Lomailu kristinuskosta on sujunut surkeasti.
Alku: Heitin biojätteeseen ensimmäisen adventin messussa jaetut palmunlehdet, tai mitä rehuja mahtoivat ollakaan. Ne olivat jo vähän rupsahtaneet.
Seuraavaksi: Mitä minä nyt teen, eihän minua kiinnosta mikään muu kuin kristinusko. Virretkin pyörivät päässä. Oi saavu jo, Emmanuel. Äsh.
Pian: Ei tästä lomailusta tule mitään. Korona kaatoi sänkyyn, elämä on muutenkin kurjaa, ja hengellisyys on merkittävä lohdun lähde. Taudin potemisen lomassa olen lukenut Martin Lönnebota ja kuunnellut radio-ohjelman Juhani Rekolan teologiasta. Opinnotkin pakottavat aiheen äärelle: kuuntelin eksegetiikan luennon puhelimen välityksellä ja väsäsin ryhmätyötä uskonnollisen kääntymisen ja yliluonnollisten kokemusten välisestä suhteesta. Alkuun vaimo sai hoitaa kirkon joulukalenterin luukkujen avaamisen, mutta pian nokkelasti päättelin, että kai nyt ei-kristittykin saa avata niitä. Lopulta vaimo yhytti minut sohvalta vihkiraamatun kanssa. No, kaipa ei-kristitty saa lukea Raamattuakin.
(Luin Joonan kirjaa: paras kirja! Vain kaksi ja puoli sivua pitkä. Joona juoksee Jumalaa karkuun, päätyy kalan vatsaan ja rukoilee siellä:
Minut on sysätty pois sinun silmiesi edestä. Kuitenkin minä yhä tähyilen pyhää temppeliäsi kohti.
Siinä minulle uusi motto. Lopussa on viehättävä Jumalan ja Joonan välinen sananvaihto. Jumala kasvattaa Joonan iloksi varjostavan kasvin ja sitten kuihduttaa sen, niin kuin hänellä on tapana: suruja ja pettymyksiä tulee samasta tuutista kuin elämän pieniä ilojakin. ”Onko sinulla mitään syytä olla suutuksissa?” kysyy Jumala. ”Kyllä on, tahtoisin kuolla”, vastaa ihanan suorapuheinen Joona.)
Mutta nyt eksyin sivuraiteille. Piti pohtia kristityn identiteettiä.
Koko vuoden olen ollut kristittyyteni kanssa vähän kuin kaninkolon oviaukkoon juuttunut Nalle Puh. Ei pääse eteenpäin, mutta ei kyllä taaksepäinkään. Jos yritän lakata olemasta kristitty, tuntuu vähän siltä kuin karhu yrittäisi lakata olemasta karhu. Toisaalta usein kun luen muiden kristittyjen ajatuksia, ihmettelen heitä kuin joitain toisia. Mistä he tuollaisen uskon oikein tempaisevat ja miksen minä pysty samaan?
Kristittyjen vuosisataisista oppipohdinnoista jää käteen lähinnä hämmennystä. Inkarnaatio on kyllä ajatuksena tosi kaunis, mutta ihan oikeastiko Jumala syntyi ihmiseksi? Pelastus, mistä ja mihin? Lunastus, ylösnousemus, ristinkuolema? Jeesus on kyllä hyvä tyyppi, mutta kai minä tämän pienen syntinyssäkkäni voin itse kantaa. Ei sen takia kenenkään kuolla tarvitse. Tule pois sieltä ristiltä, Jeesus.
Tästä tuleekin mieleen yksi taannoinen keskustelunpätkä:
Ystävä (ehtoollisesta): Tuntuu ihan ihmeelliseltä, kun joku katsoo silmiin ja sanoo, että sinun puolestasi. Alkaa ujostuttaa, että eihän nyt minun takia olisi tarvinnut hyvänen aika.
Minä: Onhan se nyt aika suureellista kuolla toisen puolesta.
Ystävä: No on.
Minä: Että kai tässä nyt ilmankin ois pärjätty jotenkin.
Ystävä: Ja sitten vielä me juuaan sen verta. Hörps vaan ja kiitos kovasti.
No, se on selvää, että oppi edellä ei identiteettiasioissa kannata lähteä liikenteeseen. Se, miksi ihminen haluaa olla kristitty, on tunnepuolen hommaa. Sitä on nääntymäisillään hengelliseen janoon ja paikalliset kaivot on kaivettu kristinuskon pohjaveteen. Tosin välillä sitä miettii, onko vika kaivossa vai ammentajassa, kun jano ei helpota.
