Olen ajatellut masennuksen ja uskon suhdetta. Ne kun ovat ainakin omassa päässäni kietoutuneet toisiinsa jännittävällä tavalla.
Tai oikeastaan ajattelin ensin Lars von Trierin elokuvaa Melancholia. Siinä päähenkilö on masennuksensa vuoksi täysin kykenemätön täyttämään niitä odotuksia, joita ihmiset häneen kohdistavat, kuten että morsiamen pitäisi pystyä viihtymään omissa häissään tai että rakkaudella valmistetun perhepäivällisen pitäisi maistua joltain muulta kuin tuhkalta.
Ajattelin leffaa lomalla Norjassa, koska matkalla vaivasi ajoittain sama odotusten ja sisäisen kokemuksen ristiriita. Postikorttimaisemien pitäisi tuntua joltain muulta kuin ei-miltään. Kun on käytetty paljon rahaa ja vaivaa, jotta lomalla koettaisiin jotain erityistä ja nautittaisiin elämästä, pitäisi pystyä kokemaan nautintoa.
Vähän samalla tavalla käy hengellisille maisemille. Uskonnolliset ajatukset tai vaikka laulut, jotka normaalisti voisivat tuntua joltain, tuntuvat ei-miltään, tyhjiltä fraaseilta.
Olen kirjoittanut ennenkin matkailusta masentuneena, mutta en uskomisesta masentuneena. Masennus on sitä, että yhteydet ovat poikki, tulkitsee Johann Hari kirjassaan Mielen yhteydet. Katkolla on niin yhteys toisiin ihmisiin, luontoon, mielekkääseen tulevaisuuteen kuin hyviin arvoihin ja elämän merkityksellisyyteenkin.
Hari ei puhu kirjassaan Jumalasta, mutta sama pätee jumalasuhteeseen. Masennus katkaisee yhteydet. Rukous on suhde, joten ei ihme, ettei rukoilu masentuneena onnistu, ellei rukoukseksi lasketa sitä riidanhaluista ja raivokasta suhdetta yläkertaan, joka päässäni on taas vaihteeksi vallinnut. Enimmäkseen siellä kuitenkin vallitsee lannistunut apatia, jossa ei tee mieli edes yrittää mitään yhteyden elettä.
Se, että masennus ja usko eivät oikein tunnu mahtuvan samoihin aivoihin samaan aikaan, ei ole kovin yllättävää. Masennus on olemuksellisesti toivon ja merkityksen puutetta. Usko taas on olemuksellisesti toivoa ja merkitystä. Sen pitäisi antaa tulevaisuus ja toivo, olla valo pimeässä ja ilosanoma kaikille elämän koettelemuksiin nääntyville.
Harmi vain, että suhteeni kristinuskoon on niin mutkikas, että usein se toimii lähinnä päinvastoin. Siihen kiertyy paljon kaikkea raskasta, kipeää ja hankalaa; masennuksen juuret ovat ehkä siellä. Samaan aikaan olen pannut paljon toivoa kiinni siihen, että kristinuskon maailma voisi tulla kodiksi ja antaa merkityksen elämään. Maailman pahuuden ja kaoottisuuden edessä mieleni turvautuu siihen ajatukseen, että Jeesus ui vastavirtaan ja osoitti tien, joka johtaa pois väkivallasta ja kohti hyvää. Siksi masennun entisestään, kun menetän toivoni uskomisen projektiin.
Sanovat, että Jeesuksen voi kohdata toisissa ihmisissä, mutta masennuksen linssin läpi muut ihmiset näyttäytyvät merkityksettöminä, joskus sietämättöminä. Erityisen sietämättömiä ovat matkustavat ihmiset, joita näkee paljon, jos kuuluu itsekin samaan sietämättömään ihmisryhmään. He täyttävät yhteisen ilmatilan hiilipäästöillään ja loputtomalla vatvomisella siitä, mistä ovat tulossa, minne menossa ja mihin vielä kannattaisi mennä. Somen ilmatilan he täyttävät lomakuvilla, joiden tarkoitus tuntuu olevan lähinnä kääntää veistä niiden ihmisten haavassa, joilla ei ole rahaa tai aikaa matkustella.
Kun masennus tulee päälle, tuntuu että irtoan siitä yhteydestä ja ilosta, jota muut kristityt kokevat eläessään kristillistä elämäänsä. Silloin tuntuu kurjalta seurata sitä sivusta, mutta on vaikea olla seuraamattakaan, kun on hankkinut itselleen kristillisen kaveripiirin.
Masentuneena voisi periaatteessa tehdä hyvää käydä kirkossa. On hyvä päästä liikkeelle ja ihmisten pariin. Parhaimmillaan messussa voi kokea yhteyttä, ja hyvin valitut sanat voivat aukoa niitä solmuja, joita aivoni uskonasioiden ympärille tuottavat. En kuitenkaan uskalla mennä kirkkoon, ellen luota siihen että sanat siellä ovat hyviä. Suurella todennäköisyydellä käy niin, että sanat eivät resonoi ja kokemus tekee yhteyden puutteen vain entistä räikeämmäksi.
Jumalanpalveluksen kaavassa on myös tietty yksityiskohta, joka tuottaa vaikeuksia silloin kun olen mennyt masentuneena kirkkoon. Se on se, kun aina välillä täytyisi nousta seisomaan. Tuntuu ettei halua, jaksa eikä pysty, mutta sosiaalinen paine on liian kova että tuntuisi luontevalta jäädä istumaan, kun kaikki muut seisovat.
Jos seisomaan nousemista ei olisi, messussa voisi hyvin vain istua penkissä hiljaa herättämättä huomiota, jos ei muulla tavoin kykene osallistumaan. Parasta olisi, jos voisi maata koko jumalanpalveluksen ajan ja ikään kuin kylpeä messun energioissa, mutta makoilua ei ole tapana kirkossa harrastaa.
