Toinen lukuvuosi teologisessa on pulkassa, ja kärsin opintojen puutteen ja kesäloman aiheuttamasta masennuksesta, kuten viime vuonnakin tähän aikaan. Tosin otin tehtäväkseni kesäesseen Lutherin suhteesta mystiikkaan, mutta itsenäinen opiskelu ei ole sama asia. Innostavat luennot ja yliopistoyhteisöön kuuluminen jotenkin pitävät elämässä kiinni, vaikka käsiteltävä aihe olisi niinkin synkkä kuin kuolema.
Keväällä opin, miten varhaismodernina aikana eli 1600–1700-luvuilla eurooppalaisessa ja suomalaisessa kulttuurissa suhtauduttiin kuolemaan, ja kerron nyt siitä. Kuoleman kulttuurin kurssia opetti kirkkohistorian dosentti Esko M. Laine, alastaan loputtoman innostunut kävelevä tietopankki. Hänen mukaansa eurooppalaisessa kuolemakäsityksessä voidaan isossa kuvassa erottaa kolme vaihetta:
1.
Ensimmäisessä vaiheessa, joka kesti sydänkeskiajalta 1600-luvun alkupuolelle, ratkaisevaa oli se, mitä tapahtuu kuoleman ollessa käsillä. Ihmisen kuolinvuodetta lähestyi metaforisesti kaksi joukkoa: arkkienkeli Mikaelin johtamat taivaan joukot ja toisaalta pimeyden voimat, jotka saatettiin nähdä mustina olentoina tai kuoleman paikkaa kiertelevinä varislintujen parvina. Ihmisen kuolemanjälkeinen kohtalo ratkaistiin kuoleman hetkellä, ja siksi juuri kuolinhetki oli äärettömän tärkeä.
Tästä seurasi se, että oli kaksi tapaa kuolla: hyvä ja paha. Hyvässä kuolemassa ihminen ehti asianmukaisesti valmistautua kuolemaansa eli katua syntejään ja ripittäytyä. Teologisesti tämän kuolemakäsityksen esikuva on Luukkaan evankeliumissa: Jeesuksen rinnalle ristiinnaulittiin kaksi ryöväriä, joista toinen osoitti kuolinhetkellään katumusta ja uskoa. Jeesus vastasi: ”Jo tänään olet minun kanssani paratiisissa” (Luuk. 23:43). Kirkkotaiteessa ja saarnoissa katuvaa ristin ryöväriä pidettiin esillä kutsumassa ihmistä samanlaiseen katumukseen ennen kuolemaansa. Eskon havainnon mukaan ryöväri katosi näkyvistä kuolemakäsityksen muuttuessa: myöhemmässä kirkkotaiteessa häntä ei enää samalla tavalla näy, vaan ristiinnaulitsemisen kuvauksissa esitetään Jeesus yksin.
Pahassa kuolemassa ihminen ei ehdi katua ja ripittäytyä ennen kuolemaansa. Merkittävä tähän liitetty raamatunkohta on vertaus tyhmistä ja viisaista neitsyistä (Matt. 25:1–13). Viisaat neitsyet varaavat lamppuihinsa öljyä, joten he ovat valmiina sulhasen tullessa. Tyhmät puolestaan missaavat tärkeän hetken hukatessaan aikaa öljyostoksilla. ”Samoin kuin Ylkä yllättää tyhmät morsiamet ja talvi yllättää autoilijan, kuolema yllättää ihmisen”, selitti Esko. Tämä loi kuolemaan uhkan mentaliteetin, joka roikkui varhaismodernin ihmisen yllä: ei saa olla valmistautumaton niin kuin tyhmä neitsyt. Joka sunnuntai kirkossa rukoiltiin varjelusta pahalta, äkilliseltä kuolemalta. Taiteessa oli paljon memento mori (muista kuolevasi) -tematiikkaa, koska tarvittiin kulttuurisia viitteitä, jotka herättelivät ihmisiä muistamaan kuolevaisuutensa.
