Tilanne on huono. Tulispa joku ja pelastaisi.
Kirjoitan vähän niin kuin joku kirjoittaisi pullopostia autiolla saarella. Rullaa kirjeen, ujuttaa sen pulloon, tulppaa pullon suun ja – plumps! – heittää mereen. Vaikka pelastaja ei saapuisi purjeet pullollaan, ehkä joku jossain lukee omalla saarellaan. Sekin olisi jotain.
Maailmakin tarvitsisi kipeästi pelastajaa. Ilmastokatastrofilta, saasteilta, sodilta, ahneudelta ja ylikulutukselta, vallanhimoisilta tyranneilta, tekoälyltä ja älyttömyydeltä.
Onhan täällä
yksi, joka minua jatkuvasti pelastaa, nimittäin vaimo. Pyörittää pyykkejä,
laittaa ruokaa, vie koiran ulos kun en jaksa, auttaa kaikessa muussakin, halaa
ja rakastaa. Mutta hänkään ei voi pelastaa siltä, että merkityksellisyyden kanavat
ovat rutikuivat ja pölisevä hiekka sokaisee silmät. Kaivo on kuivunut eikä sadetta
kuulu, vaikka vielä joskus jaksan tähytä taivaalle.
”Ei vielä, mutta vääjäämättä”, yrittää joulukalenteri kannustaa Antti Nylénin sanoin. ”Tänään on odottavan aika pisin.” Pitkä on odottavan aika enkä usko, että minun odotukseni jouluun päättyy, vaikka voihan elämä yllättää. Mutta eikö sen pelastajan odotuksen pitänyt loppua jo kaksituhatta vuotta sitten? Koko joulun voisi kelata ohi, koska mitä enemmän toiset ympärilläni kastuvat hengen sateessa, sitä yksinäisempää on kuivassa erämaassa.
On täällä autiomaasaarella sentään tietokone, sähköä ja jotain tekemistä, sillä syksyn kurssit vaativat vielä suorittamista. Tekeminen helpottaa olemassaolon sietämistä, vaikka tehtävät ovatkin tällaisia: ”Kirjoita 2–3 sivun esitys uskonnollisen pelastuksen toimeenpanemisesta ja toteuttamisesta.”
Pelastus edellyttää määritelmällisesti neljää asiaa. Kuka pelastaa ja kenet, mistä ja mihin?
Kirkon teologiassa pelastus liittyy kiinteästi kasteeseen. ”Kasteeseen on kätketty koko pelastus, elämä ja autuus”, sanotaan kirkollisten toimitusten kirjassa, jota luin kirjoitelmaani varten. Kaste on ”pelastuksen arkki”. Arkki viittaa kertomukseen vedenpaisumuksesta, jossa Jumala pelasti (itse aiheuttamaltaan tulvalta!) Nooan ja tämän perheen. No, Jumala kai tämän elämäksi kutsutun sopankin on keittänyt kirkon mukaan.
Suurimmassa osassa kohdista, joissa pelastus mainitaan, ei täsmennetä, mistä kaste pelastaa ja mihin. Paikoin se tulee kuitenkin ilmi: Jumala vapauttaa kastettavan synnin, kuoleman ja pahan vallasta. Kastettu saa ”pelastuksen lahjoja”, joista tärkein vaikuttaa olevan ikuinen elämä kuoleman jälkeen. Se on sikäli ymmärrettävää, että pelastumista synnistä, kuolemasta ja pahasta tässä elämässä olisi vähän vaikea käsittää. Minutkin on kastettu, mutta pahasta en ole päässyt ja kuolemakin koittaa aikanaan.
Ketä tahansa ei voida pelastaa (kastaa). Lapsen pelastamiseen tarvitaan huoltajan suostumus ja kirkon jäsenyys, yli 12-vuotiaan pelastamiseen hänen oma suostumuksensa. Siinä kaste poikkeaa tilanteesta, jossa lapsi täytyy pelastaa tulipalolta tai ihminen itsemurhalta. Suostumuksia ei sellaisessa kysellä.
