Kävin katsomassa lyhytelokuvan Parta (Kristiina Karsten, Otso Reunanen, Silja Salmi 2024), joka kertoo Late Mäntylän parrasta. Late on pappi ja hänen parrastaan tekee erikoisen se, ettei se kasva itsestään vaan täytyy meikata.
Elokuvassa maskeeraaja meikkaa Latelle parran samalla kun Late puhuu siitä, mitä parta hänelle merkitsee. Hän kertoo kehohäpeästä, jonka vuoksi hän ei koskaan ole tykännyt katsoa itseään peiliin ja olisi nuoruudessaan mieluummin ollut olematta fyysisesti olemassa. Parta auttaa: se saa Laten tuntemaan olonsa omaksi itsekseen ja vihjaa toisille ihmisille, ettei Late ole nainen toisin kuin muut helposti olettavat. Niinpä Laten tarvitsee partansa kanssa kärsiä vähemmän väärinsukupuolittamisesta eli siitä, että häntä sanotaan naiseksi tai sisareksi tai mitä kummallisia sanoja ihmiset nyt tapaavatkaan käyttää.
Olisin meikannut näytäntöön viikset ja parran – Late on neuvonut minulle, miten se tehdään – mutta en ehtinyt. Lähdin kotoa niin kiireessä, että ruokakaapin ovi jäi auki, ja niinpä koira järjesti kotona itselleen omatoimibileet tyhjentämällä muutaman namipussin.
Elokuva herätti minussa lähinnä samaistumista. Minäkin tykkään peilikuvastani enemmän viiksillä kuin ilman ja kohtaan niitä tilanteita, joissa ihmiset näkevät minut toisin kuin toivoisin. Viimeisin oli toissaretriitillä, kun päivystin retriitin ilmoittautumispisteellä vastaanottamassa ihmisiä. Yksi osallistuja kommentoi ilahtuneena, ettei ollut osannut nimestäni päätellä että olen nainen. Joo joo, tiedänhän minä olevani biologisesti nainen, mutta pakkoko sitä tietoa on hieroa naamaan.
Samaisen retriitin aikana ystävä kysyi saunomisesta ja sanoin, että saunon sujuvasti nais- tai sekasaunassa, mutta naisseurassa mieluummin. Miesten kanssa oma keho nolottaa enemmän ja toisten kehot ja karvoitukset herättävät kateutta. Naisseurassa nolottaa vähemmän, koska toisten kehot ovat samanlaisia kuin omani.
Minun on vaikea nähdä Laten parrassa mitään kummallista. Miksipä ei Late voisi meikata itselleen partaa siinä missä joku muu värjää huulensa tai hankkii permanentin. Ihan niin yksinkertaista se ei tietenkään ole, koska jostain oudosta syystä huulipuna ja permanentti ovat normien mukaisia asioita, mutta meikattu parta ei ole.
Kävin tänään hieman aiheeseen liittyvän keskustelun. Se alkoi niin, että ystävä iloitsi saaneensa paljon messuavustusvuoroja syksyksi. Minä siihen, etten tiedä viitsinkö mennä seurakunnan messuavustajatapaamiseen. En halua mennä kenen tahansa papin messua avustamaan, koska se on edelleen emotionaalisesti vähän hankalaa. On alba ja kaikki. (Alba on se valkoinen kaapu, joka kirkossa on alttari-ihmisillä päällä.)
Ystävä: Jaksatko vielä kertoa, mikä siinä albassa olikaan vaikeeta.
Minä: En mä itekään oikein tiiä. Musta vaan tuntuu että näytän tyhmältä. Liian juhlava kaapu. Kaulus kiristää ja ahistaa, kun en oo tottunut käyttämään kauluksellisia vaatteita. Tuntuu siltä kuin olisin sonnustautunut outoon rooliasuun ja on vaikea olla oma itsensä.
Ystävä: Mulla on päinvastoin. Tulee arvokas olo, sellainen että ”olen suorittamassa tärkeää tehtävää ja tämä kaapu olkoon siitä merkkinä”.
Minä: Se vähän lohduttaa se vyön tupsu. Se tuntuu vähän siltä kuin ois Muumipeikon häntä. ”Päälleni on puettu ahdistava kaapu, mutta on sentään tupsu stressileluna.”
Alba on toki unisex-vaate – Luojan kiitos – mutta mekkomaisuudessaan se tuntuu silti hiukan uhkaavan huteraa maskuliinisuuttani. Miehiä se ei varmaan niin haittaa, koska heidän maskuliinisuutensa ei ole yhtä heikoissa kantimissa kuin minun. Voisin kompensoida asiaa sonnustautumalla alban lisäksi viiksiin, mutta vielä en ole kehdannut mennä kirkkoon viikseilemään.
