lauantai 17. elokuuta 2024

Pyhät epäpyhät vaellukset

Jos jotain voisin tuoda buddhalaisesta maailmastani kristilliseen skeneen, haluaisin tuoda sen miten siellä osataan vaalia ja syventää hiljaisuutta. Niissäkin kristillisissä paikoissa, joissa hiljaisuuden viljely on agendalla, se jää yleensä kovin ohkaiseksi. Vähän kuin ojennettaisiin jäätelötötterö, josta ehtii hädin tuskin lipaista ennen kuin se vedetään pois.

Hiljaisuus on vahva väylä pyhän äärelle, tai oikeastaan ainoa väylä jonka tunnen. Hiljaisuus ja luonto yhdessä ovat vielä vahvempi väylä. Hiljaisuutta voi buustata jakamalla sen muiden kanssa, eikä sekään haittaa jos ottaa koko kehon mukaan vaikka kävelyn muodossa. Siksi pyhiinvaellus porukalla luonnossa on periaatteessa todella voimakas konsepti. Olen kokenut sen monesti buddhalaisilla vaellusretriiteillä pohjoisen erämaissa.

Tänään pääsin kokeilemaan lyhyempää kristillistä versiota samasta asiasta, mutta kävi jäätelötötteröt. Hetken aikaa käveltiin neulasten peittämää metsäpolkua jonona hiljaisuudessa, mutta sitten hiljaisuus loppui. Vaikka jatkoin hiljaa kävelemistä, muiden pulina sulki pyhän ikkunan, joka oli juuri ehtinyt vähän raottua. Alkoi ärsyttää.

Jatkoin ryhmässä kulkemista, koska hengellisten harjoitusten hyötyjen tavoittamiseksi täytyy usein sitoutua johonkin muotoon. Jos muoto hiertää, sitten ollaan sen kanssa mitä siitä herää, vaikka ärsytyksen kanssa. Kun luovuin hiljentymisen intentiosta ja aloin höpötellä sydänrukouksesta yhden kanssapyhiinvaeltajan kanssa, ärsytys katosi, mutta samalla katosi minun näkökulmastani koko toiminnan pointti. Pyhiinvaellus tuntui enää vain kävelyretkeltä.

Kesällä on ehtinyt olla muitakin pyhiinvaelluksia, yksi niistä kahdestaan vaimon kanssa Ragon kansallispuistossa Norjassa. Oikeastaan kehystin vaelluksen pyhiinvaellukseksi lähinnä siksi, että vaelteluun ja matkusteluun tulisi vähän mielekkyyttä. Hengellisyyden kanssahan saattaa käydä niin, että kun sen makuun pääsee, tavallinen elämä alkaa tuntua aika turhanpäiväiseltä.

Pyhiinvaelluksemme alkoi suotuisasti. Leirintäalueen isäntä otti ylimääräiset tavaramme huomaansa ja heilautti vain kättään, kun tarjosimme maksua tavaroiden säilyttämisestä. Hiljaisella tiellä ei kulkenut ketään koko sinä aikana, kun söimme ja pakkasimme varusteitamme leirintäalueen pihalla, mutta juuri kun olimme lähdössä kävelemään, kohdalle saapui auto. Ruotsalainen polkujuoksija otti meidät kyytiin, kun vaimo vähän nosti peukaloa, ja vältimme viiden kilometrin taipaleen vaelluksen alkupisteeseen.

Pari pilvistä päivää kapusimme ylös alas kivikkoisia polkuja, sitten aurinko tuli esiin ja maisemat muuttuivat vaikuttavan jylhiksi. Ragossa on varmasti paljon erityisyydessään pyhiä paikkoja, mutta yksi niistä on ylitse muiden. Kristallinkirkas vuoristojärvi Litlverivatnet valuttaa altaansa reunan yli hiukan vettä putoukseen, joka syöksyy yli kaksisataa metriä alas äkkijyrkkää seinämää. Alhaalla laaksossa mutkittelee laiskasti turkoosinvärinen joki, johon putouksen vesi rauhoittuu.

”Tässä paikassa voisi tehdä jonkin rituaalin”, sanoin vaimolle. ”Voisi vaikka laskea kaarnaveneen alas putouksesta ja sen mukana jonkin viestin tai ajatuksia.”

”Sen voi tehdä myös energeettisesti”, sanoi vaimo.

Niinpä istuin putouksen rannalla juuri siinä kohdassa, jossa vesi valuu peilityynestä järvestä, kohoaa yhdeksi läpinäkyväksi aallonharjaksi ja syöksyy sitten päistikkaa alas valkoisina kuohuina. Vesi vaihtui koko ajan, mutta sen muoto pysyi samanlaisena. Pyysin uudistumista ja annoin kohisevan veden huuhtoa mukaansa kaikkea vanhaa, josta haluaisin päästä eroon. Sen tilalle haluaisin jotain uutta ja kirkasta.

Otin pyhää vettä pulloon ja huuhtelin sillä itseäni myös sisäisesti. Vesi oli tietysti pyhää vain siksi, että päätin sen olevan. En tiedä, tekikö rituaali minussa jotakin, mutta se oli hyvä hetki muuten hankalalla lomamatkalla.

Sitä olen miettinyt, tarvitaanko pyhän tavoittamiseen jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Pyhähän on jotain erityistä, sen vastakohta jotain arkista ja tavallista. Upeassa vuoristomaisemassa sielu kohoaa pyhyyden sfääreihin kevyemmin kuin pölystä harmaalla tienpientareella. Pyhinä pidetyt paikatkin ovat yleensä jotain ympäristöstään poikkeavaa, erikoisia luonnonmuodostumia tai muuta vastaavaa. Kirkoissa on koristeellisia kaapuja, taidetta ja hienoa arkkitehtuuria, urkumusiikkia ja juhlavia vuoroveisuja kaiketi siksi, että ihmisille tulisi olo, että nyt ollaan jonkin erityisen äärellä.

Tämänpäiväisellä pyhiinvaelluksella palasimme vielä hiljaisuuteen, mutta kimmoisa metsäpolku oli vaihtunut talousmetsien keskellä kulkevaan hiekkatiehen. Pyhän ikkuna pysyi kiinni.

Toisaalta olen kokenut monesti senkin, ettei pyhän kokemiseen tarvita ulkoisesti mitään erityistä. Päinvastoin hiljaisuus voi avata tilan, jossa kaikki tavalliset ja arkiset asiat alkavat väreillä pyhyyttä. Pyhää on kaikkialla ja kaikessa, se pitäisi vain osata nähdä.

Saarna luomakuntamessussa

Saarna luomakuntamessussa 31.8.2025 Mikaelinkirkossa Kol. 1:12–20 Kirjeestä kolossalaisille, luvusta ...