Blogin lukijatilastojen perusteella on aika selvää, mikä teema ihmisiä kiinnostaa eniten: seksuaalisuus ja sukupuoli. Siksi vähän lisää aiheesta, ja myös siksi, että tulin lukeneeksi Päivämiestä (21.8.2024). Vanhoillislestadiolainen sanomalehti kun lojuu käden ulottuvilla aina lapsuudenkodissa käydessäni.
Tällä kertaa jo lehden kansi
lupaili koko aukeaman juttua aiheesta "On kaksi sukupuolta – uskon näkökulmia
teemaan". Aukeamalle oli koottu nimettömäksi jäävän asiantuntijan (psykologi) haastattelu,
kolumnityyppinen puheenvuoro ja lukijoiden tuntemuksia.
Tekstien välittämät ajatukset voisi tiivistää neljään kohtaan:
- Raamatun opetus kahdesta sukupuolesta on yksiselitteinen ja selkeä.
- Sukupuolensa kanssa kipuilevien nuorten ongelmien toivotaan ratkeavan toisaalta väljentämällä sukupuolirooleja ("Voi olla runoilusta pitävä siropiirteinen poika tai harteikas tyttö, joka korjaa autoja") ja toisaalta odottamalla, että ongelma hälventyy ajan kanssa itsekseen ("Jumalalta voi rukoilla luottavaista mieltä ja sitä, että Raamatun mukainen ajatus kirkastuisi").
- Tasa-arvo ja ihmisten hyväksyvä kohtaaminen on tärkeää. "Meidän ei tarvitse hyväksyä muuttuvan ajallisen maailman [sukupuoli]määritelmiä, mutta ihmiset tulee hyväksyä omina itsenään, kohdata jokainen tasavertaisina muiden kanssa."
- "Raamatun mukainen" sukupuoliajattelu on nyky-yhteiskunnassa ajettu nurkkaan
ja siten ajattelevat ovat ahdistetussa asemassa, jossa omaa mielipidettä
ei uskalla ilmaista.
Minun näkökulmastani tekstit huokuivat hyväntahtoista ymmärtämättömyyttä ja toisaalta lukkiutunutta ajattelua. Sukupuolen moninaisuuden havaitseminen vaatii katseen tarkentamista, eikä se onnistu, jos on jo ennalta päätetty, että silmiä ei haluta avata. Perkaan kuitenkin teemaa vähän siinä toivossa, että joku Päivämiehen lukija tännekin eksyisi.
Raamatun luomiskertomuksessa
Jumala luo ihmisen "mieheksi ja naiseksi" (1. Moos. 1:27). Tähän kohtaan vedotaan
usein kaksinapaisen sukupuolinäkemyksen tueksi, mutta mikään pakko Raamattua ei
ole tulkita niin, että jokainen ihminen on selkeästi vain jompaakumpaa. Hyvin harva
enää tulkitsee Raamatun alkumyyttejä muissakaan asioissa kirjaimellisesti kaiken
sen jälkeen, mitä nykyään tiedämme maailmankaikkeuden ja elämän kehityksestä. Sen
ei tarvitse yhtään vähentää kunnioitusta luomisen ihmeen äärellä, päinvastoin.
Toki kaksi sukupuolta on biologinen fakta, mutta vain likimääräisesti. Kahteen sanaan tuskin mahtuu koko luomistyön rikkaus missään asiassa. Luomiskertomuksessa Jumala luo myös valon ja erottaa sen pimeydestä, mutta ei kukaan silti kiistä hämärän olemassaoloa samoin kuin sukupuolivähemmistöjen olemassaolo kiistetään tai ohitetaan. Intersukupuolisuuden muotoja tunnetaan nykyään lukuisia. Onneksi ymmärrys on tässäkin asiassa lisääntynyt niin, että vähitellen aletaan tiedostaa se väkivalta, jota intersukupuolisille ihmisille on tehty vain siksi, että heidät saataisiin työnnettyä jompaankumpaan kahdesta sukupuolilaatikosta.
Toisekseen trans- ja muunsukupuolisuudessa ei ensisijaisesti ole kyse ihmisen fysiikasta, vaan kokemuksesta, tunteesta ja identiteetistä. Transystäväni sanoo tienneensä olevansa mies siitä asti kun ylipäätään on ollut tietoinen olemassaolostaan. Tällaisessa tilanteessa ulkoisen sukupuolen korjaaminen vastaamaan sisäistä sukupuolikokemusta voi olla konkreettisesti koko elämän pelastus, sen verran karuja ovat transnuorten itsemurhatilastot. Väljemmät sukupuolinormit toki helpottaisivat sukupuolivähemmistöjen tilannetta ja kaikkia muitakin, mutta jos oma keho tuntuu väärältä, ei ongelma poistu, vaikka saisi tyttönä leikkiä autoilla tai poikana pukeutua mekkoon.
