On tylsää, että nykyään kirkossa ei usein jakseta laulaa virsistä kuin kolme, neljä säkeistöä kerrallaan. Silloin virsi loppuu ennen kuin ehtii alkaakaan. Lapsuuden seuroissa oli kunnollista: laulut ja virret laulettiin aina kokonaan, ei puhettakaan mistään typistämisestä. Ja entisaikaan oli vielä kunnollisempaa: pisimmässä vuoden 1701 virsikirjasta bongaamassani virressä on yli 40 säkeistöä!
Kerroin edellisessä jaksossa eurooppalaisen kuolemakäsityksen kolmesta vaiheesta. Nyt kerron siitä, millaisena kuolema näyttäytyy Vanhassa virsikirjassa (1701), joka oli Suomessa käytössä vuoteen 1886 saakka.
Kyll peräsäni tulet: Vanhan virsikirjan käsitys kuolemasta
Vanhan virsikirjan kuolemaan liittyvät virret jakautuvat neljään luokkaan: kymmenen virttä (378–387) on osastossa ”Walmistuxesta Cuolemahan”, kuusi virttä (388–393) osastossa ”Huocaus cuoleman Kiwus”, yksi virsi (394) osastossa ”Hurscasten äkillisest Cuolemast” ja loput kuusi virttä (395–400) osastossa ”Hautamisest”. Jo virsien teemoista ja lukumääristä voi päätellä, että valmistautuminen kuolemaan on ollut hartauselämässä merkittävä asia. (Tästä eteenpäin nykyaikaistan hieman lainausten kirjoitusasua, jotta niitä on helpompi lukea.)
Kuolemaa katsotaan virsissä ennen kaikkea kuolevan ihmisen ja hänen kuolinprosessinsa näkökulmasta. Osaston ”Huokaus kuoleman kivus” virret on kirjoitettu kuolevan suuhun minä-muodossa. Hän käsittelee omaa tilannettaan ja puhuttelee jälkeenjääviä. Poikkeuksen tekee virsi 379, jonka minäkertoja on Kuolema itse.
Millaisena kuolema virsissä näyttäytyy? Kuolema on:
- Ennakoimaton. Ajall joll en ajattele / tule meill Tuoni vieraks / Ei hän torvella soittele / kosk meitä tahto teuraks (392:2). Tänäpän terve / huomena kirves ombi puun juuren pantu / Jos kukoistanet / kuin kukkaiset; kuitengin kuolet / ja mätänet niinkuin kanto (383:6). Puun juurelle pantu kirves on raamatullinen metafora. Se esiintyy Johannes Kastajan sanoissa: ”Kirves on jo pantu puun juurelle. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, kaadetaan ja heitetään tuleen” (Matt. 3:10, Luuk. 3:9). Tällä uhkauksella Johannes patistaa kuulijoitaan hyviin tekoihin, virressä se on liitetty äkkikuoleman mahdollisuuteen.
- Väistämätön, koskee kaikkia. Kuolemaa ei voi paeta: Vaikks kuinga kauvas karkat / Olet ain valtan all (379:11). Kuolema on äärimmäinen tasa-arvottaja: Kuin ikäns köyhä / niin rikas / Keskenäm olem yhden kaltaiset täs (397:3). Se vie kenet tahansa, koska tahansa riippumatta ihmisen ominaisuuksista, kuten iästä, vauraudesta ja asemasta. Ei auta täsä viisaus / miehuskan juur / Ei kuningalinen voima / ei nuorus / ei jalous / pieni taikk suur / Kaikk kaata tuoni tuik tuima (381:2). Taiteessa samaa on kuvattu kuolemantanssi-teemalla (danse macabre): kaikki temmataan saman luurankotanssin pyörteisiin yhteiskuntaluokasta ja asemasta riippumatta.
- Ennalta määrätty. Ihmisen elinpäivät ovat ennalta luetut ja kuolema tulee, koska tullut oli jo aikan (392:7). Kuolinhetki ja -tapa ei ole ihmisellä itsellään tiedossa, mutta Jumalalla on. Koska / mill muoto / en tiedä / eng tiedä / kusa / täs / taikka mualla / Ne yksinäns sinä Khriste tiennet / Hallusas ainoastans liene / millinen loppu minull olle (393:1). Mun aikan on / ja myös elon / Herran Jumalan kädes: Kaikk hiuskarvan / mun Jumalan / olet arvan (383:2). Tässä viitataan Raamatun ajatukseen, että Jumala tuntee ihmisen läpikotaisin, jopa hiusten lukumäärän (Matt. 10:39), samoin elinpäivien määrän (Ps. 139:16).