Yksiselitteisesti kirkollisten toimitusten kirjasta ei selviä, onko kaste välttämätön pelastukseen (kirkon tunnustuskirjojen mukaan on) ja toisaalta riittääkö se. Kasteen välttämättömyyteen viittaavia kohtia löytyy: ”Sen, joka tahtoo päästä sisälle taivasten valtakuntaan, tulee syntyä uudestaan vedestä ja Hengestä.” Kasteen riittävyyteen tuntuisi viittaavan tämä kohta: ”Kaste pysyy aina voimassa. Jos alat epäillä Jumalan rakkautta, muista tämä hetki ja sano mielessäsi: olen kastettu, olen Jumalan lapsi.” Pelastuksen menettämisen mahdollisuus häälyy kuitenkin ilmassa: ”Varjele hänet uskossa niin, ettei hän milloinkaan luopuisi sinusta vaan pääsisi kerran luoksesi kirkkauteen.”
Pelastus on hankala asia mieltää, kun se usein puhutaan niin poissulkevana, pohtii vaimo. Jos on olemassa jotain ehdotonta rakkautta, niin kai se nyt koskee kaikkia, oli kastettu tai ei. Hänen näkemyksensä lienee valtavirtaa nykyluterilaisuudessa.
Kaisa Aitlahti viittaa vuoden 2022 synodaalikirjassa Kirkon tutkimuskeskuksen selvitykseen, jonka mukaan kuolemanjälkeinen pelastus ei nykysuomalaisille vanhemmille ole olennainen kysymys kastepäätöstä tehtäessä, vaan perinne, kummit, kaunis juhlahetki ja niin edelleen. Tosin pelastus ei kuulemma ollut edes vaihtoehtojen joukossa siinä kyselyssä, jolla asiaa selvitettiin. ”Kaste tuntuukin tarjoavan pelastuksen muodossa, jossa ihmiset eivät koe sitä tarvitsevansa”, Aitlahti kirjoittaa. Pitäisi ehkä kysyä, mistä ihmiset toivoisivat pelastuvansa ennen kuin heitä ryhdytään pelastamaan.
Toisenlaisetkin teologiset painotukset olisivat mahdollisia. Aitlahti kirjoittaa: ”Pelastus eskatologisena todellisuutena on kuitenkin vain yksi näkökulma. […] Jos Jumalan valtakunta on totta jo nyt, voiko myös pelastus näkyä ja tuntua jo tässä elämässä? Tällä viittaan kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja ihmisarvoiseen elämään, jossa jokainen Jumalan kuva voi kokea kelpaamista, riittämistä, kuulumista, liittymistä, arvostusta ja rakkautta.”
Niin, voisiko? Onko pelastus silloin jotain, mitä ihminen löytää sisältään tai jotain, mitä meidän ihmisten pitäisi välittää toisillemme? Perinteisesti luterilaisuudessa kun on ajateltu, että pelastaminen on kokonaan Jumalan hommaa. Entä jos on kastettu, muttei koe tulleensa pelastetuksi?
Kysytään pullopostitse
kokemusasiantuntijalta, joka muistaa oman kasteensa toisin kuin useimmat, jotka
on kastettu sylivauvoina. Tuliko hänelle kasteessa pelastettu olo ja jos tuli,
niin mistä hän pelastui?
– Joo tuli,
hän vastaa. – Kastetodistuksessa lukee ra-kas-tet-tu. Jotenkin se liittyy
rakkauteen. On pelastettu merkityksettömyydestä. Eli siis tavallaan
masennuksesta, eikö niin? On myös pelastettu synnistä. Ei tarvii musertua
synnin taakan alle, kun on armo. Voi silleen kulkea kevyempänä.
Niin, usko voisi pelastaa masennukselta, jos uskoa olisi. Harmi kyllä minut on jo kastettu, joten en voi kokeilla, pelastaisiko kaste minutkin merkityksettömyydeltä.
