Edellisissä teksteissä kerroin eurooppalaisen kuolemakäsityksen kolmesta vaiheesta ja kuolemasta vuoden 1701 Vanhassa virsikirjassa. Nyt katson sitä, millaisena kuolema näyttäytyy karjalaisissa itkuvirsissä. Aineistona käytin Itä-Suomen yliopiston sivulla julkaistuja itkuvirsinauhoitteita ja -litterointeja, jotka liittyvät kuolemaan (näytteet 1–20).
Alkuun täytyy sanoa, että en ole tässä analyysissa mitenkään tutulla maaperällä. Itkuvirsiperinne oli minulle entuudestaan vieras enkä osaa karjalan kieltä. Sanakirjan kanssa tavaamalla aloin päästä itkuista jyvälle, mutta vielä kielimuuria suurempi haaste oli se, että runsaisiin metaforiin puettua koukeroista itkukieltä on asiaan perehtymättömän hyvin vaikea ymmärtää. Itkukieli on eräänlaista salakieltä, jossa asiat peitetään kiertoilmauksiin. Itkukielessä esimerkiksi äiti voi olla ”kallis kantaja” ja kädet ”olkaoksaset”, kertoo Eila Stepanova Karjalan Sivistysseuran sivulla. Alun perin syynä koukeroiseen kieleen ovat olleet kansanuskon tabut, joiden vuoksi asioita ei voi sanoa suoraan. Sittemmin on alettu ajatella, että tuonpuoleisen asukkaat eivät ymmärrä tavallista kieltä.
Millainen kuolemakäsitys itkuista välittyy?
Itkuvirret ovat olleet Karjalassa tärkeä osa yhteisöllisiä rituaaleja, jotka liittyvät erityisesti ero- ja siirtymäriitteihin, merkittävimpinä häät ja hautajaiset. Esimerkiksi Vienan Karjalassa hautajaisten kuluessa esitettiin pakollisia kuolinitkuja peräti 35 kappaletta, kertoo Eila Stepanova. Itkuissa on korostetusti läsnä kaipaus ja jäljellejääneen lohduton menetyksen tunne: kui kalman kalbovaizeks [kuin kuolemankalpeaksi?] olet_i miut_i jättänyt omien puoskazien_i [lasteni] keral tänne kuleksendelemah (näyte 3). Ylen suured igäväzed oldih kui jäin kurjaine ičče [itse] kallehien kandomuzieni [lasteni] ker (näyte 12). Kuollutta kutsutaan monilla rakkautta ilmaisevilla hellittelynimillä, kuten kuldahyväseni.
Tunteiden ilmaisemisen lisäksi itkuissa kiitetään ja muistellaan vainajan elämää, hyvästellään hänet ja toivotaan hänen pääsevän parempaan olotilaan (kuldasih syndyzih, kultaisiin syntyihin, lämbimih ilmazih, lämpimiin ilmoihin). Aihelemmo parembie tuonilmazie tilazie (näyte 2). Edeltä tuonpuoleiseen menneiden suvun vainajien toivotaan ottavan tulokas vastaan ja pitävän hänestä huolta, auttavan hänet Abrahamin asundoloih. Itkujen sävy on kunnioittava, hellä ja hoivaava, kuten Emilia Kallonen kuvaa itkuperinteen esittelyssään. Joskus itkijä viittaa omaan tulevaan kuolemaansa ja pyytää edeltä mennyttä tulemaan häntä portille vastaan.
