Sateenkaarisuviseurat: tarroja, homottelua ja hauki teltan alla

Kuulin Tarratoimikunnasta keväällä, kun opiskelukaverini jakoi minulle yhden heidän Instagram-postauksistaan. Kiinnostuin: tässä on jotain uutta ja poikkeuksellista. Tarratoimikuntalaiset puolustivat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä vanhoillislestadiolaisten keskuudessa siten, että he puhuivat yhteisön sisäpuolelta sisäpuolelle. ”Jt!” (Jumalan terve!) he aloittivat postauksensa.

Poikkeuksellista oli myös se, että tarratoimikuntalaiset haastoivat liikkeen opetusta teologisin argumentein. He vetosivat kaikkiin lestadiolaisille tärkeisiin auktoriteetteihin eli Raamattuun, Jeesukseen, Lutheriin ja Laestadiukseen. Uskon ytimessä pitäisi olla lähimmäisenrakkaus ja anteeksianto, ei elämäntapasäännöt ja yhteisön normit, he linjasivat. Selkänojaa postaukseen toi vanhoillislestadiolainen ”teologi Daniel”, joka rohkaisi luopumaan turvaa tuovasta oikeaoppisuudesta ja heittäytymään epävarmuuteen. ”Kun sen epävarmuuden joutuu kohtaamaan, pimeydestä löytyykin Kristus”, hän kirjoitti.

Koskaan ennen vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä ei ole lähdetty tällaisella luovalla aktivismilla haastamaan sitä, kenellä yhteisössä on valta puhua ja saada äänensä kuuluviin. Liikkeessähän ei nimittäin ole tilaa soraäänille tai teologiselle erimielisyydelle. Ääneen pääsevät niin puhujanpöntössä kuin liikkeen julkaisuissakin vain samanmieliset. Homokysymyksessä oikea linja on se, että seksi kuuluu naisen ja miehen väliseen avioliittoon. Näin ajattelee myös osa vanhoillislestadiolaisista homoista, mutta eivät tarratoimikuntalaiset.

Tarratoimikunnan ratkaisu oli painattaa ja levittää vanhoillislestadiolaisten kesäjuhlassa suviseuroissa 20 000 tarraa. Pastellinsävyisissä tarroissa on napakoita iskulauseita. ”Meitä on ollut aina”, lukee tarrassa, jonka kuvassa sateenkaariseniori työntää rollaattoria. ”Jumala rakastaa transihmisiä”, julistaa toinen tarra. Suosikkitarrassani homopari halaa suviseurakentällä: ”Antakaa uskovaisten homojen uskoa.”

Tarroissa otetaan kantaa myös ehkäisyn ja perhesuunnittelun puolesta. ”Ei tarvitse kantaa enemmän kuin jaksat kantaa”, lukee yhdessä tarrassa, jonka kuvassa on raskausvatsaa pitelevä nainen.

Ja mitä tästä kaikesta seuraisi? Pitihän sitä lähteä katsomaan. Matkustin junalla Riihimäelle ja sieltä linja-autokuljetuksella suviseuroihin Lopelle.

Olin aikeissa majoittua veljeni leiriin kuten ennenkin, mutta kun en löytänyt sinne, päädyin hengaamaan sateenkaariväen omalle lepopaikalle. Sen tarkoitus oli tarjota sateenkaari-ihmisille turvallinen tila, jossa he voivat tavata toisiaan ja levähtää: mahtava idea, joka toteutettiin näissä suviseuroissa ensimmäistä kertaa. Häirinnän välttämiseksi asuntovaunun sijaintia ei jaettu avoimesti ja se oli muutenkin kaikin puolin huomaamaton.

Lepopaikan samoin kuin Tarratoimikunnan nimessä on ripaus huumoria. Suviseuroissa on virallisen organisaation puolesta vanhusten lepopaikka, samoin eksyneiden lasten hoivapaikka, joten miksipä ei myös sateenkaariväen oma lepopaikka. Tarratoimikunnan nimi puolestaan mukailee suviseuraorganisaation muiden toimikuntien nimiä: on liikennetoimikunta, turvallisuustoimikunta ja niin edelleen.