Samaistumattomuus oppiin ei välttämättä tuota ylivoimaisia hankaluuksia, koska kristinuskoon mahtuu mikä määrä epäilyä ja epäuskoa tahansa. Siihen on perinteessä laumoittain esikuvia epäilevästä Tuomaasta kaikkiin sielun pimeän yön vaeltajiin. On apofaattisen teologian traditio, jossa ajatellaan, että kaikki sanat Jumalasta ovat joka tapauksessa tuomittuja epäonnistumaan. Sitä paitsi kaiken voi aina tulkita vertauskuvallisesti tai jättää mysteeriksi. Epäilijä ja kyseenalaistaja on edelleen suhteessa, matkalla, polulla; suhde ei lakkaa, jos purnaamme Jumalalle, että ”en usko sinuun!”, eikä tiellä kulkeminen lopu, vaikka välillä sumu peittäisi maisemat.
Jos vähänkään kristillistä maailmaa ihmettelee, huomaa, etteivät rajat helpolla tule vastaan: kristittyjen karavaani on alusta asti ollut niin monenkirjava, että siihen kyllä mahtuu. Kuitenkin jos jatkuvasti tuntuu siltä, että kirkon perustaviin oppeihin samaistuminen on hankalaa, niin kyllä se tuottaa hankausta identiteettiin. Jos vielä erehtyy opiskelemaan teologiaa, saa paitsi täyslaidallisen perinteet kyseenalaistavaa tietoa, myös huomattavasti lisää kierroksia identiteettipohdintoihin siitä, että samalla täytyy pohtia pappeuden mahdollisuutta.
No mutta suuret kirkkokunnat opettavat, että usko lahjoitetaan kasteessa, ja onhan minut nyt kuitenkin kastettu. Mutta (lapsi)kaste on kristityn kriteerinä epäilyttävä. Onko mielekästä pitää kristittynä ihmistä, jonka ainoa kosketuspinta kristinuskoon on se, että hänelle on vauvana suoritettu rituaali? Ainakaan hän ei välttämättä itse pidä itseään kristittynä.
Tästä päädytään helposti tekemään tympeää erottelua ”tapakristittyjen” ja ”tosikristittyjen” välille. Tällainen eronteko on 1600-luvulla syntyneen pietismin peruspiirre. Pietismi ja muu herätyshenkisyys on vaikuttanut luterilaiseen maisemaamme siinä määrin, että sana ”kristitty” herättää mielikuvia, joihin ihminen peilaa itseään eikä välttämättä samaistu, vaikka olisikin kastettu ja konfirmoitu kirkon jäsen ja jopa aktiivisesti seurakunnan toiminnassa mukana. Ainakin omassa messunrakenteluporukassani kristityn identiteetti tuntuu olevan useammallakin vähän hakusessa. Kristitty on ”tosiuskova”, vähän hörhö, jonkinlaisen kääntymyskokemuksen läpikäynyt ihminen.
Ehkä kohtaloni on olla wannabe-kristitty. Minusta oli sympaattista, kun dogmatiikan proffa Olli-Pekka Vainio sanoi eräässä haastattelussa, että hän ei uskalla sanoa itseään kristityksi: se on niin vaativaa. Hän vain ”yrittää tulla kristityksi”. Jeesus ei tässä auta yhtään, hän nostaa riman usein yltiöpäisen korkealle puheillaan kaidasta tiestä ja neulansilmästä, josta kameli ei mahdu.
Tai sitten joudun olemaan J. S. Spongin sanoin
”pakkosiirtolaisuudessa elävä kristitty”. Spong tarkoittaa tällä sitä, että
tiede on mullistanut maailmankuvamme emmekä mitenkään pysty enää uskomaan
samalla tavalla kuin meitä ennen eläneet kristilliset sukupolvet, joiden
näkemykset muotoutuivat aivan erilaisessa todellisuuskäsityksessä. Olemme
joutuneet ulos hengellisestä kodistamme ja ruikutamme vieraalla maalla kuin
juutalaiset Babylonian virtojen varsilla (Ps. 137). En ole vielä lukenut
Spongia niin pitkälle, että tietäisin, mitä hän tähän vaivaan ehdottaa. (John Shelby Spong: Miksi kristinuskon tulee muuttua tai kuolla?)
Asiaa pyöriteltyäni tulen aina lopulta siihen tulokseen, että kristitty on kuka tahansa, joka haluaa olla kristitty. Ihmisen usko ja jumalasuhde on sillä tavalla pyhä, että siihen ei saisi kukaan tulla väliin. Mitään muuta kriteeriä kuin ihmisen oma itsemäärittely ei oikein voi asettaa, paitsi ehkä sen, että kristitty jollain tavalla asettuu vuorovaikutukseen kristillisen tradition kanssa, samalle jatkumolle, vaikka ajattelisikin kaikesta eri tavalla kuin ennen eläneet kristityt.
Joskus kristitty voi olla sekin, joka ei edes haluaisi, mutta ei voi mitään sille, että on tullut vedetyksi mukaan tähän hullutukseen. Niin kuin Joona, uskoni esikuva.