- Vaarallinen, uhkaava. Kuolemaan liittyy uhkan mentaliteetti: Kyll peräsäni tulet / viell pikemin kuins luulet, opettaa kuoleva eläviä (389:10). Virret välittävät selkeää teologista kuvaa kuolemanjälkeisyydestä: ihmistä odottaa viimeinen tuomio, ruumiillinen ylösnousemus ja joko pelastus tai kadotus. Kuolemalla uhkaaminen on tehokas keino saada ihmiset ottamaan katumus, synneistä luopuminen ja parannuksenteko vakavasti.
- Kristitylle kuitenkin myönteinen asia, jota ei tarvitse pelätä ja joka vapauttaa kaikesta kärsimyksestä iankaikkiseen iloon: Jo aikani nyt joutu / Kuolema minua nouta / Kuin kuiteng voitto on: Nyt loppu kaikki vaivan / ja pääsen täältä Taivan autuallisehen iloon (389:2). Kuolemalta pelastaa katumus ja usko: Kuin Simeon kans levos lähte täält / Synneins katu / usko Khristuksen pääll / Ei ole hänell mitän hätä (386:6). Jeesus-lapsen temppelissä tavannut hurskas vanhus Simeon on raamatullinen esimerkkihenkilö hyvästä kuolemasta: ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä […]. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi” (Luuk. 2:29–30 ja tähän pohjautuva virsi 395).
Kuolema on ihmiselle siis ennen kaikkea hengellinen opettaja. Tähän liittyy kuoleman alituisen muistamisen (memento mori) ajatus: Niin kauvan kuin me eläm tääll / Niin ajattelkam aina sen pääll / Ett kuolema noutapi meitä (378:1). Ah khristitt pyydä oppi / Loppus ain muistaman (389:10). Virressä 392 esiintyvä mielenkiintoinen ilmaus Nyt klasin on ulos juosnut (392:8) viitannee tiimalasiin, josta hiekka on valunut loppuun: tiimalasi oli tyypillistä memento mori -kuvastoa. Nykypäivänä saman symbolin voi löytää Elokapinan logosta, hieman eri merkityksessä mutta samanlaisena varoittavana metaforana.
Virsissä välittyy vahvana toive hengellisesti suotuisasta kuolemasta: Ah Jesu ann kuoleman kivuis / Minull siviä autuas ero! (393:7). Ideaalia ilmentää hyvin esimerkiksi virsi 388: ihminen odottaa ratkaisevaa kuoleman hetkeä hartaana, hyvin valmistautuneena ja iloisella mielellä, Jeesukseen turvaten. Että kuoleman hetki läsnä on / Herra Jesu minua holho / Vahvist minun toivon ja uskon / Apus kans tykönäni olvo! Koska kuolema voi kuitenkin kohdata milloin tahansa, on oltava aina valmiina: Oppikam siis kaikk kohta / parannust tekemän / Ett koska Herra tahto / meitä täält lähtemän / Valmisna olisim / ja viimein taivan iloon / uskon kautt tulisim (379:12). Kuolemanhetken tärkeyttä korostaa myös se, että ”Hurskasten äkillisest kuolemast” -osastoon sijoitettu virsi pyrkii lievittämään jälkeenjääneiden huolta siitä, miten mahtoi käydä sen, joka kuoli äkillisesti ja jonka kuolinhetkeä omaiset eivät voineet olla todistamassa: Ehk oma järki epäile / Surkiast siit surele; Kosk ei kuulla kuollen ero / eik nähdä viimeist meno / Kyllä Jesus sielun peri / kosk hengi ruumist eri (394:2).
Kuolinsyitä luetellaan virressä 393 (5): Jos mun tääll tahdot korjata / Täsä taikk vieralla maalla / Valkiall / vedell / raudall eroitta / Taudin taikk äkild ruton alla. Onnettomuudet ja taudit korostuvat ehkä siksi, että ne olivat nykyistä yleisempiä kuolinsyitä, mutta myös siksi, että ne voivat johtaa nuorenkin ihmisen äkilliseen kuolemaan ja juuri tästä ihmisiä pitää hengellisesti varoittaa. Teologinen tulkinta onnettomuuksille ja sairauksille on se, että ne vaivaavat ihmisiä synnin takia: Ett synnillän näin ylitsen / olen kuoleman tuottan (392:3). Virressä 379 kuolema näyttäytyy voimana, jonka tehtävä on rangaista ihmisiä ahdistuksilla ja vaivoilla, jotta nämä parantaisivat tapansa ja kääntyisivät. Kuolema puhuu ihmisille: Synneillän monell tavall / Minun kehoitat vihaan: Niin minä monell vaivall / Teitä jäll ahdistan. Ei kuulu katumust / Vaikk rangaistukset teit vaiva: Ett tee te parannust (379:6). Personifioitu Kuolema ei tässä ole Saatana, vaan eräänlainen Jumalan apulainen, joka toimeenpanee rangaistuksia synneistä ja patistaa ihmisiä katumukseen.