Äärimmillään ensimmäisen vaiheen kuolemakäsitys saattoi johtaa meidän näkökulmastamme absurdeihin ja karmaiseviin lopputuloksiin. Niin sanotussa suisidiaalimurhassa ihminen varmisti itselleen hyvän kuoleman tekemällä jonkin vakavan rikoksen, vaikka lapsenmurhan. Tilanne saattoi murhaajan näkökulmasta olla win-win, koska viaton lapsi pääsi kuollessaan taivaaseen ja säästyi elämältä tässä murheen alhossa, jollaisena maallinen elämä yleisesti nähtiin. Murhaaja itse puolestaan mestattiin, jolloin hän ei kuollut äkillisesti ja satunnaisesti, vaan hänelle varattiin tilaisuus ripittäytyä ennen teloitusta. Asiaan liittyy sekin, että itsemurha oli tässä kuolemakäsityksen vaiheessa paitsi kuolemansynti, myös kammottava teko ja rikos, joka käsiteltiin oikeudessa. Itsemurhan tehneitä ei saanut siunata ja haudata kunniallisesti, vaan heidät haudattiin ilman seremonioita metsään. Teloitetuksi tuleminen oli yhteisön silmissä jollain lailla hyväksytympi tapa kuolla ja tarjosi mahdollisuuden sielun pelastukseen katumuksen kautta toisin kuin itsemurha, jota ihminen ei voi katua, koska on jo kuollut.
2.
Elämä on vain varjo häilyväinen, / vain näyttelijä rukka, joka riehuin / lavalla keikkuu aikansa ja häipyy; / se kertomus on, hupsun tarinoima, / täys ääntä, vimmaa – tarkoitusta vailla.
Ystäväni lähetti minulle nämä säkeet Shakespearen Macbethista (1606, suom. Yrjö Jylhä). Tyypillistä 1600-luvun ajattelua, totesin. Tässä vaiheessa kuolema nimittäin levittäytyi koko elämään: se alettiin nähdä jonkinlaisena elämän taustasävynä, varjona, tietoisuutena kaiken katoavaisuudesta. Elämä on kuin saippuakupla: kaunis, mutta äärettömän hauras. Se voi poksahtaa rikki hetkenä minä hyvänsä. Uskonnollisissa teksteissä ja taiteessa toistui ajatus maallisesta elämästä ohikiitävänä turhuutena, vanitas. Tähän Raamattukin tarjosi virikkeitä: ”Kaikki vuosiemme meno on vain turhuutta ja vaivaa, ne kiitävät ohitse, ja me lennämme pois” (Ps. 90:10).
Nykyisessä virsikirjassamme tämä kuolemakäsitys näkyy Eskon mielestä komeasti Johan Cajanuksen 1600-luvun lopulla runoilemassa virressä 612 Etkö ole, ihmisparka. Veikkaan, ettei nykyaika löydä kovin paljon käyttöä näin masentavalle virrelle. Viides säkeistö kuuluu: ”Lennä, lintu, minkä lennät, etpä lennä surman kovan kourista. Surma linnun lentämästä, rientämästä tempaa taivaan tuulista.”
Vaikka (tai koska?) maallinen elämä oli katoavaa turhuutta, kuolemaa juhlittiin tässä vaiheessa komeasti. Hautajaiset olivat kaikkein hienoimmat juhlat ja varsinkin aatelistossa esiintyi hautajaisilla pröystäilyä. Ruumissaatot olivat näyttäviä, mahtavia kulkueita, jossa oli lippuja ja laulavia teinejä ja joihin sijoitettiin paljon rahaa.
3.
Kolmannessa vaiheessa 1700-luvulta alkaen kuolemakäsitys alkoi erkaantua hengellisistä päämääristä. Kuolemasta tuli sekulaari tosiasia, jotain absurdia ja satunnaista. Samalla siitä tuli tabu, jotain mistä ei oikein voida puhua. Yhteisesti jaettu kuva kuolemasta mureni ja samalla kuolema siirtyi pois kodin piiristä, laitoksiin. Vielä sata vuotta sitten laitoksissa kuolivat vain kaikkein köyhimmät, kun muiden kuolema tapahtui kotipiirissä, huomautti Esko. Hautajaiset yksityistyivät: siinä missä ne aiemmin olivat kollektiivisia tapahtumia, joihin saattoi mennä kuka vain, nykyään ne ovat suljettuja, vain omaisille tarkoitettuja tilaisuuksia.
