Sanon itseäni kristityksi, mutta en ole ollenkaan varma, olenko hiffannut, mistä rukoilemisessa oikeastaan on kysymys. Tai no, tiedän että rukoilemisessa on kyse suhteesta, siitä että avaudun olemaan yhteydessä johonkin, mutta erityisesti pyyntörukouksia minun on vaikea ymmärtää. Samoin rukousvastauksia: monet kristityt kokevat, että he saavat vastauksia rukouksiin tapahtumina, sisäisinä oloina tai sanoinakin.
Esirukousta teen jonkin verran, koska se tuntuu jonkinlaiselta kristityn velvollisuudelta. Joskus kaverit pyytävät rukoilemaan puolestaan, ja silloin rukoilen. Ehkä esirukoilen myös siksi, että siinä voi laskea huoliaan suurempiin käsiin, varsinkin sellaisia, joille ei oikeastaan voi tehdä mitään. Isä meidän -rukouksen rukoilen joka päivä. Sanoessani ”anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme” ajattelen Gazaa, jossa nähdään nälkää. Rukoillessani ”tulkoon sinun valtakuntasi” ja ”tapahtukoon sinun tahtosi” ajattelen myös Gazaa, koska Jumalan tahtohan on, että oikeudenmukaisuus ja rauha toteutuisi. ”Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia” (Jer. 29:11).
En kuitenkaan juuri koskaan rukoile omien tarpeideni puolesta tai pyydä mitään. Pyyntörukouksiin ja rukousvastauksiin tuntuu liittyvän jumalakuva, jossa Jumala jonakin meistä erillisenä tahona päättää, mitä maailmassa tapahtuu, ja sellainen jumalakuva on minusta epäilyttävä. Vältän pyyntörukouksia myös pettymysten ehkäisemiseksi. En halua pettyä Jumalaan, jos en saakaan sitä, mitä pyydän. Siksi en myöskään saa rukousvastauksia. Eihän niitä voi saada, jos niitä ei odota saavansa.
Oletetaan vaikka, että lasta haluava rukoilee lapsen saamista. Onko raskaus silloin rukousvastaus? Entä jos raskaus päättyy keskenmenoon, mitä rukousvastaukselle silloin tapahtuu? Toivomme kyllä vaimon kanssa lasta, mutta en minä sitä ole rukoillut. Tulee jos on tullakseen.
Pari viikkoa sitten sain uutta näkökulmaa asiaan, kun kirkossa vietettiin rukoussunnuntaita ja kuuntelin pappisystäväni Kaisa Karirannan saarnaa. Kaisa puhui siitä, miten pienet lapset tarvitsevat vanhemmiltaan kaiken. Oli ongelmana sitten väsy, nälkä tai märkä vaippa, tarpeet täytyy viestiä vanhemmille, jotta ne tulisivat tyydytetyiksi. Tämä oli johtanut hänet oivaltamaan, että tätä rukoileminen on: pyydetään Jumalalta kaikkea, mitä tarvitsemme, niin kuin pienet lapset. Ja kun kaikkea pyytää ja saakin, on syytä myös kiittää.
Tilanne aikuisena ei lopulta ole kovin erilainen, jatkoin ajatusta mielessäni. Vaikka meillä on enemmän vaikutusvaltaa asioihin kuin vauvalla, emme pysty tekemään ruokaa tyhjästä. Se kasvaa, kun aurinko paistaa ja vesi kastelee ja joku tekee kaiken sen työn, jolla ruoka saadaan kauppoihin. Jokainen unettomuudesta kärsinyt tietää, että nukahtaminen ei ole tahdonalaista toimintaa, se vain annetaan meille. Siinä se rukousvastaus sitten on: lautasella tai yöunessa, jos asian haluaa nähdä niin.
Rukousvastauksissa on vähän sama homma kuin yliluonnollisissa kokemuksissa: ne ovat kiinni lähinnä kokijan omasta tulkinnasta. Kaikenlaiset tapahtumat voi tulkita rukousvastauksiksi, jos haluaa katsoa maailmaa sellaisen linssin läpi. En vain ole katsonut. Pitäisiköhän? Jumalasuhde jää aika yksipuoliseksi, jos kommunikaatio on yksisuuntaista.
Kaisakin tähdensi, että rukous on sydämen puhetta Jumalan kanssa. Se ei siis ole monologia, vaan yhteys on molemminpuolista. Paljon puhutaan siitä, miten Jumalaa rukoillaan, mutta harvemmin siitä, miten Jumalaa kuunnellaan, Kaisa sanoi. Se on kuitenkin opittava taito yhtä lailla kuin Jumalalle puhuminenkin. Jumalaa voi kuulla linnunlaulussa tai hikiliikunnassa, toisen ihmisen sanoissa, omissa tunteissaan, musiikissa tai vaikka uusissa perunoissa. Puhutelluksi tuleminen on mahdollista missä tahansa, mutta sille täytyy tehdä tilaa. Jos koko ajan viuhtoo menemään, ei ole tilaa pohtia tai huomata sitä, milloin tulee puhutelluksi, totesi Kaisa.
Kaisa mietti, voisiko myös elämässä eteen tulevat vaikeudet ottaa rukousvastauksina ja voisiko vaikeuksiin silloin suhtautua vähän eri tavalla. Kaisan esimerkki oli se, että jos jokin tilanne jännittää, voi samalla olla kiitollinen siitä, että Jumala on lähettänyt tekemään tämän pelottavan ja vaikealta tuntuvan tehtävän.
Aihetta tutkiessani törmäsin Juuso Loikkasen rukousvastauksia käsittelevään tekstiin Areiopagissa. Hän kirjoittaa, että jos ihminen rukoilee jotain asiaa ja se toteutuu, asia olisi ehkä toteutunut ilman rukoustakin, mutta rukouksen ansiota on rukousvastauksen kokemus. Se puolestaan lujittaa suhdetta ihmisen ja Jumalan välillä.
Rukousvastaukset ovat siis oikeastaan asenne. Jään miettimään, pitäisikö tällaista asennetta ja Jumalan kuulemista harjoitella ja jos, niin miten.