Muita virsissä toistuvia teemoja
Maanpäällinen elämä näyttäytyy virsissä murheellisena, paljon vaivaa sisältävänä. Suur surkius ja vaivaisus / On täällä murhen laksos (383:3). Riemust en paljo tietänyt / Eläissäni täsä ilmas / Sill itkull olen syntynyt / Murhell elän’ mailmas (392:6). Kuoleman lähestyessä kivut ja vaivat tietysti korostuvat, joten näkökulma voi siksikin olla näin synkkä. Kuolevan osa esitetään hyvänä: hänellä on onni päästä pois täst surkeudest (393:4) parempaan paikkaan. Yhdessä virressä myönnetään, että elämä voi kyllä olla ihanaa, mutta kuolema on silti parempi vaihtoehto ja ihmiselle voitto: Tääll ihan’ ombi olla / Kyll monen mielestä / On kuiteng paramb kuolla / Ja päästä synnistä (391:3). Synkistelyssä saattaa olla kyse siitäkin, että sillä edesautetaan kuolevan mielenkiinnon siirtymistä tästä maailmasta tuonpuoleiseen. Jos tämä elämä näyttää liian mukavalta tai houkuttelevalta, se vaikeuttaa kuolinprosessia. Samasta syystä kuolevan patja saatettiin vaihtaa epämukavampaan olkipatjaan eikä pehmeä höyhentyyny tullut kysymykseen.
Kuolemakäsityksen toinen vaihe, erityisesti 1600-luvulla korostunut elämän turhuus ja katoavaisuus, näkyy myös virsissä. Taivaan ilo on pysyvää toisin kuin maanpäällinen hyvä: Vaikk mailma minun halun / Tääll vielä viipymän / Ja katovaisen kaluun / Kyll pyytä mieltymän / En kuiteng huoli niistä / Kuin pian katovat / Sill taivais ilo pitkä / Ja riemu lakkamat (391:5). Maan päällä riemu muuttuu pian itkuksi ja kunnia ja vauraus valuvat pois käsistä: Niinkuin savu tuules hajo / kunnia ja korkeus / Äkilt käsist pojes vajo / tavara ja rikkaus (380:4). Maan päällä elävät ovat menoss turhass (398:6) ja tuonen kauhass (398:7). Materiaan keskittymistä kritisoidaan myös perinnönjaon yhteydessä: Langot sitt tavarat raatelevat / Suku kalua myös jakelevat (378:4).
Useissa virsissä kuoleva minäkertoja puhuttelee jälkeenjääviä ystäviään ja omaisiaan. Näissä puhutteluissa teemoja on kaksi:
- Kehotus parannuksentekoon ja valmiina olemiseen. Koht joudun minä matkaan / Ja annan teit mun rakkan / Kaikk Herran haltun tääll / Ah olkat valmit aina / Kyll Herra armons laina / Ja yhteen autta viell (389:9). Virressä näkyy myös kuolevan viimeisten sanojen merkitys, eräänlainen testamentin jättäminen jälkeenjääville: Päästöö nyt Herralt anon / Ja jäneill neuvon sanon: rientäkät katuman. Pyytkät paranus tehdä / Niin saatte Herran nähdä / Ilolla autuan (389:8).
- Murehtimisen kieltäminen. Raskast murhen sinuas vaivata / Älä minun tähten anna (392:13). Viell orvot teitä kerran / Mä kiellän suremast (391:8). Suremisen merkitystä ei ole ymmärretty samalla tavalla kuin nykypäivänä, joten kuoleva haluaa säästää omaisia turhalta kärsimykseltä. Surra ei tarvitse, koska vainajalla on parempi osa: hänen puolestaan voi olla iloinen. Pyhäin paris / Taivan salis / Olen ilosa suures / Murhen lakann / eteen avat / On engelitten kuori (392:13). Lisäksi sekä kuolevalla että omaisilla on toivo jälleennäkemisestä taivaassa (391:6, 392:15). Kuoleva lohduttaa itseään myös sillä, että vaikka lasten jättäminen on haikeaa, Herra pitää heistä huolen (391:7).
Hautajaisiin tarkoitetuissa virsissä (395–400) fokus ei niinkään ole vainajassa eikä surevissa omaisissa, vaan pääasiallinen motiivi on hengellinen opetus ja varoitus synnistä ja kuoleman vaaroista saattoväelle. Myös saattoväkeä kielletään murehtimasta: Kuin te teidän kuolleitan hautat / ylönpaldinen murhe ei auta / Teidän itkun te hillitä mahdat / toivos olkat oikias ain vahvat (399:1–2).