Lepopaikalla pääsin kohtaamaan muita lestadiolaisia sateenkaari-ihmisiä. Ei ole helppoa olla nuori, joka etsii identiteettiään yhteisön uskonopin paineessa. Mitä uskoa, ketä uskoa? Kun oikeiden ja väärien valintojen panoksena on taivaspaikka tai kadotustuomio, mieleen kohdistuva kuormitus on valtava. Samoin se, jos läheisten suhtautuminen on torjuvaa.

– Mun isä ei puhunut mulle viikkoon, kun otin lävistykset, sanoi yksi nuorista (keksitty mutta keskustelujen todellisuutta vastaava esimerkki).

Onneksi nykynuoret ovat vähän paremmassa asemassa kuin itse olin samanikäisenä 20 vuotta sitten: vertaistukea on helpompi löytää ja tietoa on saatavilla paljon enemmän. Homoseksuaalinen elämäntapa ei myöskään enää automaattisesti merkitse yhteisön ulkopuolelle joutumista tai sitä, että ihmisen usko kielletään hänen puolestaan, kuten minulle tapahtui. Katselin lestadiolaisia, samansukupuolisissa suhteissa eläviä nuoria aikuisia kuin jotain eksoottista nähtävyyttä. Ei minun nuoruudessani vaan. Ei se vieläkään kuulemma helppoa ole, vaan vaatii valikoivaa avoimuutta ja diplomaatin kykyjä.

Minulta kysyttiin, kaipaanko takaisin lestadiolaiseen yhteisöön. Enpä kyllä: olen ollut niin kauan ulkopuolella, että sosiaaliset verkostoni ja hengelliset kotini ovat rakentuneet muualle. Etnisenä lestadiolaisena tietysti pysyn aina, ja lestadiolainen kulttuuri on minunkin kulttuuriani. Nautin esimerkiksi siitä, että suviseuroissa voi veisata täysillä. Kirkossa joku usein kääntyy katsomaan tai kiinnittää muuten huomiota, jos teen niin.

Seurapuheita kuuntelin aika vähän, mutta se mitä kuulin oli vanhaa tuttua. Synnin vaaroista varoittelu ja parannuksenteon tärkeydestä muistuttelu oli keskiössä. Nuorille suunnattu alustus keskittyi puhumaan sielunvihollisesta. Se oli mukava huomata, että nyt kun olen ottanut kristinuskon taas omakseni ja kartuttanut teologista pääomaa, seurapuheet eivät hiertäneet ollenkaan samalla tavalla kuin ennen. Lähinnä ihmettelin sitä, miten erilaisilla tavoilla samoja raamatunkohtia voi lukea.

Illalla liimasin vessaan muutaman tarran ja sitten kömmin yöksi makuupussiin sateenkaarilepopaikan sohvalle.

Lauantaina sain seuroihin vieraaksi ystäväni, suviseurojen ensikertalaisen. Kun kävimme Tarratoimikunnan päämajassa, telttakankaaseen napsahteli käpyjä säännöllisin väliajoin. Käpyjä heittelivät esiteini-ikäiset pojat, jotka olivat ottaneet Tarratoimikunnan toiminnan henkilökohtaiseksi huolenaiheekseen.

– Homo, kantautui teltan ulkopuolelta.

Kokemus oli hämmentävä. En ole missään muualla joutunut kohtaamaan homottelua, saati sitten käpypommituksen kohteena olemista, mutta suviseuroissapa olen. Yleisen lestadiolaisen käsityksen mukaan lestadiolaisilla nuorilla on keskimääräistä paremmat käytöstavat, mutta se myytti on näiden suviseurojen myötä romuttunut. Nuorten polvien homo- ja transfobia oli ällistyttävää, ja mistäpä lapset sen omaksuisivat elleivät vanhemmilta?

Tarratoimikunnan teltan pommitus ei jäänyt käpyihin, vaan telttaa päin heitettiin myös kepakoita, kananmunia ja laudankappale, josta sojotti ruosteinen naula. Sateenkaarilepopaikalla sille sohvalle, jossa olin nukkunut yöni, heitettiin asuntovaunun ovesta avonainen muovipullo, joka sisälsi pissaa. Tarroja liimailevat nuoret aktivistit olivat kaikenlaisen häirinnän, ilkeilyn, kiusanteon ja jopa väkivallan kohteina. Jännite oli aikamoinen ja vaati nuorilta henkiset veronsa.

