Joulunpyhinä minua on auttanut vähän parempaan kuntoon – hassua kyllä – reseptiohistorian kurssin tehtävä pohtia moraalisesti kauhistuttavia oppeja uskonnonfilosofi Sami Pihlströmin artikkelin ”Uskonnollinen eksklusivismi, älylliset harharetket ja (uskonnon)filosofin vastuu” (Uskonnontutkija 1/2022) pohjalta.
Pihlströmin esimerkkejä moraalisesti kauhistuttavista opeista ovat homoseksuaalisuuden tuomitseminen synniksi sekä kristillinen oppi helvetistä. Hän ei pahemmin pehmentele sanojaan: ”Jos joku nykyajassa elävä ihminen on todella vakuuttunut helvetin olemassaolosta ja on valmis Raamattuun vedoten tuomitsemaan esimerkiksi homoseksuaaleja heidän väitetyistä synneistään, en voi kuin todeta hänen harjoittavan jonkinlaista jumalanpilkkaa.”
Minua artikkeli auttoi näkemään selvemmin: yksi syy, miksi kirkossa on vaikea voida hyvin, on kirkon moraalinen epämääräisyys.
Hengelliselle elämälleni ovat tehneet hallaa loppuvuoden kirkkopyhien apokalyptiset ja moraalisesti arveluttavat tekstit (esim. Matt. 24:36–44). Olen tehnyt kompromisseja, kun olen osallistunut tekstien esittämiseen kirkossa, vaikka pidän niitä vastuuttomina ja moraalisesti kauhistuttavina. Se ei ole tehnyt hyvää; olisi pitänyt pysyä linjassa arvojeni ja omantuntoni kanssa. Sekin hankaloittaa, että minulla ei ole tekstien esittämisen yhteydessä sellaista ääntä, jolla voisin sanoittaa omaa suhdettani niihin, ei muita toimintavaltuuksia kuin tekstin esittäminen sellaisenaan.
Perusongelma on tietysti se, että Raamatussa on moraalisesti kauhistuttavia tekstejä, jotka ovat moraalisesti kauhistuttavien kristillisten oppien lähtökohtia. Lutherin periaate, jonka mukaan Raamattu on uskon ja elämän ylin auktoriteetti, ei voi toimia nykyajassa eettisesti vastuullisena lähtökohtana. Täytyy olla Raamattua korkeampia moraaliperiaatteita, joiden valossa myös Raamattuun täytyy kohdistaa kriittisesti arvioiva moraalinen katse. (Tietysti ne korkeammat moraaliperiaatteet, kuten ihmisarvon ja -oikeudet, voi johtaa Raamatusta, joten sikäli Raamatun auktoriteetin voi varmaan halutessaan pelastaa.)
”Meillä on niin episteeminen kuin eettinenkin vastuu nimenomaan uskomusjärjestelmämme kokonaisuudesta, ei ainoastaan sen yksittäisistä uskomuksista, ja tähän vastuuseen kuuluu koko järjestelmän jatkuva uudistaminen tai tarvittaessa sen osien muokkaaminen, jos järjestelmä tuottaa tuloksenaan sietämättömiä moraalisia lopputulemia”, kirjoittaa Pihlström.
Yksi tällainen
sietämätön moraalinen lopputulema on uskonnollinen eksklusivismi eli ajatus
siitä, että vain tietyssä uskonnossa pelastuu. Sekin on juurtunut Raamattuun,
esimerkiksi Jeesuksen sanoihin: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Kukaan ei
pääse Isän luokse muuten kuin minun kauttani” (Joh. 14:6). Kirkon moraalinen epämääräisyys ilmenee esimerkiksi siinä, ettei kasteesta oikein ota selvää, ollaanko tässä
moraalisesti kauhistuttavan eksklusivismin vai kaikki sisäänsä sulkevan rakkauden äärellä.
Eiväthän kristityt ystäväni kylläkään usko moraalisesti kauhistuttaviin oppeihin, vaan ovat niistä yhtä pöyristyneitä kuin minäkin. He pystyvät kuitenkin jotenkin ohittamaan ne, poimimaan rusinat pullasta. Minä näen punaista ja voin huonosti, kun kauhistuttaviin kristillisiin oppeihin ei kirkossa yleensä puututa suorasanaisesti. Pihlströmin mukaan vastuullisen ajattelijan ei pidä hyväksyä moraalisesti kauhistuttavia oppeja, mutta ei myöskään jättää niitä huomiotta.
Pihlström puhuu ”älyllisistä harharetkistä”, joihin taitavatkin ajattelijat voivat langeta päätyessään kannattamaan moraalisesti kauhistuttavia oppeja. Tällaiset harharetket saavat alkunsa siitä, että ajattelija sitoutuu järkähtämättömästi johonkin, vaikkapa Raamatun auktoriteettiin tai kommunismin totuuteen. Päädytään teodikea-ajattelun sukuiseen lopputulokseen, jossa kärsimys, vääryys, pahuus tai moraalisesti kauhistuttavat opit rationalisoidaan jollain tavalla mielekkääksi osaksi omaa luovuttamatonta projektia. Toiseksi etiikan ”sokeiden pisteiden” taustasyyksi Pihlström nostaa ihmisen pakottavan tarpeen nähdä elämä, historia ja maailma merkityksellisenä: se saa meidät katsomaan ihmisen ohi, välineellistämään hänen kärsimyksensä osaksi jotain ajatusrakennelmaa, jolla pyrimme rakentamaan merkityksellisyyttä.
Kolmas syy on radikaali, syvälle ihmisyyteemme juurtunut pahuus, inhimillinen taipumuksemme epäinhimillisyyteen ja toisten ihmisten yhtäläisten ihmisoikeuksien ja -arvon laiminlyöntiin. Tällainen radikaali pahuus voi Pihlströmin mukaan ilmentyä pyrkimyksenä omaksua ideologioita, jotka harhaisesti kuvitellaan vielä perustavammiksi kuin perustavat moraaliset vaatimukset. Toinen käsite on Hannah Arendtin banaali pahuus, jonkinlainen pinnallinen, arkinen pahuus, joka voi Pihlströmin mukaan ilmetä esimerkiksi kyvyttömyytenä tai haluttomuutena katsoa maailmaa oman uskonnollisen viitekehyksen ulkopuolelta.
Kyky itsekritiikkiin ja oman pahuuden reflektointiin on valtavan tärkeää ja messussa sitä edustaa juuri synnintunnustus, jota olen muista syistä parjannut. Sen toimivuus tosin riippuu siitä, miten synti ymmärretään. Synti on niin vahvasti katsojan silmässä: mikä on toiselle moraalisesti kauhistuttavaa, on toiselle moraalisesti oikeaa ja mikä toiselle on syntiä, on toiselle oikeudenmukaista. Moraalin suhteellisuuteen ei Pihlströmin mukaan pidä suostua, koska se vesittää kaiken eettisen keskustelun. Päinvastoin kaikkea eettistä ajattelua on (itse)kriittisesti arvioitava – tehtävä, johon uskossaan varmat eivät usein halua suostua mutta johon heitä pitäisi houkutella mukaan.
