Täytyy sen verran vetää sanojani takaisin, ettei hiljaisuus ole ihan ainoa reitti pyhän äärelle, jonka tunnen. Kirkossa pyöriskellessäni alan vähitellen päästä hajulle muistakin väylistä. Olen ottanut hiukan tuntumaa esimerkiksi keskiaikaiseen rukouslauluun, ihan vain sen verran, että alan aavistella miten syvästä asiasta on kysymys.
Gregoriaaninen laulaminen on hidasta ja meditatiivista, jokaiseen nuottiin ja äänteeseen voi paneutua ja etsiä äänen, kehon ja tilan resonaatioita. Oli vähän kuin olisi käynyt sieluhieronnassa, kun kävin keskiaikaisessa kivikirkossa laulamassa vanhoja rukouslauluja.
Pyhän lähestyminen laulamisen kautta on muutenkin kirkon selkeä vahvuus, varsinkin kun yhteislaulu on muualta kulttuuristamme aika lailla kadonnut. On ollut oikein kiva päästä reissujen jälkeen ihan tavallisiin kotiseurakunnan messuihin laulamaan. No, minä satun tykkäämään laulamisesta ja olen saanut virrenveisuun geeniperintönä, eihän se kaikkien juttu ole.
Kiireettömästi, paneutuneesti ja kauniisti vedetty kristillinen liturgia toimii parhaimmillaan kyllä myös. Kävi niin, että pääsin viettämään tee se itse -messua eräässä saaressa, kun oli pappikin saatavilla. Yksi haki metsästä pari oksaa, jotka sidottiin ristiksi improvisoidun alttarin taakse, toinen leipoi aamupuuron jämistä rieskan ehtoollisleiväksi ja kolmas kaivoi keittiön kaapista munakupit täydentämään ehtoollispikarien kokoelmaa. Minä lakaisin mökin portaat kirkonpenkeiksi ja valitsin raamatunkohdan, suosikkikohtani (Jes. 11:6–10), kun en äkkipäätä muuta keksinyt. Sitten vietimme messua rukouslaulun sävelin niin hartaasti, että kaikki uppoutuivat tyystin pyhään ajattomuuteen ja puolitoista tuntia myöhemmin havahduimme siihen, että suunnitellut aikataulut olivat olleet ja menneet. Hupsis.
Kun ajattelee, etten vielä vuosi sitten tuntenut kirkon piiristä juuri ketään, on pienoinen Jumalan ihme, että olen nyt löytänyt tieni niin moniin läheisiin ihmissuhteisiin, joissa kristillistä spiritualiteettia voi jakaa ja joissa sitä eletään ja hengitetään niin syvästi ja luontevasti. Kirkkaiden vesien äärellä metsien ympäröimässä mökissä, kun rukouslaulut hymisivät jatkuvasti jonkun tiskatessa tai neuloessa, tuntui siltä, että ei tämä johdatus pöllömmin ole mennyt. Tuntui kodilta.
Piparkakunruskeita herkkutatteja pullasudilla putsatessa laulettiin virsiä. On kiva huomata sekin, että aika ja paneutuminen tuovat vähitellen vanhan ymmärryksen tilalle uutta, uudenlaisia tulkintoja ja mielleyhtymiä. Ehtoollisvirsiin assosioituu toisenlaisia asioita kuin nuoruudessani, jolloin ehtoollinen oli lähinnä vähän ahdistava juttu.
Kun tulin
sienimetsästä vaatteet ja hiukset hirvikärpäsiä täynnä, oli ihanaa päästä
uimaan. Rukousharjoituksista paras on ehkä kelluminen: se, kun rentoutuu
selälleen järven syliin, päästää irti kaikesta ja luottaa veden kannatteluun. Olen
viime aikoina pyrkinyt hakemaan sydänrukoukseen samanlaista tuntua, vaikka se tapahtuukin kuivalla maalla.
Ei rukoileminen ole rukousten sanelemista:
rukoileminen on kierimistä sinun valosi pimeydessä
ja antautumista kun sinä kokoat meidät, puhut meille, vaikenet meille.
Rukoileminen olet sinä joka rukoilet, sinä joka hengität, sinä joka rakastat minua,
ja minä annan sinun rakastaa.
Rukoileminen on niitty; ja sinä kuljet yli.
Adriana Zarri, suom. Anna-Maija Raittila