Tarratoimikunnan meiningissä näkyi se, että toiminta nousee yhteisön sisältä, vaikka tukijoita oli tullut ulkopuoleltakin. Jotkut liimasivat tarroja samalla kun tekivät vapaaehtoistöitä erilaisissa suviseurojen pyörittämistä tukevissa tehtävissä, kuten vessojen hoitajina tai viestinnässä. Tässä on se suuri muutos: ihmiset eivät enää suostu siihen, että heidät suljetaan ulkopuolelle, vaan monet haluavat pysyä lestadiolaisina ja muuttaa yhteisöä sisältäpäin.

Tarrojen levittäminen oli kissa ja hiiri -leikkiä. Tarrat irtosivat helposti ja niiden poistajia oli enemmän kuin liimaajia, joten tarrat katosivat näkyviltä nopeasti. Silti tarratempaus oli onnistunut jo ennen kuin suviseurakentälle oli liimattu ainuttakaan tarraa: niin valtavasti julkisuutta asia on saanut. Tarra-aktivismi antoi uskonnolla vahingoitetuille ihmisille voimaantumisen kokemuksia ja liimasi (sic) yhteen lestadiolaista sateenkaariväestöä. Itsekin palasin kotiin minulle entuudestaan tuntemattomien ihmisten kyydissä.

Ja tämä on vasta alkua. Ei ole vaikea ennustaa, että suviseurakävijät joutuvat tottumaan tarroihin ja ehkä muunkinlaiseen aktivismiin. Muutoksentekijät ovat päämäärätietoisia ja varautuneet vuosien, jopa vuosikymmenten mittaiseen kamppailuun.

– Taistelu jatkuu, huikkasivat uudet ystäväni viime sanoikseen, kun pudottivat minut keskellä yötä kotiovelle.

Seuraavana päivänä puhelimeen kilahti kuvaviesti: Tarratoimikunnan teltan alta oli löytynyt kuollut hauki. Pojat olivat ilmeisesti käyneet kalastamassa sen lähijärvestä ja ujuttaneet sinne.

Saarna sateenkaarimessussa

Saarna sateenkaarimessussa 22.6.2025 Mikaelinkirkossa

1. Joh. 4:16–21

Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä, luvusta 4 (UT2020)

Jumala on rakkaus. Kun joku pysyy rakkaudessa, hän pysyy Jumalassa ja Jumala hänessä. Näin me toteutamme rakkauden tarkoituksen ja voimme olla rohkeita tuomion päivänä. Olemmehan maailmassa Kristuksen kaltaisia. Rakkaudessa ei ole pelkoa, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelko onkin jo rangaistus sinänsä, sillä pelokas ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa.

Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä. Jos joku väittää rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään tai sisartaan, hän valehtelee. Miten hän voisi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt, kun ei rakasta edes lähimmäistään, jonka näkee? Jos rakastaa Jumalaa, pitää rakastaa myös veljiään ja sisariaan. Tämän käskyn olemme Jumalalta saaneet.

*

Siitä on nyt 2,5 vuotta, kun ensimmäistä kertaa kävelin kotikirkkoni eli Vartiokylän kirkon ovesta sisään – äärimmäisen epäluuloisena, niin stressaantuneena, että maha oli sekaisin pelkästä messussa istumisesta, koska kristinusko oli muotoutunut päässäni niin ahdistavaksi möykyksi. Se, miksi niin oli käynyt, on pitkä tarina enkä mene siihen nyt, mutta meidän tämänpäiväinen liturgi Kaisa otti mut kirkossa hyvin vastaan ja siitä aloin kirjaimellisesti siedättää itseäni uudelleen kristinuskon maailmaan. Ja tähän se on johtanut: että tänään mulla on ilo ja jännitys saarnata tässä kotiseurakuntani ensimmäisessä sateenkaarimessussa. Iso ilo on myös nähdä siellä penkissä monia ystäviä, joita kirkosta ja teologisesta tiedekunnasta, jossa siis nykyään opiskelen, on elämään tullut. Sekä monia kasvoja, joita en vielä tunne.

