Olen lapsesta asti ollut addiktoitunut lukemiseen enkä pysty helposti edes syömään tai käymään vessassa ilman kirjaa (tai nykypäivänä puhelinta, valitettavasti), mutta harvoin satunnaisesti käteen kauhomani aamupalakirjallisuus räjäyttää tajuntaa yhtä paljon kuin eilen. Avasin umpimähkään kirjan Taantuvan tasa-arvon kirkko ja päädyin lukemaan Anni Tsokkisen artikkelia. Kerrankin joku kokee kristinuskon samoin kuin minä!
Tsokkinen, teologiksi ja papiksi itsensä opiskellut ihminen, kirjoittaa listaa tunteista, joita kristinusko hänessä on herättänyt, eikä tahdo löytää listalle yhtään positiivista tunnetta. Hän pui herätyskristillisen nuoruuden jälkeensä jättämää katkeruutta ja heiveröistä uskoaan kristillisen teologian mielekkyyteen.
Mitäpä sitä kieltämään. Olen katkera, tai tarkemmin sanottuna, uskonnon katkeroittama ihminen. Miksi en ole aiemmin tajunnut tätä asiaa? Kun olen yrittänyt ymmärtää hiertävää suhdettani kristinuskoon, en ole keskittynyt sisimpäni perkaamiseen ja [vaan] päätynyt ajattelemaan, että vika olisi minussa; että minun pitäisi hävetä uskonnollisen kehitykseni vaatimatonta astetta, kyvyttömyyttäni heittää hyvästit herätyskristillisyydelle.
Juuri nyt minunkin tuntuu vaikealta löytää kristinuskosta mitään hyvää, samalla kun olen siitä pääsemättömissä. Kadehdin kavereita, joita kirkko ei kiinnosta tuon taivaallista ja jotka voivat etsiä reittejä pyhän äärelle vapaasti, rakentaa hengellistä elämäänsä täysin kirkosta riippumatta. Absurdia sinänsä, koska vapaudestahan kristinuskossakin on kysymys.
Tätä ei ehkä kannattaisi kirjoittaa, koska voi olla, että yletön negatiivisuus johtuu masennuksesta. Mieli ui syvällä ja uppoaa vähästä. Mutta tältä nyt kumminkin tuntuu.
Tiedän löytäväni kristillisestä traditiosta paljon myös hyviä asioita, siitä ei ole kysymys. Jotkut osaavat tulkita ja elää sitä kauniisti, mutta minun on kovin vaikea nähdä reittiä niiden valuvikojen ohi, joita tradition perusteissa ja Raamatussa on. Pappien epäkiitollinen tehtävä on yrittää kiepsauttaa kamalimmatkin raamatuntekstit positiiviseen asentoon, mutta siellä pohjalla ne kuitenkin ovat eivätkä muuksi muutu.
Esimerkki: lupasin resitoida messussa evankeliumia, mutta kyseisen sunnuntain evankeliumi on niin kauhea, etten tiedä voinko hyvällä omallatunnolla osallistua sen esittämiseen julkisesti. En halua vastuulleni sitä, jos joku kirkonpenkkiin eksynyt lapsi traumatisoituu tällaisesta ”ilosanomasta”:
Kukaan ei aavistanut mitään, ennen kuin tulva tuli ja vei heidät kaikki mennessään. Samoin käy, kun Ihmisen Poika tulee. Kaksi miestä on pellolla: toinen otetaan, toinen jätetään. Kaksi naista on jauhamassa viljaa: toinen otetaan, toinen jätetään. Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee. (Matt. 24:39–42.)
Olen kuullut liikaa juttuja lapsista, joiden pahin painajainen on se, että he jäävät yksin maan päälle kun muu perhe temmataan taivaaseen. En kykene suhtautumaan tekstiin provosoitumatta siitä. En ole vielä ratkaissut, mitä teen.
Yhtenä päivänä sain ystävältä kassillisen kirjoja, Lutheria pääasiassa, mutta hieman niitä silmäiltyäni välitin ne kiireesti eteenpäin. Niin tunkkaista, että happi loppuu.
Siksi oli ihanaa, kun runodharmaryhmä kokoontui taas. Tuntui kuin joku olisi puhkaissut tunkkaisuuteen aukon, josta virtaa raitista ilmaa.
Tällä kertaa tutustuimme toiseen erakkorunoilijaan, 1700-luvulla syntyneeseen zenmunkki Ryōkaniin. Kaukaiset runot tulivat lähelle, ne kuvaavat elämän iloa ja ankeutta niin tunnistettavasti. Ryōkan kärsii unettomuudesta ja merkityksettömyyden tunteesta, laskee päiviä kevään tuloon, humaltuu ilosta kun kevät sitten tulee, pelaa palloa lasten kanssa.
Hymyilin kohdille, joissa Ryōkan kirjoittaa olevansa liian laiska harjoittaakseen zeniä vakavasti. Hän ei vaikuta ottavan hengellisestä harjoituksesta suuria paineita, vaan juo viiniä ystävien kanssa, nauttii loikomisesta ja sammakoiden kurnutuksesta. Ehkä se on viisauden merkki, jos mikä.
Jos kysyt, mitä
erakolle nyt kuuluu,
tällaista kuuluu:
jos on tuullakseen, tuulkoon,
jos sataakseen, satakoon.
Luettuamme ja istuttuamme hiljaa ryhdyimme kirjoittamaan, ja sitten toiset lukivat mitä olivat kirjoittaneet. Kuulin sanoja kastanjoista ja muistin, miten tänä syksynä kuljin kastanjapuun alitse. Kiiltäviin punaruskeisiin kastanjoihin tulee himo. Keräsin niitä taskut pullolleen ja vein ne kotiin, portinpieleen kanervien juurelle. Kuulin sanoja rakkaudesta ja mietin, olenko rakastanut oikein kunnolla mitään pitkään aikaan. Tätä runoryhmää kyllä rakastan vähän ja näitä ihmisiä, jotka viettävät torstai-iltaa lukemalla runoja ääneen, kuljettamalla kynää pitkin muistikirjojensa lehtiä ja vajoamalla aina välillä pitkiin hiljaisiin mietteisiin.
Jumalasta en aio päästää irti, tietenkään, mutta kykeneekö kristinusko välittämään minulle Jumalan valtakuntaa vai onnistuuko se 1700-luvulla eläneeltä zenmunkilta paremmin? Tsokkinen on kyllä kokenut myös uskon elpymisen ihmeen feministiteologi Sallie McFaguen tekstien äärellä. Näin hän kirjoittaa:
Teologinen puhe voi olla sittenkin mielekästä. Se voi olla jotain muuta kuin särmättömiksi sulaneiden sanojen toistamista. Se voi keriä auki itseensä käpertyneen ihmisen ja asettaa tämän keskelle maailman kauneutta ja kärsimystä.
Ehkä minäkin sen vielä koen.
