Kävi niin, että päädyin vapaaehtoiseksi rippileirille. Kirkon riparit ovat minulle entuudestaan täysin vieras maailma, ja leirin alla painiskelin jäätävien ennakkoluulojen kanssa. En ollut ollenkaan varma, onko leirille lähteminen hyvä idea.
– Siellähän voi olla tosi kivaa, kannusti ei-kristitty ystäväni ja muisteli omaa ripariaan. Laulaminen oli kuulemma parasta.
Toinen ystävä tiedusteli, mihin ennakkoluuloni kohdistuvat. Käsittelytapaan, nuoriin, muihin työntekijöihin vai itseeni?
– Kaikkeen, vastasin.
Ennakkoluulojen sopassa uiskentelevat ainakin omat negatiivisesti värittyneet rippikoulumuistot, opiskelukavereiden kertomukset ripareilta, joilla he ovat töissä – leireillä on kaikenlaista hässäkkää eikä osaa nuorista kuulemma kiinnosta osallistua mihinkään – ja se, mitä vaimoni on Prometheus-leirien konkarina kertonut protuleirien ylivertaisuudesta ripareihin nähden. Siellä kuulemma pystytään luomaan ilmapiiri, jossa päästään puhumaan yhdessä nuorten kanssa hyvin syvistä ja henkilökohtaisista asioista. Valmiita vastauksia ei ole, vaan tilaa pohtia ja keskustella. Ystäväkin ihmetteli, miksei kirkon väki ole mennyt Protulle katsomaan, miten homma pitäisi hoitaa.
Sitten on vielä se, että oma suhteeni kristinuskoon on vaihteeksi huono niin kuin se masennuksen vaivatessa tuppaa olemaan. En ole varma, onko Raamatun antaminen viisitoistavuotiaiden käsiin hyvä juttu. Imevät sieltä vielä ties mitä haitallisia vaikutteita, jos nyt ylipäätään vaivautuvat Raamatun kansia raottamaan. Entä onko fiksu ajatus laittaa teinit opettelemaan ulkoa Joh. 3:16: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän”? Sielua vääntää, kun joku nuori ja kirkassilmäinen taivaan taimi tapailee sanoja ”joutuisi kadotukseen”. Jos hän on vielä onnistunut välttymään kristinuskon nurjilta puolilta kuten helvetinpelolta ja ihmisten jaottelulta kahteen osastoon, niin Joh. 3:16 sisältää vähintään riskin siihen, että viattomuus turmeltuu.
No, täällä sitä nyt kumminkin ollaan. On ihan kivaakin. Nuoret ovat söpöjä ja tunnelma on vähän kuin isolla lomaleirillä. Pelaillaan lautapelejä ja sellaista.
Tunnelma muistuttaa lomaleiriä varmaan siksi, etten ole vastuussa juuri mistään. Tekemistä on liiankin vähän: mielekkäämpää olisi olla täällä töissä. Olen ohjannut nuorille iltapäivän mediksiä eli meditaatioita. Olen kertonut heille, että Jumala on minusta vähän kuin saippua, josta ei saa otetta, ja että Raamatun lopusta löytyy härö kirja, jossa taistellaan paljon. Jumala-oppitunnille olin valmistautunut siteeraamaan kirkkoisä Augustinusta (”Se, minkä voit ymmärtää, ei ole Jumala”) mutta pappisystäväni hämmensi heidät jo sen verran perusteellisesti selityksellään siitä, miten jumalallinen piiritanssi soi kolminaisuuden persoonien kautta, että pidin suuni kiinni Augustinuksesta.
Täytyy myöntää, vaikka en ole tästä ylpeä, että nuorten hämmennystä seuratessani tunsin myös hienoista vahingoniloa. Teologia on hemmetin vaikeaa ja Jumala on kamalan ärsyttävä siinä, että Hän vääntää aivot koko ajan solmuun, joten tervetuloa kerhoon. Kirkko puolestaan on ärsyttävä siinä, että se puhuu Jumalasta rauhoittavan tyynnyttävällä äänellä, niin kuin kaikki olisi pehmoista, valmiiksi pureskeltua ja itsestään selvää.