No, aika kauniin ja jyhkeän raamatuntekstin sain tämän elämäni ensimmäisen saarnan pohjaksi. Siinä puhutaan isoista, koko elämää syleilevistä teemoista: pelosta ja rakkaudesta.

Jos haluat alkajaisiksi lähteä mukaan pieneen mielikuvaharjoitukseen, niin laita hetkeksi silmät kiinni ja mieti jotain hetkeä, jolloin sua on pelottanut. Kun ottaa huomioon tämän päivän uutiset, niin ehkä sitä hetkeä ei tarvitse hakea kovin kaukaa. Miltä pelko tuntuu kehossa?

Sitten mieti jotain hetkeä, jolloin olet kokenut rakkautta. Miltä se tuntuu?

Ajattelen, että tämä on sellainen raamatunkohta, josta on aika helppo saada kiinni oman kokemuksen kautta ihan kehollisella tasolla. Siinä sanotaan: ”Rakkaudessa ei ole pelkoa, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon.” Ainakin omassa kokemuksessani pelko ja rakkaus ovat jonkinlaisia vastavoimia, toisensa poissulkevia olotiloja. Pelko kiristää, kuristaa, supistaa, jäykistää. Se saa meidät käpertymään ja suojaamaan itseämme. Rakkaus taas avaa, rentouttaa, saa hengityksen kulkemaan vapaammin ja suojamuurit laskemaan. Pelko katkoo yhteyksiä, rakkaus luo niitä.

Mulla on yksi muisto tilanteesta, jossa käytin hyväkseni tätä pelon ja rakkauden vastakohtaisuutta. Olin kävelemässä Lapissa ihan asumattomassa erämaassa. Olin yksin ja huomasin aivan tuoreet karhunjäljet pienen lammen rantamudassa. Silloin alkoi pelottaa. Mutta kun keskityin siihen, että lähetän karhuille hyvää tahtoa ja hyviä toivotuksia, niin pelko alkoi hellittää. Voitte kokeilla tätä joskus, kun pelottaa. Rakkaus karkottaa pelkoa.

Toisaalta pelko ja rakkaus ovat jollain lailla kietoutuneet yhteen. Rakastaminen on pelottavaa, koska se tekee meistä haavoittuvia. Rakkauteen liittyy aina menettämisen pelko. Kun sydän on auki ja suojaukset alhaalla, niin silloin voi sattua. Olen joskus miettinyt, että ehkä siksi Jeesuksen piti kuolla ristillä: täydellinen rakkaus tekee täydellisen haavoittuvaksi. Ehkä siksi Jeesus käänsi toisenkin posken – koska hän ei osannut mitään muutakaan kuin rakastaa.

Tämän messun teemana on valittu perhe. Rakkaus on se voima, joka perheitä kantaa ja pitää koossa. Mutta me tiedämme, ettei jokaisessa perheessä toteudu se, mitä perheen kuuluisi olla: paikka, jossa ihminen tuntee olevansa rakastettu, hyväksytty ja arvostettu omana itsenään. Tämä termi valittu perhe viittaa siihen, että jos biologinen perhe puuttuu tai ei toimi, niin ihminen voi muodostaa muita läheisiä ihmissuhteita, jotka toteuttavat perheen tarkoitusta rakkaudesta ja keskinäisestä huolenpidosta.

Kukapa olisi parempi valittujen perheiden puolestapuhuja kuin Jeesus. Hän kierteli ympäri Galileaa ja poimi läheisimmät ihmisensä mukaansa milloin mistäkin tienposkesta sanomalla ”Seuraa minua”. Markuksen evankeliumissa kerrotaan siitä, kun Jeesuksen biologinen perhe, hänen äitinsä ja veljensä, tulivat etsimään Jeesusta. He luulivat, että Jeesus on tullut hulluksi ja hänet täytyy hakea kotiin. Mutta Jeesus katsoi ihmisiä ympärillään ja sanoi: ”Kuka on äitini? Ketkä ovat veljiäni? Se, joka tekee Jumalan tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini.” (Mark. 3:31–35)

