Ensiksi kielellinen huomio. Suomalaiset kristityt sanovat yleensä menevänsä retriittiin ja olevansa retriitissä. Buddhalaisissa ympyröissäni mennään retriitille ja ollaan retriitillä. En ole tarpeeksi kristitty, että olisin oppinut käyttämään kristillistä sijamuotoa, olen siis retriitillä.
Oi kun ihanaa, sanovat ihmiset usein, kun kerron että olen menossa retriitille. He olettavat, että minua odottaa viikon lepoloma. Siksi olen alkanut sanoa, että menen retriitille töihin. En palkkatöihin, mutta pyörittämään retriitin arkea, jotta opettajat voivat opettaa buddhalaista meditaatiota ja osallistujat voivat meditoida.
Retriitin alkuvalmistelujen peruskokemus on sellainen, että ihan justiinsa pääni leviää kuin huonosti kasassa pysyvä hyytelökakku. Täytyy yrittää pitää mielessä kymmenen asiaa yhtä aikaa samalla kun puhelin laulaa viestejä ja soittoja: viime hetken peruutuksia ja kaikenlaista muuta sumplimista. Täytyy rakentaa logistinen palapeli ja harrastaa paljon ihan konkreettista roudausta, jotta lauma ihmisiä, heidän viikon ruokansa ja muut retriitillä tarvittavat varusteet saadaan siirrettyä samaan paikkaan. Tällä retriitillä muonavahvuus on 57 henkeä.
Nyt ollaan voiton puolella, koska parin lähes tauottoman kuusitoistatuntisen työpäivän jälkeen ihmiset on saateltu hiljaisuuteen. Sen kunniaksi hoipertelin keittiöön ja korkkasin yhden suklaalevyn, joka oikeastaan oli varattu tiimipalaverissa nautittavaksi.
Tästä alkaa retriitinjärjestäjän sadonkorjuu. Ellei mikään retriittikatastrofi puske päälle (kop kop), retriitti alkaa virrata rauhallisesti uomassaan ja pääsen poimimaan niitä hedelmiä, jotka tekevät vaivasta sen arvoista. Ehkä käyskentelyä hiljaisessa puutarhassa suurten tammien katveessa, iltauinteja heinäkuunlämpimässä järvessä, naurua ja jakamista yhteisten lounaiden äärellä tiimini kesken tai hyvää tekeviä opetuspuheita. Tai lyhyt juttutuokio opettajan kanssa, jota arvostan ja joka muistaa millainen oli kipuiluni Jumalan kanssa vuosi sitten ja haluaa kuulla, millainen se on nyt.
Sen lisäksi kuljeskelen tulevat päivät taskut täynnä post-it-lappuja, joita osallistujat ovat kirjoittaneet retriitin ilmoitustaululle, ja yritän löytää ratkaisuja heidän retriittielämänsä pulmiin. Välillä käyn keittiössä kokkaamassa jättikattilallisen ruokaa. Se kuormittaa, mutta täällä jos missä tunnen tekeväni jotain mielekästä.
Retriittitöissä ei yleensä tehdä mitään ennen kuin on istuttu alas ja pidetty kuulumiskierros, jossa kukin voi kertoa, mikä on meininki. Koska tunnemme toisemme entuudestaan ja kaikki ovat muutenkin oppineet retriittikontekstissa ylettömään avoimuuteen sisäisestä maailmastaan, se ei ole mitään kulissien katselua vaan pöydällä ovat heti kaikki masennukset ja yksinäisyydet ja muut. (Sivumennen sanoen on ollut vähän totuttelemista siihen, että kirkossa ei jaeta fiiliksiä ennen kuin aletaan toimittaa messua tai sen jälkeen.)
Tämä paikka rakastaa meditoijia, sanoi kartanon emäntä. Ympäröivässä luonnossa on erityistä magiaa tai sitten se on vain retriittihiljaisuus, jonka läpi katsottuna asiat hohtavat erilaista valoa kuin muulloin.
Kartanon omistaa Teosofinen Seura. Täällä ei turhaan kursailla, kaikki uskonnot kelpaavat. Seiniltä löytyy niin Jeesusta kuin huilua soittavaa Krishnaakin, kirjahyllystä Dalai lamaa, Kungfutsea, kristittyjä erämaaisiä ja vinot pinot teosofien kirjallisuutta. Kävi tänään mielessä sellainenkin ajatus, varmaan teosofien vaikutuksesta, että ehkä Jumala iloitsee kaikista niistä luovista ja monimuotoisista tavoista, joilla ihmiset pyrkivät lähestymään Häntä. Eihän siinä nimittäin mielikuvitusta puutu.
Olen tottunut siihen, että täältä löytyy uskonnollista symboliikkaa joka lähtöön, mutta silti ällistyin, kun astuin meditaatiosaliin. Sinne oli pystytetty ikoninäyttely ja salin kolme pitkää seinää ovat täpötäynnä ikoneita. Että jos kuvittelin pääseväni kristinuskoa karkuun, niin tässä sitä sitten ollaan. Yli sata ristiinnaulittua, jumalanäitiä, enkeliä ja kaikensorttista pyhimystä katselee seiniltä herkeämättä, kun meditoimme.
No, tiesinhän minä, että Jumalalla on huumorintajua.
En ole vielä päättänyt, kumpi tyyli on parempi: buddhalaisten tapa olla puhumatta Jumalasta mitään vai kristittyjen tapa puhua Jumalasta niin paljon, että väkisin tulee puhuttua myös kaikenlaista roskaa. Aika tyypillistä kun on se, että Jumala vedetään tiettyä raamatuntulkintaa oikeuttavaksi auktoriteetiksi ja sitten ladellaan omaa agendaa täynnä Pyhää Henkeä. Vastaan huutaa joku toinen, jolla on vastakkainen agenda mutta yhtä paljon Pyhää Henkeä. Jos Jumalasta ylipäätään voi puhua, niin vähän varovaisempi siinä saisi minusta olla.
Masennus häälyy
jossakin taustalla, mutta täällä en ole siitä niin huolissani. Nämä
retriitithän ovat mielenterveyteni kulmakivi, pieni järkevyyden ja
ystävällisyyden tasku hullussa maailmassa. Ei ole ensimmäinen, toinen tai
kolmaskaan kerta kun menen retriitille sellaisessa olotilassa, että hyvä kun
pystyn katsomaan ihmisiä silmiin, mutta aina retriitti hinaa minut takaisin
tolkullisten ihmisten kirjoihin. En ole varma, miten se tapahtuu, mutta niin
vain aina käy.