Ulkoläksyjen pätkät kaikuvat käytävillä: ”…Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan poikaan…” Nykypäivänä ulkoläksyjä voi opetella myös mobiilisovelluksen avulla. ”Älä tavoittele lähimmäisesi puolisoa, työntekijöitä, karjaa…” (Kuka himoitsee lähimmäisensä työntekijöitä, kysyn vain? Joku pomo, jonka kollegalla on paremmat alaiset? Onhan se ymmärrettävää, että orjat on haluttu siivota piiloon kymmenennestä käskystä, mutta lopputulos on vähän hassu.)
Eniten kiinnostaa tietysti teologia, se millaista kuvaa kristinuskosta nuorille välitetään. Se on peruspositiivista rakkauteen ja kaikkeen kivaan ja hyvään keskittyvää uskonnollisuutta, mutta paikoin hiukan hämmentävää. Nuorille on kerrottu esimerkiksi, että Jumala on päättänyt ennakolta heidän elämänsä kulusta, ja samalla, että omilla valinnoilla on merkitystä. Ristiriitaa ei käsitelty. Toisaalta täällä pääsee todistamaan kaikenlaista yllättävää, kuten sen, miten yksi isosista vetäisi iltahartaudessa pitkän ja perusteellisen esityksen ruusukkorukousnauhan käytöstä ja sai salillisen teinejä mumisemaan Jeesuksen rukousta.
Käytännön järjestelyjen puolesta ripari on organisoitu vankalla ammattitaidolla ja isoset loihtivat nuorille kaikenlaista hauskaa tekemistä. Harmittaa vain nuorten puolesta, että opetus on niin pliisua ja koulumaista. Nuorilla on hyviä kysymyksiä Jumalasta ja uskon, että heissä olisi potentiaalia paljon enempään kuin kymmenen käskyn ulkoa opetteluun tai siihen, että oppii löytämään Raamatusta tietyt jakeet. Vaimon mukaan Prometheus-leireillä nuoriin suhtaudutaan tasaveroisesti, niin että heistä voi irrota vaikka mitä viisasta ja kypsää. Täällä heistä irtoaa oppitunneilla enemmän härvellystä ja yleistä sekoilua, tai sitten tirskuntaa tai hiljaisuutta, eikä se varmaan ole heidän vikansa.
Välillä tulee hassun nurinkurinen fiilis siitä, että uskomista opetetaan tällä tavalla, tehdään siitä jonkinlainen koulumainen suoritus. Eihän tiedon lisääminen kristinuskosta nuorille varmaan pahaa tee, mutta voiko hengellisyyttä tai ”uskomista” ylipäätään opettaa? Jos voi, niin kenelle ja miten? On jotenkin absurdia, että sellaisen asian kuin Jumalan ympärille on rakennettu häkkyrä, johon kuuluu ulkoläksyjen pänttäystä ja loppukoe. Kokeista ahdistunut teini on valovuoden päässä Jumalasta.
Epäröin riparille lähtemistä myös masennuksen takia. En ollut varma, pysyisinkö toimintakykyisenä tai kykenisinkö olemaan ihmisten seurassa, mutta sen suhteen näyttää käyneen hyvin. Olen täällä paremmassa kunnossa kuin kotona omien masennusaivojeni seurassa.
Voisi sanoa, että leiri on jo tehnyt tehtävänsä. Olen oppinut sen minkä halusinkin oppia eli nähnyt, millaista riparilla on. Jumiksen eli joka-aamuisen jumalanpalveluksen saarnaa pohtiessani sain innostettua itseni uudestaan Jeesuksen jutuista. Erityisesti olen saanut ideoita siitä, mitä itse tekisin toisin. En tiedä, onnistuisinko yhtään paremmin, mutta tässähän melkein syttyy. Voisi olla hauska miettiä, mitä Jumalasta tai Raamatusta haluaisi itse välittää 15-vuotiaille.
