Aloituspuheessa sanoin osallistujille, että hiljaisuudessa emme puhu emmekä käytä puhelimia, emme myöskään lue tai kirjoita. Joku kysyi myöhemmin, miksi kirjoittaminen on pannassa, ja retriitin opettaja James vastasi että siten halutaan välttää takertumista mielen sisältöihin. Mielet kun eivät lakkaa tuottamasta sisältöä, se on niiden luonne. On lahja oppia suhtautumaan mieleensä niin, että antaa ajatusten tulla ja mennä lähtemättä niiden mukaan, virrata kuin suuri vesiputous. Jos kuitenkin jokin ajatus tuntuu niin tärkeältä, että alkaa pelätä sen unohtamista, voi olla hyvä kirjoittaa se ylös muutamalla sanalla ja päästää sitten irti.
Minä kirjoitan, kuten huomaatte. En kuitenkaan riko sääntöjä, koska ne eivät koske minua: en ole täällä ensisijaisesti hiljentymässä, vaan töissä. Järjestäjien kesken höpötellään muutenkin hommien lomassa ja puhelimen täytyy olla taskussa jo siksi, että osallistujien läheiset saavat heihin tarvittaessa yhteyden minun kauttani. Retriittiläisten puhelimet kun viettävät omaa retriittiään korissa, johon ne sai seremoniallisesti luovuttaa retriitin ensimmäisenä aamuna.
Olen tuhonnut omaa hiljaisuuttani vähän myös lukemalla. Teosofien kartanon eksoottisesta valikoimasta tarttuu aina käteen jotain, yleensä jotain aika vanhaa. Nyt kartano työnsi käteeni pienen lehtisen Buddhan oppi yleismaailmalliseksi elämänohjeeksi, jonka on kirjoittanut Francis Story ja suomeksi julkaissut vuonna 1950 Buddhismin Ystävät – Buddhismens Vänner ry.
Kirjoittaja ei paljon perusta kristinuskosta, jonka ”dogmeja on turhaan koetettu tulkita niin, että ne pysyisivät kasvavan tiedon tasalla”. Se on ”punnittu ja köykäiseksi havaittu”, mikä on johtanut länsimaissa uskonnolliseen välinpitämättömyyteen. Buddhalaisuutta hän pitää paremmin nykyaikaan sopivana oppina, jossa on tilaa uuden tiedon hyväksymiselle ja joka ei vaadi ajattelun kieltämistä kuten dogmiuskonnot.
Storyn maalaamassa kuvassa buddhalainen on oman kohtalonsa herra, itse vastuussa itsestään, karmastaan ja sitä kautta omasta onnestaan ja onnettomuudestaan. Pyrkiessään kohti täydellisiä hyviä ominaisuuksia ihminen taistelee pahaa vastaan ja voittaa sen omin voimin, kun taas kristinoppi
opettaa tunnustajilleen, että heidän on katsottava itseään kurjiksi syntisiksi ja niin avuttomiksi syntisyydessään ja kurjuudessaan, että ainoastaan sijaissovitus voi heidät siitä pelastaa, mutta eivät missään tapauksessa heidän omat ponnistuksensa.
Näissä karikatyyreissa on tietysti perää, mutta molemmat tuntuvat tympeiltä. Ovatko ”ihminen on oman onnensa seppä” -buddhalaisuus ja ”ihminen on täysin avuton” -kristinusko tosiaan niin kaukana toisistaan?
Tykkään buddhalaisuudessa siitä, että hengellisyyttä harjoitetaan ja hyvään pyritään aktiivisesti eikä vain lillutella pehmeiden armopuheiden varassa tekemättä mitään. Kristinuskossa tykkään siitä, että armo on ja sitä pidetään esillä. Aivan hyvin nämä ajatukset mahtuvat päähäni samaan aikaan; hengellisyys on joka tapauksessa paradoksien maailma.
Sanoin edellisessä raportissa, ettei buddhalaisuudessa puhuta mitään Jumalasta, mutta joskus harvoin kuulee poikkeuksiakin. James on sellainen opettaja. Luonnehtiessaan sitä, mistä retriitissä on kyse, hän sanoi, että matkan tarkoitus on avautua jumalalliselle (divine), tai Buddhalle meissä tai Kristukselle meissä tai mitä sanoja itse kukin haluaa käyttää. Hyvyydelle, ystävällisyydelle ja viisaudelle, todelliselle luonnollemme. Herääminen, valaistuminen tai buddhaluonto ovat vähän buddhalaisempia tapoja sanoittaa asiaa.
Joka tapauksessa tarkoitus on avautua, ei takoa tai muovata tai rakentaa.
Jotta voisi päästä kohti sitä jotakin, täytyy avautua koko show’lle kehossa ja mielessä, kaikelle sille mitä on olla ihminen ja tämä minäksi kutsuttu ihmisyyden ilmentymä, sanoi James. Ei hampaat irvessä tai jäykällä vakavuudella vaan myötätuntoisesti, uteliaasti ja leikkimielisestikin. Omaan mieleensä voi suhtautua huumorilla.
Olen istunut salissa muutamia meditaatioita. Kun meditaatio-ohjaus on hyvää, ja täällä se on, jopa minun vastahankainen mieleni on taivuteltavissa hiljentymään. Jopa univelkaisena.
Meditaatiosalissa käytetään oman paikan merkitsemiseen lappuja, joissa on kussakin erivärinen lootuksenkukka ja yksi paalinkielinen sana, buddhalaista termistöä. Minulla on tapana vetäistä lappu purkista sattumanvaraisesti ja yleensä saan sanan, joka tuntuu jotenkin osuvalta senhetkiseen tilanteeseen. Helmikuun retriitillä nostin lapun dosa, viha. Viha onkin ollut niin kyseisen retriitin kuin sittemmin koko vuoden teematunne.
Tällä retriitillä sain viimeisen lapun, joka purkkiin jäi jäljelle: dukkha eli kärsimys tai elämän kaikensorttinen epätyydyttävyys ei ollut kelvannut kenellekään. Minulle se sopi hyvin. Mielen sävy kaiken touhuamisen taustalla on jatkuvasti alakulon ja henkisen kärsimyksen värittämä.
Kukaan ei tykkää kivusta ja kärsimyksestä. Vaistomainen reaktio on käpertyminen ja vastustus, eikä sitä arjessa edes oikein tiedosta. Retriitillä kokemuksen ääreen myötätuntoisesti asettuminen voi vähitellen houkutella mieltä avautumaan, pehmenemään. Se muuttaa kokemuksen luonnetta, vaikka itse kärsimys ei muuttuisi miksikään.
Hiljaisuudessa mieleni pyrkii koskettelemaan Jumala-asioita, mutta toteaa aiheen kivuliaaksi ja vetäytyy kauemmas. Onhan se vähän ironista, että lähdin buddhalaisuudesta haahuilemaan kristinuskon pariin etsiäkseni Jumalaa ja nyt en enää oikein osaa hiljentyä ilman ajatusta Jumalasta, vaikka se tuottaa vaikeuksia.
Mieli tykkää myös
projisoida asioita tulevaisuuteen. Parin ensimmäisen päivän jälkeen se on
vakuuttunut, että tällaista alakuloa tämä tulee olemaan loppuajankin (tai
loppuelämän). Yleensä se ei voisi olla enempää väärässä.