Jeesuksen tavaramerkki oli myös se, että hän kutsui Jumalaa Isäksi – arameaksi abba, joka on vähän lapsenomainen hellittelynimi, niin kuin isi tai iskä. Olen viettänyt kuluneen viikon rippileirillä, jossa nuorten kanssa on pohdittu muun muassa Jumalaa. Kun leirin pappi kysyi nuorilta, voisiko Jumalaa kutsua myös äidiksi, nuoret vastasivat että ei voi, koska Jumala on mies. Ja kun nuorilta kysyttiin, miksi Jumala on mies, niin he vastasivat että ”No, koska Jumalaa sanotaan Isäksi”.

Tämä keskustelu oli papille hyvä hetki selittää, että Jumalalla ei ole sukupuolta – tai sitten Jumalalla on kaikki sukupuolet. Jeesuksen pointti tässä Jumalan Isäksi kutsumisessa oli se, että Jumala ei ole etäinen taivaallinen majesteetti, vaan Häneen voi olla yhtä läheinen ja luottavainen suhde kuin turvalliseen vanhempaan. Jos maallinen perhe ei anna meille sitä turvaa, rakkautta ja hyväksyntää, jota kaipaamme, niin me voimme seurata Jeesuksen esimerkkiä ja etsiä vanhemmuutta myös Jumalalta. Jumalan rakkaus kuuluu kaikille. Kukaan ei voi sitä ottaa pois, kieltää tai rajata ketään sen ulkopuolelle. Jumalan valtakunta on asia, johon kenelläkään ei ole monopolia.

Kun meillä on taivaallinen vanhempi, niin silloin meillä on tässä perhemetaforassa myös iso liuta sisaruksia – kaikki ihmiset, voi ajatella että myös eläimet ja muu luomakunta. Tässäkin Ensimmäisen Johanneksen kirjeen katkelmassa puhutaan veljistä ja sisarista. Monet perhesanat ovat vähän hankalia siinä, että ne ovat niin sukupuolisidonnaisia. Olen itsekin joutunut miettimään, että mikä mä olen, jos en ole täti tai sisko tai äiti.

Näiden sanojen kanssa painivat myös raamatunkääntäjät. Uuden testamentin alkutekstissä käytetään lukijoiden puhutteluun paljon kreikan kielen sanaa adelfoi, joka tarkoittaa veljiä. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, että puhuttelu olisi suunnattu pelkästään miehille, vaan tiedetään, että vastaanottajien joukossa oli myös naisia. Kreikan kielessä on vain sellainen piirre, että sekalaisiin ihmisryhmiin viitataan maskuliinisilla sanoilla. Uudessa käännöksessä, jota kuulimme, tätä on pyritty avaamaan kääntämällä ”veljet ja sisaret”, mutta tässäkään ei ihan päästä siihen, että puhuttelu ei sulkisi ketään ulkopuolelle. Parhaimmillaan puhuttelu laajenee tästä vielä, kuten kohdassa, jossa kääntäjät ovat keksineet käyttää sanaa lähimmäinen. Teksti sanoo: ”Jos joku väittää rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään tai sisartaan, hän valehtelee. Miten hän voisi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt, kun ei rakasta edes lähimmäistään, jonka näkee?”

Tämä kohta vei minut pohtimaan Jumalan ja lähimmäisen rakastamista – teema, josta rippileirillä on puhuttu paljon, kun nuorten mieliin on koetettu iskostaa rakkauden kaksoiskäskyä: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi.” Jeesuksen mukaanhan tässä on koko laki pähkinänkuoressa eli se, mitä Jumala meiltä ihmisiltä odottaa.

Nuorilla oli aika selkeä käsitys siitä, mitä lähimmäisen tai itsensä rakastaminen voisi tarkoittaa. He mainitsivat sellaisia asioita kuin toisen kunnioittaminen, ajan viettäminen yhdessä läheisten kanssa, välittäminen ja moikkaaminen. Mutta miten Jumalaa rakastetaan, se on vaikeampi kysymys.

