Usko ja masennus, osa 2

– Ylösnousemus, sanon vaimolle. Se on huumoria ja tarkoittaa, että juhlin sitä, kun olen jaksanut nousta jalkeille.

– Oijoi, sanoo vaimo hajamielisenä läppärinsä takaa. Hän on taas monta kertaa toiminut pelastuksen esimakuna, tuo ihmeellinen taivaan lahja. Kerrankin, kun en mitenkään jaksanut nousta, hän vei koiran ulos ja toimitti minulle sänkyyn ranskalaisia ja vegelihapullia ja yöpöydälle ketsuppipullon.

Eivät uskoneet, kun kerran kirkossa sanoin, että usko on masennuksen vastakohta. Mutta onhan se.

Masennus sanoo: Elämä on ohi. Joo, henki vielä pihisee, mutta tulossa ei ole enää oikein mitään muuta kuin kuolema. Tästä eteenpäin kaikki on jatkuvaa luisua alamäkeen, mitään hyvää ei ole odotettavissa. Ei omassa elämässä eikä varsinkaan maailman isossa kuvassa, jossa ei paljon valonpilkahduksia näy. Toisaalta, jos ihmiskunta kuoleekin pois, niin mitäpä siitä. Mikä merkitys tällä kaikella muutenkaan on? Olentoja syntyy, elää ja kuolee loputtomassa kärsimyksen kierteessä, joka ei johda mihinkään.

Usko sanoo: Kaikki päättyy vielä hyvin. Vaikka nyt ei näytä yhtään siltä, tulossa on jotain parempaa kuin osaamme aavistaakaan. Täytyy vain odottaa ja olla kärsivällinen. On toinenkin todellisuus, kaikki ei tyhjene siihen mitä näemme tai mitä voimme koskettaa ja mitata. Sitä toista todellisuutta kristityt kutsuvat Jumalan valtakunnaksi, ja se on jo läsnä, lähempänä kuin aavistammekaan. Rakkaus kannattelee kaikkea ja on kuolemaa vahvempi. Valo loistaa pimeässä.

Uskon ja masennuksen vastakohtaisuuden todistaa myös se, etteivät ne oikein mahdu aivoihini samaan aikaan. Masentuneena vähäinenkin kyky rukoilla häviää. Pystyn toistamaan rukouksen sanat mekaanisesti, jos puhekyky on tallella, mutta ne eivät tarkoita minulle mitään, eivät edes omat sanani, jotka olen jossain kirkkaammassa hetkessä ajatellut.

Masentunut on kuolemaisillaan janoon. Masentunut tarvitsisi sen ihmeen, kun Mooses kopauttaa sauvalla kalliota ja siitä puhkeaa virtaamaan vettä (4. Moos. 20:7–11). Tai sen ihmeen, jota Jesaja kuvaa, kun lähteitä puhkeaa autiomaahan ja se alkaa kukkia (Jes. 35:1–7). Tai sen ihmeen, jota Jeesus kaivolla lupaa samarialaiselle naiselle: elävän veden lähde, josta riittää aina juotavaa (Joh. 4:13–14).

Olisi kiva ajatella, että usko nostaisi jaloilleen masennuksesta, mutta eihän se niin mene. Niin sanoi kirkkokahviseurani taannoin – sellainen seura, joka tajuaa asian omakohtaisesti. Nyökyttelin. Olen lueskellut Timo Veijolan päiväkirjaa sen jälkeen kun hänet ja hänen masennuksensa ohimennen mainittiin yhdellä luennolla. Hän oli eksegetiikan professori, elämää syvästi uskonsa kautta elävä kristitty. Hänen masennuksessaan oli erilaisia kausia, mutta lopulta hän kuoli siihen.

Epäusko on helppoa, uskominen vaikeaa. Toivottomuus on helppoa, toivominen vaikeaa. Siksi ajattelen, että uskominen on ihmisten supervoima ja että Jumala – usein poissaoleva, käsittämätön, kätkeytyvä ja selkänsä kääntävä – ei ole edes ansainnut kaikkea sitä ihmisten uskomista, jota he kuitenkin niin sinnikkäästi jaksavat jatkaa. Mutta tästähän kirjoitinkin jo aiemmin.

Ei ihmisillä toisaalta ole vaihtoehtoja. Pakko täällä on jotenkin elellä, ja se mikä elämisessä auttaa, on usko, toivo ja rakkaus.

Olen aikaisemmin pohtinut, että ehkä uskon pelastava mekanismi on plasebon kaltainen: ihminen paranee, kun hän uskoo saavansa avun, vaikka lääkkeessä ei olisi vaikuttavaa ainetta. Sopii kuitenkin toivoa etteivät usko ja pelastus siihen tyhjene, koska muuten masentuneella menee huonosti. Jos se minun uskomisestani olisi kiinni, yksikään sairaus ei paranisi eikä mikään kaunis unelma kävisi toteen. Omassa elämässä uskonpuute tietysti saattaa aiheuttaakin tätä kaikkea. Vaikka Jumala toimisikin minun uskostani riippumatta, ihmisen uskoa ja sen synnyttämää toimintaa tarvitaan useimmiten myötävaikuttajaksi.