Ihmisten todellisuuden sivuuttaminen ja heidän uhraamisensa oikean opin alttarille vaikuttaa minusta perin epäkristilliseltä. Jos Jeesusta haluaa seurata, paremmalta strategialta tuntuisi vähemmistöihin kuuluvien ihmisten kohtaaminen ja heidän aito kuuntelemisensa. Sukupuolivähemmistöthän ovat olemassa myös vanhoillislestadiolaisten keskuudessa, mutta he ovat joko kaapissa näkymättömissä tai jo ulossuljettuja. Siksipä heitä ei liene löydetty Päivämiehen sivuillekaan pohtimaan aihetta uskon näkökulmasta. Ihmisen voi sulkea ulos paitsi erottamalla hänet konkreettisesti yhteisöstä, myös tekemällä hänen olemisensa yhteisössä niin mahdottomaksi, että hänen on pakko lähteä itse.
Kolumnisti, naimisissa
oleva nainen, kertoo pohtineensa aihetta monesti puolisonsa kanssa ja tulleensa
aina siihen tulokseen, että sukupuolia on kaksi. Se ei yllätä. Miksipä hän oman
kokemuksensa pohjalta tulisikaan mihinkään muuhun lopputulokseen.
Hienoa on Päivämiehen teksteistä välittyvä pyrkimys lähimmäisen hyväksyvään kohtaamiseen. Se ei vain aina ole kovin helppoa. Ympäristöstä omaksuttu homo- ja transfobia on helposti niin syvälle sisäistettyä, että sitä kokevat myös vähemmistöihin kuuluvat itse. Minustakin on tuntunut siltä, että sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ihmiset ovat jollain lailla omituisia ja epämiellyttäviä, jopa vastenmielisiä ja inhottavia. Hyvä uutinen on se, että oman transfobiansa voi myöntää ja sitä voi työstää. Uskallan luvata, että tunne hälvenee, jos transihmisiin tutustuu avoimin mielin. Jollei heitä omasta lähipiiristä löydy, suosittelen tutustumaan vaikkapa Elise Oittisen ajatuksiin. Hän on puhunut ja kirjoittanut omasta transprosessistaan helluntailaistaustaisena kristittynä.
Minulle muunsukupuolisuus-termi antaa sanan sille kokemukselle, etten saa kiinni naiseudesta samalla tavalla kuin naiset ympärilläni tuntuvat saavan. Harva nainen varmaan kokee muuttuvansa itsensä näköiseksi parran ja viiksien kanssa, kuten Late Mäntylä kokee (ks. aiempi kirjoitukseni) ja itsekin koen. Aiheeseen liittyviä tunnemuistoja on kertynyt paljon lapsuudesta saakka alkaen siitä harmituksesta, että esikoulussa tytöt ohjeistettiin askartelemaan Muumimamma, kun pojat saivat askarrella Muumipapan, tai siitä mielihyvästä, kun joku naapurintäti luuli minua pojaksi.
Jos omalle sukupuolikokemukselle ei ole kasvuympäristössä sanoja eikä samaistumispintaa, jää jäljelle vain nimetön ja epämääräisesti ahdistava joukkoon kuulumattomuuden kokemus. Se ulkopuolisuus, kun viimeistään murrosiän kynnyksellä huomaa jollain lailla tipahtavansa kärryiltä omasta viiteryhmästään ja vertaistensa joukosta tietämättä miksi. Oma viiteryhmä on olemassa, mutta sen olen löytänyt vasta nyt keski-ikäisenä, kun olen voinut samaistua toisten sukupuolivähemmistöihin kuuluvien kokemuksiin.
Sukupuolen moninaisuuden kunnioittamisen ei tarvitse vähentää tilaa olla mies tai nainen, jos se on ihmisen oma kokemus. Tyttöyden ja poikuuden, mieheyden ja naiseuden todeksi eläminen ja sanoittaminen on aivan luvallista ja suotavaa edelleen. Ongelmia syntyy silloin, kun sanoja käytetään toisten ihmisten määrittelemiseen vastoin heidän kokemustaan. Siitä poisoppiminen on hankalaa ja voi tuntua tympeältä, mutta ei se mahdotonta ole.
Late sanoi Parta-dokumentissa pohtineensa, että jos hän pappina käyttäisi partaa, veisikö se huomion häneen itseensä, pois toisesta ihmisestä. Sitten hän oli ymmärtänyt asian olevan toisaalta päinvastoin. Kun huomio ei mene siihen, että itsellä on epämukava olo, Late voi paremmin antaa kaiken huomionsa toiselle ihmiselle. Lisäksi parta antaa toiselle tilaa olla sellainen kuin hän on, oma erityinen itsensä, jonka ei myöskään tarvitse mahtua normeihin. Itsekin unohdan helposti sen, että viikseni voivat myös antaa toisille jotakin eivätkä vain hämmentää tai provosoida heitä. Sitä niin helposti tunkee toiset ihmiset laatikoihin ja olettaa, että he ovat enemmistöön kuuluvia ja ”normaaleja” siinä missä itse on vähemmistöön kuuluva ja ”outo”.
Yksi Laten hieno oivallus on kehottaa pohtimaan omalla kohdalla sitä, ”mikä on sun parta?”. Se asia, joka sinussa odottaa lupaa murtautua esiin ja tulla eletyksi todeksi. Minun partani on ollut ihan jo sekin, että uskallan olla kristitty siitä huolimatta, etten monien mielestä voi sitä olla.