Riparilla nuorille kerrottiin, että Jumalan rakastaminen voi olla sitä, että esimerkiksi rukoilee, käy kirkossa ja ehtoollisella, pyhittää lepopäivän ja muutenkin vaalii omaa jumalasuhdettaan ja pitää sitä elossa. Tämä on hyvä vastaus, mutta silti jäin pohtimaan tätä kysymystä: miten Jumalaa rakastetaan

Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa on kirjoittanut*, että kristillisessä perinteessä on karkeasti kahdenlaista tulkintaa siitä, miten Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen kietoutuvat yhteen ja suhteutuvat toisiinsa. Ensimmäisen näkemyksen mukaan lähimmäistä rakastetaan rakastamalla Jumalaa. Toisen näkemyksen mukaan Jumalaa rakastetaan rakastamalla lähimmäistä.

Ensimmäisessä näkökulmassa painottuu Jumalan rakastamisen ensisijaisuus. Jumalan rakastaminen ymmärretään niin, että se on hänen tahtonsa noudattamista, ja Jumalan tahtoa etsitään Raamatusta – usein aika kirjaimellisesti. Esimerkiksi luomiskertomuksen lause ”mieheksi ja naiseksi hän loi heidät” poimitaan eettiseksi ohjeeksi ja perusteeksi sille, että kaksijakoinen sukupuolijärjestelmä on Jumalan tahto. Tässä on vaarana, että kun pyritään rakastamaan Jumalaa, tullaan kävelleeksi lähimmäisen yli.

Toinen näkökulma on se, että Jumalaa rakastetaan rakastamalla lähimmäistä. Tässäkin etsitään kyllä Jumalan tahtoa, mutta sen mittarina ei ole Raamatun sanamuotoihin takertuminen, vaan sen pohtiminen, mikä maailmassa edistää rakkautta ja oikeudenmukaisuutta. Tälle näkemykselle on Raamatussa vahvoja perusteita, kuten Jeesuksen sanat Matteuksen evankeliumissa: ”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle” (Matt. 25:40). Toinen näkemystä tukeva kohta on tämä tämänpäiväinen teksti. ”Jos joku väittää rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään tai sisartaan, hän valehtelee. Miten hän voisi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt, kun ei rakasta edes lähimmäistään, jonka näkee?” Tämä on voimakasta ja suoraa puhetta. Se sanoo, että jos rakkaus ei ulotu toisiin ihmisiin, niin Jumalan rakastaminenkin on onttoa.

No, tiedän että tämä ei ole niin yksinkertaista, koska ihmiset, jotka ihan vilpittömästi pyrkivät rakastamaan lähimmäistään, ajattelevat kuitenkin Jumalan tahdosta eri tavoilla. Mutta voivatko Jumalan rakastaminen ja lähimmäisen hyvä olla ristiriidassa? Minä ajattelen, että eivät voi. Jumala ei kaipaa meiltä rakkautta itsensä vuoksi – ikään kuin hän tarvitsisi sitä itselleen. Rakkauden virran suunta ei ole alhaalta ylöspäin, vaan ennen kaikkea Jumalasta meihin ja meistä eteenpäin maailmaan, toisiin ihmisiin, koko luomakuntaan. Niin kuin tekstissä sanotaan: ”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.”

”Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä.” Kun me rakastetaan, me ollaan lähellä Jumalaa. Kun me uskotaan, että meitä rakastetaan, niin me voidaan avautua rakastamaan myös muita.

Tämä on hengellisen elämän iso ja vaativa kehitystehtävä: uskaltaa avautua ulospäin, vaikka maailma on pelottava. Luottaa rakkauteen, vaikka maailma ei läheskään aina ole turvallinen. Rakkaus on yhteyttä. Se sulattaa pelkoa ja pelkoon perustuvia rajanvetoja. Rakkaus saa meidät suuntautumaan ulospäin, laajentamaan huolenpitoa myös niihin, jotka ovat meille vieraita tai vähän pelottavia.

Oikein hyvää, iloista ja siunattua Pride-viikkoa kaikille. Rakastetaan Jumalaa rakastamalla lähimmäistä ja noustaan nyt yhdessä tunnustamaan kristillinen uskomme.