Syksyllä vein pappisystäväni kävelylle metsään, jossa usein koiran kanssa kuljen. Sovitin kulkumme sen paikan kautta, jossa on joskus asunut joku. Hän on raijannut metsään paljon kaikenlaista: astioita, vaatteita, patjoja, kattiloita, kamiinan, styroksia, lastulevyä, polkupyöriä, lyhtyjä, silitysraudan, sateenvarjon, maalipurkkeja, mattoja, isoja säilyketölkkejä, ämpäreitä. Sitten hänelle on tapahtunut jotain tai hän on muuttanut muualle, ja kaikki tämä on jäänyt keskelle metsää. Sammal on peittänyt sen, muurahaiset ovat tehneet pesänsä styroksilevyjen alle ja puuntaimet ovat kasvaneet pyöränvanteiden läpi.

Aika monta kertaa kuljin koiran kanssa sen paikan ohi, jossa sammaleen alta pilkotti kanistereita ja metallipurkkeja, ennen kuin aloin siivota rojua pois. Keräsin pussiin muovinpaloja, jotka hajosivat käsiin, tungin vaahtomuovipatjoja jätesäkkiin. Pussillinen ja säkillinen kerrallaan kannoin roskaa metsästä pois. Metsään tuli talvi ja taas kevät. Vein kotiin sammalen alta löytämäni veitset ja haarukat, pesin ne ja laitoin keittiön laatikkoon.

Ystävä oli vaikuttunut. Hän näki siinä merkin toivosta. Hän sanoi, ettei tiedä millä muullakaan sellaiseen urakkaan ryhdytään, ellei rakkaudella ja toivolla siitä, että vaiva on sen arvoista. Että arvokkaita ovat luonto ja se metsässä asunut tuntematon, jolla ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Surulla, minä vastasin. Surulla siitä, että maailmassa on niin paljon pielessä enkä voi tehdä oikein millekään mitään. Tälle pienelle metsäpläntille sentään voin tehdä.

Retken jälkeen ystävä lähetti minulle otteen Tuomo Mannermaan kirjasta Pieni kirja Jumalasta.

Kuitenkin nihilisti, joka julistaa elämän mielettömäksi, on velkaa selityksen, miten kaikki merkityksellinen ja ilahduttava on ymmärrettävissä. Jumalaan uskova joutuu käsittelemään teodikean (Jumalan puolustuksen) ongelmaa: miten usko Jumalan hyvyyteen on yhdistettävissä maailman kärsimyksen kanssa. Nihilisti on kuitenkin yhtä lailla velvollinen käsittelemään ”nihilodikean” (”ei-minkään” puolustuksen) ongelmaa: miten väitetty maailman tyhjyys ja mielettömyys sopii yhteen kaiken siinä olevan merkityksellisen ja ilahduttavan kanssa.

Mannermaa pitää nihilodikeaa vielä vaikeampana tehtävänä kuin teodikeaa.

Johdonmukainen nihilismi on elämäntoteutuksena sisäisesti ristiriitainen. Teoriassa on mahdollista kieltää olemassaolon arvo, mutta käytännössä me tosiasiassa myönnämme sen. Pidämme tiukasti kiinni elämästä kuolemaa, ei-miksikään tulemista vastaan. Nousemme ylös aamulla, puemme itsemme, huolehdimme ravinnostamme, liikutamme jäseniämme (myös kieltä!), osallistumme keskusteluun elämän mielettömyydestä ja kirjoitamme kirjan nihilismistä.

No, jumalausko ja nihilismi eivät ole ainoat vaihtoehdot, mutta karkeasti yksinkertaistaen Mannermaalla on hyvä pointti. Tosin hän ei ehkä ole ollut masentunut. Masentuneella ei ole oikein mitään merkityksellistä ja ilahduttavaa, mitä tarvitsisi ymmärtää. Eikä hän välttämättä jaksa nousta ylös aamulla, pukea itseään, huolehtia ravinnostaan, liikuttaa jäseniään, osallistua keskusteluun. Niinpä masentuneelle jokainen sormen liikautus ja sängystä jaloilleen ponnistaminen on taistelua elämän ja uskon puolesta.

Kukaan ei tietenkään ole sataprosenttisen masentunut koko aikaa. Aaltoilen uskon ja epäuskon, toivon ja masennuksen, hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin välillä. Joskus jotain liikahtaa – en tiedä mitä. Sitä vain kävelee kadulla ja olo tuntuukin vaihteeksi selkeältä ja hyvältä. Joskus herään aamulla siihen huojennukseen, että peiton lämpö ja pehmeys ihoa vasten tuntuu hyvältä. Se on hyvä havainto, koska joskus edes vaimon halaus ei tunnu miltään.