Ensimmäiseksi aamulla, kun on vielä pimeää, salissa tehdään liikeharjoitusta. Kukin liikkuu tai on liikkumatta tavallaan, sääntöjä ei ole, mutta opettaja antaa ehdotuksia. Tänään leikitään meritähteä: hengitys mahan kautta sisään, pää ja häntäluu ylimääräisinä raajoina. Se tuntuu mukavalta. Meritähtiharjoituksen jälkimainingeissa teen sydänrukouksen tapaista vatsa keskuksena, unen ja valveen rajamailla. Vajoan miellyttävään rauhan tilaan.
Täällä on paljon aikaa harjoittaa ei-minkään-tekemisen jaloa taitoa. Menen metsään, silitän pehmeitä vihreitä liekoja, halaan kuusta ja huomaan sen oksalla hyönteisen kuoren jalkoineen päivineen, jostakin muodonmuutoksesta jälkeen jääneen. En ole menossa minnekään, olen vain eläin metsässä, jossa elämää on kerroksittain elämän päällä.
Jalat kävelevät. On läpinäkyvä olo, niin kuin tuuli puhaltaisi läpi.
*
Meditaatio ja bhakti eli palvonta ovat vaihtoehtoisia polkuja, jotka vievät samaan, sanoo opettaja. Ehkä hän puhuu minulle. Kotona Wikipedia kertoo bhaktista: ”Antaumusta harjoitetaan muun muassa laulamalla erilaisia lauluja ja hymnejä, lausumalla mantroja ja rukouksia, kuulemalla pyhiä kirjoituksia, jotka kuvailevat antaumuksen kohdetta, tarjoamalla jumaluuden patsaalle tai kuvalle suitsukkeita, kukkia ja muita vastaavia artikkeleita, ja mietiskelemällä palvottavaa jumaluutta.” Kuulostaa ihan siltä, mitä kirkossa tehdään, paitsi että uhraaminen on jäänyt pois.
Tyypillinen kehitys tällaisella hengellisellä polulla on kuulemma se, että ihminen rakastaa Jumalaa tai vastaavaa ja siitä rakkaus jotenkin leviää. Se, mikä aluksi tuntui olevan itsen ulkopuolella, alkaa näkyä kaikessa, myös itsessä.
Sitten olen minä, joka rakastan ja vihaan.
Salin ulkopuolella joku lukee ilmoitustaulua, samaa paperia jota itse haluaisin mahtua lukemaan. Sivusta en näe mitä siinä lukee. Tulee äkillinen impulssi tuupata hänet pois tieltä.
Painun ulos ihmettelemään, mistä tämä nyt tuli, juuri kun aamumeditaatiossa koin syvää rauhaa. Teen ilmaan pari työntävää liikettä, ja sitten vihaa alkaa pursuta. Metsä paukkuu, kun hakkaan keppejä kappaleiksi kelon kylkeen niin kovalla voimalla, että puunpalaset sinkoilevat kauas ja oksantynkä tekee lapasen läpi haavan kämmeneen. Kuljen metsässä muristen kuin äitikarhu ja käyskentelen hiekkakuopassa gladiaattorin tavoin sinkoillen kirosanoja kohti kuviteltuja vastustajia. Olen päättänyt suunnata vihan oikeaan osoitteeseen, Jumala kun ei varsinaisesti ole oikea osoite.
Vihaaminen on rankkaa, mutta liikkuminen tekee hyvää. Retriittikeskukseen palattuani juon teetä ja menen saliin makaamaan. Tuntuu, että pystyn kellumaan rentona Jumalan kannattelussa.
Seuraavana päivänä kivet kuitenkin hiertävät taas, ne kristinuskon hankalat asiat. Ärtynyt mieleni alkaa pyöritellä niitä ja kiihtyä. Ne ovat kuin haukkaisi ihanaa korvapuustia ja sitten hammas osuu kiveen. Kuka hullu on leiponut kiviä pullaan?
Alkaa tuntua siltä, että tänäänkin varmaan paukutan metsässä keloja, mutta sitten opettaja vetää meditaation, joka ohjaa pois samaistumisesta johonkin toistuvaan tunteeseen tai tarinaan. Sen voi vain antaa olla, kuunnella niin kuin hyvä ystävä kuuntelisi. Niinpä kuuntelen vihaa, ja sekin on hyvä, samoin kuin vihaan uppoutuminen oli hyvä edellispäivänä. Molempi parempi, sanoo opettaja, kun kysyn. Mutta jos jollekin tunteelle ei ole ollut tilaa tai se ei ole ollut sallittu, niin joskus on tarpeen mennä toiseen ääripäähän, hän lisää.
*
Hengellisessä elämässä ei ole kyse mistään erikoisesta, vaan tavallisesta, sanoi opettaja painokkaasti jo retriitin alussa. Se ei ole huono uutinen, hän lisäsi.
On silti vaikea olla odottamatta, että jotain tapahtuisi meditaatiossa, jotain erikoisempaa tai enemmän. Opettaja ottaa kysymykseni odotuksista haltuun taitavasti ja esittää vastakysymyksen: mitä se olisi, mitä se jokin antaisi? Mitä puuttuu? Ymmärrän, kun hän selittää ettei se toimi, jos odotamme, milloin tulee se suuri oivallus tai kokemus, joka korjaa kaiken ja poistaa epäilyksemme. Odotukset viritettyinä olemme kuin jännitettyjä hiirenloukkuja: ehkä kohta napsahtaa.