 

*Jaana Hallamaa (2017): Kunnollisuuden moraalista aikuiseen lähimmäisenrakkauteen. Kirjassa Sisäänkäyntejä Raamattuun – tulkitsijan kirja (Luomanen, Huttunen & Virtanen, toim.). Kirjapaja. 

Riparikirjeenvaihtaja ennakkoluulojen suossa

Kävi niin, että päädyin vapaaehtoiseksi rippileirille. Kirkon riparit ovat minulle entuudestaan täysin vieras maailma, ja leirin alla painiskelin jäätävien ennakkoluulojen kanssa. En ollut ollenkaan varma, onko leirille lähteminen hyvä idea.

– Siellähän voi olla tosi kivaa, kannusti ei-kristitty ystäväni ja muisteli omaa ripariaan. Laulaminen oli kuulemma parasta.

Toinen ystävä tiedusteli, mihin ennakkoluuloni kohdistuvat. Käsittelytapaan, nuoriin, muihin työntekijöihin vai itseeni?

– Kaikkeen, vastasin.

Ennakkoluulojen sopassa uiskentelevat ainakin omat negatiivisesti värittyneet rippikoulumuistot, opiskelukavereiden kertomukset ripareilta, joilla he ovat töissä – leireillä on kaikenlaista hässäkkää eikä osaa nuorista kuulemma kiinnosta osallistua mihinkään – ja se, mitä vaimoni on Prometheus-leirien konkarina kertonut protuleirien ylivertaisuudesta ripareihin nähden. Siellä kuulemma pystytään luomaan ilmapiiri, jossa päästään puhumaan yhdessä nuorten kanssa hyvin syvistä ja henkilökohtaisista asioista. Valmiita vastauksia ei ole, vaan tilaa pohtia ja keskustella. Ystäväkin ihmetteli, miksei kirkon väki ole mennyt Protulle katsomaan, miten homma pitäisi hoitaa.

Sitten on vielä se, että oma suhteeni kristinuskoon on vaihteeksi huono niin kuin se masennuksen vaivatessa tuppaa olemaan. En ole varma, onko Raamatun antaminen viisitoistavuotiaiden käsiin hyvä juttu. Imevät sieltä vielä ties mitä haitallisia vaikutteita, jos nyt ylipäätään vaivautuvat Raamatun kansia raottamaan. Entä onko fiksu ajatus laittaa teinit opettelemaan ulkoa Joh. 3:16: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän”? Sielua vääntää, kun joku nuori ja kirkassilmäinen taivaan taimi tapailee sanoja ”joutuisi kadotukseen”. Jos hän on vielä onnistunut välttymään kristinuskon nurjilta puolilta kuten helvetinpelolta ja ihmisten jaottelulta kahteen osastoon, niin Joh. 3:16 sisältää vähintään riskin siihen, että viattomuus turmeltuu.

No, täällä sitä nyt kumminkin ollaan. On ihan kivaakin. Nuoret ovat söpöjä ja tunnelma on vähän kuin isolla lomaleirillä. Pelaillaan lautapelejä ja sellaista.

Tunnelma muistuttaa lomaleiriä varmaan siksi, etten ole vastuussa juuri mistään. Tekemistä on liiankin vähän: mielekkäämpää olisi olla täällä töissä. Olen ohjannut nuorille iltapäivän mediksiä eli meditaatioita. Olen kertonut heille, että Jumala on minusta vähän kuin saippua, josta ei saa otetta, ja että Raamatun lopusta löytyy härö kirja, jossa taistellaan paljon. Jumala-oppitunnille olin valmistautunut siteeraamaan kirkkoisä Augustinusta (”Se, minkä voit ymmärtää, ei ole Jumala”) mutta pappisystäväni hämmensi heidät jo sen verran perusteellisesti selityksellään siitä, miten jumalallinen piiritanssi soi kolminaisuuden persoonien kautta, että pidin suuni kiinni Augustinuksesta.

Täytyy myöntää, vaikka en ole tästä ylpeä, että nuorten hämmennystä seuratessani tunsin myös hienoista vahingoniloa. Teologia on hemmetin vaikeaa ja Jumala on kamalan ärsyttävä siinä, että Hän vääntää aivot koko ajan solmuun, joten tervetuloa kerhoon. Kirkko puolestaan on ärsyttävä siinä, että se puhuu Jumalasta rauhoittavan tyynnyttävällä äänellä, niin kuin kaikki olisi pehmoista, valmiiksi pureskeltua ja itsestään selvää.

