Joskus lapsena, kun tietokoneet ja internet oli keksitty, muistan nähneeni sketsin, joka sijoittui retriitille. Päähenkilöllä oli sopeutumisvaikeuksia: häntä piinasi retriitin harras tunnelma, esimerkiksi hiljaiset ruokailut, joissa kuului vain lusikoiden kalahtelu ja toisten ryystäminen. Retriitin vetäjällä oli melodika, johon hän välillä juhlallisesti puhalsi.
Yöllä päähenkilölle tuli nälkä ja hän hiippaili keittiöön omatoimiselle yöpalalle. Nähdessään pöydällä melodikan hän ei voinut vastustaa kiusausta kokeilla sitä vaan nuoli näppinsä, tarttui soittimeen ja herätti muut. Niinpä hän sai kiukkuiset lähtöpassit retriitiltä.
Olisi kiva tietää, muistanko oikein vai olenko keksinyt koko jutun, mutta en ole myöhemmin onnistunut löytämään videota. Kyseinen sketsi lienee ensikosketukseni siihen, että on olemassa sellainen asia kuin hiljaisuuden retriitti, jossa ihmiset eivät puhu toisilleen. Jokin siinä ilmeisesti kiehtoi, koska mitään muuta sketsiä en muista, vaikka varmaan katsoimme niitä useita.
Tänään ja eilen olen lähinnä harmitellut sitä, että retriitti loppuu liian pian. Hyvin menisi vielä pari viikkoa, kun nyt on päästy vauhtiin. Viikon mittaisella retriitillä alku- ja lopputohinoiden väliin jää vain muutama rauhallisempi päivä, jolloin me järjestäjät voimme ottaa chillimmin.
Ei olisi kiire myöskään luopua kartanomiljööstä, tästä fiinistä pönttöuunilla, kattokruunulla ja öljyvärimaalauksilla varustetusta huoneesta, jonka valitsin päämajakseni. Kirjoituspöydän ääressä istuessa ikkunasta näkyy valtava tammi ja sen takana alarinteessä meditaatiosali erillisessä rakennuksessa. Ruokasalia koristavat lasimaalaukset, puutarhassa kasvaa suuria jalopuita ja vanhoja mäntyjä. On järvi, jossa uida, tuulen humina puissa ja illalla päivän viimeisen meditaation jälkeen kohti päärakennusta valuvat hiljaiset ihmiset.
Rakastan ihmisiä hiljaisuudessa, he ovat miellyttävää seuraa. Kyllähän he välillä puhuvatkin, kun on jakamisen aika, mutta hillitysti kukin vuorollaan kuunneltuaan ensin rauhassa, kun toiset puhuvat. Kun retriitti päättyy ja viimeisellä lounaalla on lupa pulista, syntyy niin hirveä kakofonia, että eihän sitä kestä kukaan.
Miksei aina voi olla sellaista kuin retriitillä, huokaisin viestissä vaimolle. On yhteisöllisyyttä ja yhdessä tekemistä, hyvää seuraa, työtä jossa voi kokea itsensä tarpeelliseksi ja palvella muita, hiljaisuutta, luontoa ja ennen kaikkea yhteys elämän syvätasolle. Ainoa mitä vielä kaipaisi on paremmat yöunet ja vaimon halaaminen. Vaimo sanoi kyllä nauttineensa kotona siitä, että kerrankin voi nukkua yksin koko parisängyn leveydeltä.
Retriitit ovat kuitenkin pysymättömiä, syntyvät ja lakkaavat kuten kaikki muutkin asiat ja ilmiöt. Sen syvällinen hyväksyminen on buddhalaisuuden keskeinen resepti kärsimyksen vähentämiseksi. Niinpä olen keskittynyt nauttimaan onnellisuuden ja kotonaolon tunteesta ennen kuin se muuttuu joksikin muuksi.
On ollut myös hyviä keskusteluja. Yhden kävin puhelimessa vadelmapensaiden tyhjentämisen lomassa. Puhuttiin Jumalasta(kin), mistä muustakaan sitä ihmiset keskenään puhuisivat. Arvelin, että niillä on helpompaa joilla on selkeä jumalakokemus. Sen varassa voi navigoida kaikkien sinne tänne lentelevien, keskenään ristiriitaisten jumala-ajatusten keskellä.
Tuo sinun sisäinen kutsusi on niin voimakas että mitä muuta sinä oikein odotat, nauroi pappisystävä. Että Jumala ilmestyisi tulipatsaassa ja pilvessä niin kuin Raamatussa?
Järjestäjäkaverien kesken naureskeltiin ja vähän surtiinkin sitä, että nämä retriittijärjestäjän hommat ovat epäonnistuneiden meditoijien loppusijoituspaikka. Kattiloita päätyvät hämmentämään ne, joille harjoitus ei tunnu toimivan ainakaan siinä määrin, että retriitillä päivät pääksytysten meditoiminen olisi välttämättä paras vaihtoehto.
Keskustelusta Jamesin kanssa vien evääksi ajatuksen, että kannattaa luottaa siihen, mikä avaa sydäntä ja lisää yhteyttä ja rakkautta. Viimeiseksi oli mukava juttutuokio yhden osallistujan kanssa, joka tarvitsi vähän maadoittumista ja taukoa hiljaisuudesta.
Kovin suurta retriittivajetta ei onneksi heti joudu potemaan, koska seuraava järjestämistä kaipaava retriitti alkaa välittömästi tämän perään. Hyvä että ehdin pudottaa kamat kotiin ja napata valmiiksi pakatun rinkan selkään, sitten suuntaan pohjoiseen vaellusretriitille. Marraskuussa pääsen itse hiljentymään kunnolla ihan vain osallistujana. Sen kun vielä keksisi, miten selviäisin masentumatta ja uupumatta retriittien välisistä ajoista, normiarjesta ja -yhteiskunnasta.
Kirjeenvaihtaja lopettaa tähän ja lähtee pian saunaan, joka on lämmitetty retriitin viimeisen päivän kunniaksi. Kiinnostuneille tiedoksi, että retriitin järjesti Nirodha ry.