Retriitin loppupuolella tärkeäksi teemaksi nousee jokin, jota voisi kuvata sanalla viattomuus. Opettaja kutsuu sitä ”kirkkaaksi lähdevedeksi”, mutta pyytää meiltä vaihtoehtoisia sanoja. Wish on a falling star, sanoo joku, ja saan siitä kiinni. Mikä olisi parempi tapa kuvata sitä jotakin kuin se, kun näkee tähdenlennon kaukana yötaivaalla ja jokin sisimmässä liikahtaa, jokin aito ja vilpitön. Tähdenlennon nähtyäänhän saa toivoa.
Vietän aikaa tähdenlentojen äärellä, sydämessä asuvan sisäisen viattomuuden kanssa. Se on selvästi yhteydessä uskoon, huomaan. Saan siihen aika hyvän yhteyden, niin että se alkaa loistaa himmeää valoa kuin jalokivi. Mieli yhdistelee pisteitä toisiinsa, vetää viivoja Jeesuksen opetuksiin: ”Joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse…” (Mark. 10:15). Ehkä Jeesus tarkoitti, että taivasten valtakuntaan on pääsy sisäisen viattomuuden kautta. Sellaisen tärveleminen on paha juttu, itsessään ja toisissa. On myös helppo nähdä, että synti tahraa ja himmentää jalokiven loisteen, tulee tielle.
Seuraavassa meditaatiossa huomaan ikään kuin tarjoavani jalokiveä jonnekin: ”Mulla on tällainen, kelpaanko nyt?” Vastaus, jonka intuitiivisesti tiedän, on se, että minut on jo hyväksytty ilman jalokiviäkin. Toivoisin vain, että tietäisin tai kokisin sen oikein kunnolla, luissa ja ytimissä asti.
Opettaja kertoo tarinaa Buddhan seuraajasta, joka oli niin malttamaton tapaamaan valaistuneen mestarin, että ryntäsi matkaan keskellä yötä välittämättä viidakon vaaroista. Sana enthusiasm liittyy etymologisesti Jumalaan, hän kertoo. Pisteitä yhdistelevä mieleni vetää viivan tällä kertaa itämaan tietäjiin: niin innokkaita he olivat tapaamaan vastasyntyneen kuninkaan, että seurasivat tähteä pitkien taipaleiden taakse. Ja paimenet, jotka lähtivät heti matkaan, ja opetuslapset jotka lähtivät seuraamaan Jeesusta. Ei sellaisille matkoille lähdetä pelosta tai syyllisyydestä, vaan uskosta, toivosta, innostuksesta tai rakkaudesta.
Ohjaan itseäni: jokainen kehon solu lepää Jumalassa. Kaikki on Jumalassa, ei voi olla poissa siitä. Ja välillä ohjaa opettaja: rintakehä on kuin öinen tähtitaivas ja hengitys kuin tuuli tähtien lomassa…
*
Parina viimeisenä päivänä alan kaivata tekemistä. Vietän entistä enemmän aikaa metsässä, siinä hienoimmassa, jossa on paljon vanhoja puita, sekä pystyssä seisovia että kaatuneita, ja pehmeää sammalta ja suppilovahveroita. Painan korvan männynkylkeen ja kuuntelen, kun koko puu tärisee käpytikan tarmokkaasta nakutuksesta. Välillä se käy hakemassa uuden kävyn ja vaihtaa sen taitavasti edellisen paikalle tukien uutta käpyä rintaansa vasten. Naurattaa joka kerta, kun se vippaa vanhan kävyn alas puusta.
Marraskuu ei pyhässä metsässä tunnu yhtään synkältä. On hiljaista, odottavaa ja pisaroivaa. Poimin sieniä ja olen tyytyväinen olooni. Meditaatiosalissa näen ihmiset kauniina ja arvokkaina, varmaan samalla tavalla kuin Jumala näkee.
Retriitin viimeinen päivä on syntymäpäiväni. Järjestäjät ovat tehneet jälkiruokaa ja sytyttäneet sivupöydälle kynttilöitä. Maljakossa on kimppu havuja ja synttäritervehdys.
Opettaja halaa, toivottaa hyvää syntymäpäivää ja sanoo, että kunhan avaan sähköpostini, siellä on pieni yllätys.
Sähköpostissa on kuva, jonka hän on piirtänyt. Selällään makaavan hahmon vatsan päällä lepää samassa asennossa samanlainen, pienempi hahmo. Centering prayer, sydänrukous, lukee kuvan alla.
Myöhemmin hän lähettää vielä toisen kuvan. Sama teema, mutta istuvassa asennossa, pienempi isomman sylissä.
Palaan kaupunkiin. Se tuntuu eriltä, vaikka on sama. Olen tullut toisesta ulottuvuudesta tähän arkiseen, mutta tavallisen arjen kiireet ja huolet tuntuvat vielä etäisiltä. Istun kaukana asuvan ystävän kanssa baarissa pizzan ääressä, on ihana nähdä hänet pitkästä aikaa ja jutella.
Retriitin vinkkelistä katsoen meidän kulttuurimme tuntuu sumutukselta. Sitä vain ihmettelee, miten se sumutus onnistuu niin helposti aina kun palaan arkeen.