Lopuksi
Vanhan virsikirjan välittämän maailmankuvan mukaan ihmisen pitäisi suhtautua kuolemaan kuin partiolaisen: ”Aina valmiina!” Ihmisen pitäisi elämän kukoistusvaiheessakin muistaa, että kuolema voi tulla hyvin pian ja arvaamatta. Tässä mielessä maallinen elämä on petollista: jos ihminen voimansa tunnossa unohtaa olla valppaana ja pitää sieluntilastaan huolta, hän saattaa langeta ansaan. Kaikki voi pyyhkiytyä hetkessä pois. Koko kiusaus on mailman meno / Nyt iloitsen / hyppän / olen jalo / Koht kesken langen / pois valon / Kuin varjo hajon / Näin pettävä on mailman elo (381:4).
Virsissä on vahva pietistinen sävy. Kristillisen yhtenäiskulttuurin aikanakin ihmisiä on alituiseen muistutettava katumaan syntejään ja tekemään parannus, joten selvästikään pelkkä kaste ja kirkkoon kuuluminen eivät ole tae pelastuksesta, vaan tarvitaan jonkinlainen ”tosikristillisyys”. Kristittykin on jatkuvassa vaarassa livetä pois pelastuksen piiristä. Parannusta edellyttäviä syntejä ei virsissä kovin tarkkaan yksilöidä, mutta virressä 379 mainitaan koreus ja uudet tavat / vaattein parret ylpiäin sekä huoruus. Nämä ovat ottamassa valtaa miesten seas ja vaimoin (379:10). Korean pukeutumisen paheksuminen oli pietismille tyypillistä.
Edellisessä päivityksessä esittelemästäni kuolemakäsityksen kolmesta vaiheesta vuoden 1701 virsikirjassa näkyy kaksi ensimmäistä. Kuolemanhetken tärkeys ja hyvän kuoleman toive ovat esillä, mutta virsissä tuntuu vahvana myös se, miten kuolema sävyttää koko elämää ja maallinen elämä on haurasta ja katoavaista. Ihmisen olisi ajateltava pelastustaan ei vain kuoleman lähestyessä, vaan koko ajan. Sen sijaan kolmatta vaihetta, joka on myöhempi kehitys, ei näy. Siinä kuolema muuttuu satunnaiseksi, sekulaariksi tosiasiaksi ja huomio keskittyy läheisten suruun. Vanhan virsikirjan maailmankuvassa kuolema ei tule sattumalta vaan ajallaan, ihminen ei vain tiedä, milloin. Myöskään omaisten tunnekokemus ei näy muuten kuin siinä, että heitä kehotetaan olemaan surematta.
Entä millainen kuolemakäsitys välittyy nykyisen virsikirjan virsistä? Millaista muutosta on havaittavissa? Vilkaisin sen verran vuoden 1986 virsikirjan osastoa ”Kuolema ja iankaikkisuus”, että totesin valtaosan virsistä olevan peräisin 1500–1700-luvuilta. Niinpä vuoden 1986 virsikirja välittää kuolemasta pääasiassa ihan samoja ajatuksia kuin vuoden 1701 virsikirja. On lakastuvia kukkasia, maailman turhuutta, sumun lailla haihtuvaa elämää ja parannussaarnaa. Virsikirjan uudemmassa lisävihkossa ei näytä olevan kuolemaan liittyviä virsiä.
Kysyin pappisystävältäni, mitä virsiä hautajaisissa nykyään lauletaan: kuulemma 70-prosenttisesti virsiä 338 Päivä vain ja hetki kerrallansa ja 30 Maa on niin kaunis. Lisäksi jonkin verran lauletaan virttä 971 Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, iltavirttä 548 Tule kanssani, Herra Jeesus sekä virttä 396 Käyn kohti sinua. Nämä ovat sanomaltaan aika erilaisia virsiä kuin edellä esittelemäni, eivätkä ”Kuolema ja iankaikkisuus” -osaston virret taida olla kovin kovassa käytössä nykyään. Ehkä olisi tarvetta uudemmille kuolemaa käsitteleville virsille? Millaisia ne voisivat olla? Eihän myöskään modernin maailman tapa suhtautua kuolemaan ole kovin toimiva, siis se kuolemakäsityksen kolmas vaihe, jossa kuolema on lähinnä tabu ja työnnetty pois näköpiiristä, laitoksiin.
Kurssin toisessa tehtävässä katsoin, millainen kuolemakäsitys välittyy karjalaisista itkuvirsistä. Se olikin aika erilainen!