Ennen sekä luterilaisessa että katolisessa maailmassa pappi kutsuttiin valmistamaan ihmistä tärkeään kuoleman hetkeen, siis vastaanottamaan kuolevan rippiä. Kuolinvuoteella käyminen oli yksi papin tärkeimmistä tehtävistä. Muutos tapahtui Suomessa joskus 1860–70-lukujen kieppeillä: pappia ei enää kutsuttukaan. Tämä oli konkreettinen käänne, jossa näkyy varhaisemman kuolemakäsityksen hiipuminen. Papin lisäksi ihmistä valmistivat kuolemaan erityiset kuolettajat, joiden tehtävä oli tukea kuolevaa, olla hänelle läsnä ja saatella hänet rajan yli. Suomessa kuolettajat olivat yleensä vanhempia naisia, joilla oli henkistä kypsyyttä ja elämänkokemusta. Kuolevaa ei missään tapauksessa saanut jättää yksin. Se, mikä onnistui varhaismoderneissa yhteisöissä, ei onnistu nykyään, pohti Esko: seurakunnilla tai sairaaloilla ei ole resursseja kuolevan luona viipyilyyn. Sen tekevät omaiset tai vapaaehtoiset, jos tekevät.
Kun huomio aiemmin oli kuolevassa ja hänen kuolemanjälkeisessä kohtalossaan, kolmannessa kuolemakäsityksen vaiheessa painopiste siirtyi omaisten tunnekokemukseen, heidän pärjäämiseensä ja suruunsa. Kuoleman hetkellä jäi jäljelle vain suru ja muistot, joiden säilyminen alkoi korostua. Vainajan siunaamisesta tuli ensisijaisesti sielunhoidollista toimintaa. Merkittävin reformaation tuoma muutos kuoleman kulttuurissa oli se, että siinä missä rituaaliset toimenpiteet ennen kohdentuivat vainajaan, luterilaisuudessa ne suunnattiin vähitellen seurakunnalle ja omaisille. Rituaaleista tuli karumpia ja pelkistetympiä. Vielä Agricolan aikaan vainajan kristillinen saattaminen koostui kolmesta osasta: kuolevan valmistamisesta kuolinvuoteella, ruumiin siunaamisesta eli ”vihkimisestä” kotona sekä maahan kätkemisestä eli haudalla tapahtuvasta siunauksesta. Myöhemmin kaksi ensimmäistä vaihetta käytännössä karsiutuivat pois.
Yhteisen, kulttuurisesti jaetun kuolemakäsityksen hajoaminen ei tarkoittanut sitä, että vanhemmat käsitykset olisivat kokonaan kadonneet. Pikemminkin ääripäät voimistuivat, mikä on Eskon mukaan maallistumiskehitykselle tyypillistä muutenkin. Maallistuva kaupunkikulttuuri työnsi kuoleman marginaaliin, esimerkkinä ruotsalaisen Carl Michael Bellmanin juomalaulu Drick ur ditt glas, jossa kuolemanpelko ja suru kohdataan lähinnä siirtämällä se syrjään ja hukuttamalla se alkoholiin. Toisessa ääripäässä herätysliikkeet puhuivat kuolemasta edelleen vakavin äänenpainoin.
Koska olen kasvanut vanhoillislestadiolaisuuden piirissä, alussa kuvailemani ensimmäinen kuolemakäsitys on nimenomaan minun lapsuuteni ja nuoruuteni kuolemakäsitys. Ihmisen sieluntila kuolinhetkellä oli se asia, joka ratkaisi hänen pelastumisensa tai kadotukseen joutumisensa. Niinpä oli ihan paikallaan muistuttaa ihmisiä, erityisesti nuoria, äkillisen kuoleman mahdollisuudesta. Kokeilunhaluisia nuoria kun houkuttelevat maailmalliset synnit: tanssi, elokuvat, alkoholi ja mitä näitä on. Tarinat äkkikuoleman kohdanneista nuorista olivat sopivia yhteisöllisiä herätteitä tai pelotteita minun lestadiolaisessa lapsuudessani. Oli myös ihan aiheellista pohtia sitä, mitä ihmiselle tapahtuu, jos hän kuolee autokolarissa kaahailtuaan ylinopeutta eli tehtyään syntiä, vailla mahdollisuutta parannuksentekoon.
Seuraavaksi kerron, millainen kuolemakäsitys välittyy vuoden 1701 virsikirjasta.
