Ilmoittautuminen syyslukukauden kursseille aukeaa tänään, joten olen viettänyt aikaa kurssivalintoja pähkäillessä.
Ensimmäinen vuosi teologisessa meni suorittaen pääasiassa kaikille yhteisiä alan opintoja, jotka tarjosivat pintaraapaisun vähän kaikkea. Esimerkiksi filosofian kurssilla kiidettiin niin hirveällä vauhdilla läpi koko länsimainen filosofia, että tietämykseni platonismista tai Kantin transsendentaalisesta idealismista jäi väkisin hataraksi ja Hegelin ja Nietzschen jouduin hyppäämään yli kokonaan. En ole opiskellut filosofiaa aiemmin yhtään, ellei Sofian maailman lukemista lasketa.
Toisena vuonna pitäisi vähitellen tietää, mihin ryhtyy suuntautumaan. Oppiaineita on Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa viisi:
- Eksegetiikka eli raamatuntutkimus
- Kirkkohistoria
- Käytännöllinen teologia, jossa tutkitaan monenlaista liittyen siihen, miten uskontoa eletään käytännössä ja miten se ilmenee ihmisten elämässä
- Systemaattinen teologia, joka tutkii uskonnollisia oppeja; myös teologinen etiikka ja uskonnonfilosofia kuuluvat tähän laariin
- Uskontotiede, joka suuntautuu laajasti kaikkiin eri uskontoperinteisiin ja uskontoon ilmiönä, vaikkeivät muutkaan oppialat varsinaisesti pelkkään kristinuskoon rajaudu
Käytännössä tieteenalojen
rajat ovat häilyvät ja nimetkin usein vähän ajastaan jälkeen jääneitä. Esimerkiksi
käytännöllisen teologian alle kuuluva kirkkososiologia ei nykyään tutki pelkästään
kirkkoa, vaan yleisesti yhteiskunnan ja uskonnollisten yhteisöjen vaikutusta
toisiinsa tai vaikkapa myötätuntoa työelämässä.
Tällä hetkellä on sellainen kutina, että minusta saattaa tulla kirkkohistorioitsija. Siinä saisi melkein kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun voisi ryhtyä teologiksi ja historioitsijaksi samaan aikaan. Ensimmäinen unelma-ammattini lapsena oli arkeologi, ja kun koulussa alkoivat historian tunnit, olin jonkin aikaa sitä mieltä, että voisin ryhtyä historianopettajaksi. Lukioaikaiset kiinnostuksenkohteet johtivat lopulta luonnontieteisiin, mutta nyt voisi palata lapsuudenhaaveiden pariin.
Eksegetiikka kiinnostaa kyllä myös ja siinäkin pääsisi hyvin toteuttamaan sisäistä historioitsijaansa, onhan arkeologia vahvasti läsnä, kun Raamatun syntymaailmaa tutkitaan.
Vielä ehtii kuitenkin vähän fiilistellä. Tiedekunnan opetustarjonta on karkkikauppa, jossa jarrua on vähän vaikea pitää päällä. Pelkästään vuoden ensimmäiselle periodille tarjolla olisi kymmeniä kursseja islamilaisesta etiikasta jumalanpalveluselämään, varhaisesta juutalaisesta kirjallisuudesta keskiajan teologiaan, ekumeniasta elämänkaaren historiaan, kärsimyksestä kolminaisuusoppiin, klassisesta arabiasta kreikkaan. Selattuani tarjonnan läpi listallani oli 11 kurssia, jotka haluaisin valita, ja käytännössä pystyn ottamaan kerrallaan vain muutaman.
Kovan karsinnan jälkeen lukujärjestykseen pääsivät pari kirkkohistorian kurssia, joilla opiskellaan historioitsijan taitoja kuten arkistojen penkomista, sekä kurssi ”Suomalainen luontohengellisyys 1900–2000-luvuilla”. Päälle vielä kreikka, koska joskus kieltenopiskelu on pakko aloittaa.
Kolmen klassisen kielen (latina, heprea, kreikka) opiskelussa on teologinaluilla melkoinen työmaa ja käytännössä aika järjetön sellainen, sillä taito unohtuu nopeasti ellei sitä käytä mihinkään. Harva esimerkiksi papin työssä jaksaa pitää heprean tai kreikan taitoa yllä, jotta voisi lukea Raamattua alkukielellä. Onhan siitä tietysti iloa, että saa käsityksen Raamatun alkutekstistä ja siten myös kääntämisen haasteista, mutta panostus kieltenopiskeluun on massiivinen: yhtä kieltä opiskellaan vuoden verran viisi tuntia viikossa.
Klassisen heprean olen jo opiskellut ja unohtanut kertaalleen entisessä elämässä. Se oli kivaa, mutta kertaaminen ei houkuttele ellei tiedossa ole taidolle mitään erityistä käyttöä. Latinaa yritin intensiivikurssina loppukeväästä, mutta jaksamista ei ollut siinä kohtaa tarpeeksi taivutuskaavojen pänttäämiseen. Kreikkaan suhtaudun toiveikkaammin: kokonaan uusi kieli, jota en ole koskaan aiemmin opiskellut. Kirjaimisto on ainakin fysiikasta ja matematiikasta tuttua.
Ongelmaksi kurssien
kahmimisessa voi muodostua se, miten paljon opintopisteitä tutkintoon mahtuu.
Yliopisto on nykyään aika tiukkis verrattuna nuoruuteeni, jolloin akateeminen
vapaus oli paljon rajattomampaa. Opiskelijat halutaan paimentaa pihalle nopeasti ja
tehokkaasti, nekin jotka haluaisivat jäädä lorvimaan ylimääräisten opintojen parissa.