Tarkastelemissani itkuissa esiintyy jonkin verran myös yleiskristillistä ja ortodoksikirkollista kuvastoa. Useissa itkuissa itkijä kyselee vainajalta, millaista taivaassa on:
Ny mie kyzelen siul, ylen hyvä rukkazeni, hyväzeni
Oldihko siul pyhät apostolit tuonenveräjäzie avualemas kuldasi avaimien kera
Tuldihko valgiet pyhät anheliset [enkelit] valgein vahatuohuoksizien [tuohusten] ker sinuo vastahottamah
Tuldihko kallis vastinehut [puoliso] sinuo kluatanakauhazien [suitsukeastioiden] ker tuonenveräjille tunnustelemah […] (näyte 16)
Näyteltihkö pyhät valgiet’ anheliset siul kai pyhimmät paikkaiset
kun jouvuit sinne yläilmasil(len) olemaha
availdihko aataminaiguiset onttarien uksuot [alttarien ovet, viittaa ortodoksisen kirkon alttarihuoneeseen ikonostaasin takana]
kuleteltihko kuldasiipianheliset sinuo
kuldapeskusiel [kultahiekkaisilla] kylevettylöi kujosie myö(te) pyhien da kuldasyndysien etyisih (näyte 8)
Taivaskuvastossa on raamatullisia aineksia, kuten enkeleitä, kultahiekkaisia teitä ja muutakin kultaista, ja kirkollisia esineitä kuten tuohuksia, suitsukeastioita ja alttareita. Taivaskuvissa on myös viehättävää arkisuutta, jota en ole muualla tavannut kristillisessä viitekehyksessä: Oliko kuldahyväseni siul kuumat kouffikuppiset stolanpiälysih’ [pöydän päälle] asteltu kuin pitkistä matkazista mäntyö kaihain kurjazen- kulkkuset jo kuivahteli eli oliko taivaassa vainajalle kuuma kahvikuppi valmiina, kun pitkän matkan jälkeen kurkkua jo kuivasi?
Ortodoksisuus näkyy myös siinä, että vainajalta pyydetään rukousta elävien puolesta: Rugoile jo sie armas hyväzeni siel yläilimasis olles jo kallehieda syndysie (nyyhke) kallehen vastinehuosan [puolison] armahien kazvatettuloin [lasten] kaikkien puolesta (näyte 19).
Elävien ja kuolleiden maailmat
Sekä suomalaisessa että karjalaisessa kansanperinteessä ihminen siirtyy kuollessaan toiseen todellisuuteen, tuonpuoleiseen, Tuonelaan. Itkut ovat myös yhteydenottoja vainajaan, jutustelua hänelle. Vainajan toivotaan tulevan katsomaan jälkeenjäänyttä:
Tule hoz kaunehina kezäpäiväzinä minuada ni kaččomah
vaikka kud(j)oin [muurahaisen] kulgiettavie kujozie myöte
da mauroin(e) [mauriaisen] matkattavazie dorgazie [teitä] myöten
Tule vaikka libukkalinduizina [perhosena] miul
izterän iččeni ikkunalaudazil istumah
taikka piäčköilinduizina [pääskynä?] jo (näyte 18)
Jälleennäkemisen toivo tässä elämässä, ei vasta tuonpuoleisessa, on kuolinitkuille ilmeisesti tyypillistä. Tässä tuntuu olevan jonkinlainen ristiriita sen kanssa, mitä Jonna Rantala kirjoittaa gradussaan (2024) Vienan Karjalan kuolemarituaaleista ja mitä opettajamme Esko M. Laine kertoi meille vainajien vierailuihin liittyvästä suomalaisesta kansanperinteestä. Elävien ja kuolleiden maailmojen välisiä rajoja pyrittiin kaikin keinoin vahvistamaan ja suojelemaan, jotta kuolleet eivät tulisi visiitille. Hautakiven alkuperäinen tarkoitus on ollut estää kuollutta palaamasta takaisin elävien pariin, ja hautausmaat oli aidattava samasta syystä. Rajanvetämistä edustivat myös ristipetäjät ja karsikkopuut, jotka olivat elävää kansanperinnettä ainakin Karjalassa vielä pitkälle 1900-luvulle. Karsikkopuu tai ristipetäjä merkitsi rajan, johon asti vainajan henki sai tulla, mutta ei pitemmälle. Jotta raja tuli tutuksi vainajalle, oli tapana, että hautajaissaatto pysähtyi ristipetäjän kohdalle. Siinä kohtaa tarjottiin saattoväelle ryyppy, joka oli eräänlainen hyvästijättö vainajalle.
