Aamulla, messun purkua vaimon kanssa sängyssä.
Vaimo: Mulle ehkä
ensimmäistä kertaa ihan resonoi se synnintunnustus. Että voi olla yhteydessä
siihen, mikä tulee yhteyden eteen, vaikka kateuden tunne, joku sen ympärillä
mitä itse saa ja ei saa. Tuntui ihan mielekkäältä olla sen kanssa läsnä ja auki
sille, voisiko niistä yhteyden esteistä päästää irti, kun samalla on se tieto,
että mua rakastetaan joka tapauksessa.
Minä: Niin, eihän se synnintunnustus huono juttu ole, se on vaan liian yksipuolinen.
Vaimo: Joko
synnin käsitettä pitäisi laajentaa aika paljon, tai sitten rinnalle pitäisi
ottaa se että synnin lisäksi yhteyttä estävät traumat. Synnintunnustus ei ole
kovin mielekkäästi muotoiltu traumojen näkökulmasta.
Minä: Niin. Kun taustalla on se nuoruudenkokemus, että Jumala hylkäsi ja särki mun sydämen, tai lestadiolainen yhteisö ja sen yhteisön jumala, mutta kuitenkin, niin luottamusta on vaikea rakentaa uudelleen. Ja sitten kun yrittää kaikin keinoin ottaa yhteyttä eikä tule sitä oloa että kukaan kuuntelisi, ja sitten vittu pitää aina vaan omia syntejään tunnustaa. Ihan kuin yhteyden puute olisi aina vain oma vika. Joku osa sisällä vaan niin hirveästi kaipaa sitä, että voisi oikein kunnolla luita ja ytimiä myöten vakuuttua siitä, että kyllä Jumala rakastaa eikä ole hylännyt. Siihen ei riitä se, että joku pappi vaan niin sanoo. Sitä osaa myös pelottavat kaikki Raamatun tulikivenkatkuiset sanat, joista tulee olo, että ehkä Jumala on vihainen ja tuomitseva. Se menee ihan kippuraiseksi siiliksi niistä. Jos saisi sen rakkauden kokemuksen, niin kyllähän siitä käsin ihan eri lailla voisi avautua.
Vaimo: Kuinka helppo sun on uskoa, että ihmiset rakastavat sua?
Minä: No sä ainakin rakastat.
Vaimo: Jos Jumala on laittanut mut sijaisekseen rakastamaan.
Minä: Se on kyllä kilttiä Jumalalta, mutta voisi sen suoraankin sanoa.
Vaimo: Jumalalle ei ole ehkä kukaan kertonut sitä, että ihmiset ovat erilaisia siinä miten ne kokevat tulevansa rakastetuiksi. Yksi kaipaa kukkakimppua ja joku taas sanoja, jotka kertovat että toinen rakastaa...
Minä: Niin, Jumala ei oikein osaa. Jonkun pitäisi vähän neuvoa sitä. Tai sitten kirkko ei osaa, kun kaikille on tarjolla vain se yksi ja sama liturgia.
Vaimo: Pitäisi olla synnintunnustukselle vaihtoehtona rakkauden antaminen traumoille.
Minä: Voinhan mä sydänrukouksessa kuvitella, että olen Jumalan sylissä ja Jumala rakastaa, mutta sekään ei ihan riitä kun se on vaan mun omaa mielikuvitusta.
Vaimo: Ehkä sille kuitenkin kannattaa olla auki ja levätä siinä, oli se sitten kuvittelua tai sitä, että todellisesti läsnä on jokin taho, joka rakastaa. Joka tapauksessa, kun pystyy olemaan auki niin että tuntee rakkautta, siinä on kosketuksissa johonkin perimmäisempään todellisuuden tasoon. Ehkä sen voi antaa tehdä hyvää itsessään.