Ulkoläksyjen pätkät kaikuvat käytävillä: ”…Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan poikaan…” Nykypäivänä ulkoläksyjä voi opetella myös mobiilisovelluksen avulla. ”Älä tavoittele lähimmäisesi puolisoa, työntekijöitä, karjaa…” (Kuka himoitsee lähimmäisensä työntekijöitä, kysyn vain? Joku pomo, jonka kollegalla on paremmat alaiset? Onhan se ymmärrettävää, että orjat on haluttu siivota piiloon kymmenennestä käskystä, mutta lopputulos on vähän hassu.)

Eniten kiinnostaa tietysti teologia, se millaista kuvaa kristinuskosta nuorille välitetään. Se on peruspositiivista rakkauteen ja kaikkeen kivaan ja hyvään keskittyvää uskonnollisuutta, mutta paikoin hiukan hämmentävää. Nuorille on kerrottu esimerkiksi, että Jumala on päättänyt ennakolta heidän elämänsä kulusta, ja samalla, että omilla valinnoilla on merkitystä. Ristiriitaa ei käsitelty. Toisaalta täällä pääsee todistamaan kaikenlaista yllättävää, kuten sen, miten yksi isosista vetäisi iltahartaudessa pitkän ja perusteellisen esityksen ruusukkorukousnauhan käytöstä ja sai salillisen teinejä mumisemaan Jeesuksen rukousta.

Käytännön järjestelyjen puolesta ripari on organisoitu vankalla ammattitaidolla ja isoset loihtivat nuorille kaikenlaista hauskaa tekemistä. Harmittaa vain nuorten puolesta, että opetus on niin pliisua ja koulumaista. Nuorilla on hyviä kysymyksiä Jumalasta ja uskon, että heissä olisi potentiaalia paljon enempään kuin kymmenen käskyn ulkoa opetteluun tai siihen, että oppii löytämään Raamatusta tietyt jakeet. Vaimon mukaan Prometheus-leireillä nuoriin suhtaudutaan tasaveroisesti, niin että heistä voi irrota vaikka mitä viisasta ja kypsää. Täällä heistä irtoaa oppitunneilla enemmän härvellystä ja yleistä sekoilua, tai sitten tirskuntaa tai hiljaisuutta, eikä se varmaan ole heidän vikansa.

Välillä tulee hassun nurinkurinen fiilis siitä, että uskomista opetetaan tällä tavalla, tehdään siitä jonkinlainen koulumainen suoritus. Eihän tiedon lisääminen kristinuskosta nuorille varmaan pahaa tee, mutta voiko hengellisyyttä tai ”uskomista” ylipäätään opettaa? Jos voi, niin kenelle ja miten? On jotenkin absurdia, että sellaisen asian kuin Jumalan ympärille on rakennettu häkkyrä, johon kuuluu ulkoläksyjen pänttäystä ja loppukoe. Kokeista ahdistunut teini on valovuoden päässä Jumalasta.

Epäröin riparille lähtemistä myös masennuksen takia. En ollut varma, pysyisinkö toimintakykyisenä tai kykenisinkö olemaan ihmisten seurassa, mutta sen suhteen näyttää käyneen hyvin. Olen täällä paremmassa kunnossa kuin kotona omien masennusaivojeni seurassa.

Voisi sanoa, että leiri on jo tehnyt tehtävänsä. Olen oppinut sen minkä halusinkin oppia eli nähnyt, millaista riparilla on. Jumiksen eli joka-aamuisen jumalanpalveluksen saarnaa pohtiessani sain innostettua itseni uudestaan Jeesuksen jutuista. Erityisesti olen saanut ideoita siitä, mitä itse tekisin toisin. En tiedä, onnistuisinko yhtään paremmin, mutta tässähän melkein syttyy. Voisi olla hauska miettiä, mitä Jumalasta tai Raamatusta haluaisi itse välittää 15-vuotiaille.