Vierailuja tuonpuoleisesta kyllä koettiin niin suomalaisessa kuin karjalaisessa kansanperinteessä, mutta ne eivät yleensä tienneet mitään hyvää. Visiitille saattoivat tulla erityisesti sellaiset vainajat, joilla oli jokin maanpäällinen asia jäänyt hoitamatta loppuun. Sovittamaton paha ja keskeneräiset asiat voivat tehdä sielun rauhattomaksi: siksi itkuihin liittyy anteeksipyytämistä ja asioiden sopimista vainajan puolesta. Vierailuja elävien maailmaan saattoi tehdä myös kirkonväki, kollektiivinen joukko tuonpuoleisesta. Kirkonväki kuvattiin olemukseltaan zombimaiseksi tai sitten se oli pienikokoisten, valkoisten, harmaiden tai mustien olentojen joukkio, joskus kuin sumupilvi tai mäkäräisparvi. Rauhattomien sielujen ja kirkonväen vierailut olivat ei-toivottuja, ja usein vainajan näkeminen oli jonkinlainen pahan enne.
Sallittuja aikoja vainajahenkien vierailulle olivat joulu ja pyhäinpäivä, jolloin ruokaa jätettiin yöksi pöytään edesmenneitä varten. Paikat siivottiin tiptop eli säntillisesti (säntillisen kantasana on muuten sanctus, pyhä), jotta vainajilla ei olisi valittamista. Elävien ja kuolleiden ei kuitenkaan näinäkään päivinä ollut tarkoitus olla varsinaisesti kontaktissa. Joululyhteillä ei alun perin ollut mitään tekemistä pikkulintujen muistamisen kanssa, vaan lyhteet olivat sitä varten, että kuolleet saattaisivat tulla niihin sielulintuina (vrt. Varpunen jouluaamuna).
Miten tämä sitten sopii yhteen kristillisen maailmankuvan kanssa, jossa kuolleiden pitäisi lähinnä odotella maan povessa tulevaa ylösnousemusta? Niin itkuvirsissä kuin suomalaisessa kansanperinteessä kansanomaiset ja kristilliset näkemykset sekoittuvat, kietoutuvat yhteen. Puhdasoppista, dogmaattista kristillisyyttä ei ole koskaan ollut, totesi Esko, vaan se on eletty todeksi agraarisen todellisuuden kautta. Elävän uskon problematiikka on kiinnostavaa, koska tutkijat eivät voi lukea suoraan saarnoista tai katekismuksesta, miten ihmiset ovat ajatelleet, vaan maailmankuva on muotoutunut paljon monimutkaisemmin.
Itkuvirsien ja 1701 virsikirjan kuolemakäsityksen vertailua
Aiemmin analysoin vuoden 1701 virsikirjan virsien välittämää kuolemakäsitystä, jota leimaa maanpäällisen elämän turhuus ja synkkyys, hyvän kuoleman varmistaminen sekä jälkeenjäävien kehottaminen katumukseen ja parannukseen. Mitään tällaista ei näy karjalaisissa itkuvirsissä. Vainaja siirtyy kuollessaan toiseen todellisuuteen, tuonilmaisiin, jossa esivanhemmat ovat häntä vastaanottamassa. Vaikka itkuvirsien tuonpuoleisuus on värittynyt kristillisellä kuvastolla kultasiipisine enkeleineen, tuohuksineen ja alttareineen, niistä tuntuu puuttuvan kokonaan kuolemanjälkeisen tuomion ja ylösnousemuksen ajatus, samoin tarve parannuksenteon saarnaamiseen tai oman tulevan kuoleman alituiseen muistamiseen. Kuolemasta ei välity uhkaava kuva eikä jälkeenjäävien surua kielletä, vaan sen ilmaiseminen on päinvastoin itkuvirsien keskeinen funktio.
Näkyy selvästi, että itkuvirret kumpuavat toisenlaisesta kulttuuriympäristöstä ja kristillisestä perinteestä kuin pietistissävytteiset Vanhan virsikirjan virret. Lisäksi itkuvirsiperinne on ollut lähes yksinomaan naisten traditio siinä missä virsikirjan virsiä ovat runoilleet tuohon aikaan lähinnä läntisen kirkon koulutetut miehet. Itkut ovat improvisoituja, spontaaneja tunteenilmauksia. Myös näkökulma on erilainen, sillä itkuvirret ovat jälkeenjääneiden puhetta siinä missä virret oli pääasiassa sepitetty kuolevien suuhun. Itkuissa tuntuu olevan tilaa tunteille, muistelemiselle, yhdessä eletylle elämälle, yhteydelle kuolemankin jälkeen. Olisipa virsissä jotain samaa!
