Hyvää uutta vuotta, Jumalapäiväkirjan ystävät! Täällä on ollut vähän hiljaista, joten korjataanpa tilanne näin vuoden aluksi.
Uudenvuoden valvojaisissa visioin kristillisesti orientoituneille ystävilleni, että jos kirkko haluaisi palvella ihmisiä kaikissa heidän jumalatarpeissaan, pitäisi kirkkoihin rakentaa jonkinlaisia painisaleja. Niissä pitäisi olla pehmeät lattiat, nyrkkeilysäkki ja äänieristetyt seinät, jotta salissa voisi vähän karjua. Siellä voisi purkaa Jumalaan liittyviä turhautumiaan ja katkeruuksiaan.
Eihän sellainen harras hymistely, jota kirkoissa yleensä on tarjolla, nimittäin palvele kaikissa tilanteissa. Kyllä minäkin veisaan ja tunnustan syntejäni ihan tyytyväisenä silloin kun se sopii omaan mielentilaan, mutta aina ei sovi. Kirkossakävijälle tarjottu passiivinen rooli on yksi haaste. Usein on ihanaa saada vain levätä ja olla vastaanottavana osapuolena, mutta jos ulkoapäin annetut sanat ahdistavat tai tuottavat ristiriitoja, ei ole oikein muita vaihtoehtoja kuin päästää ne toisesta korvasta ulos, jupista hiljaa itsekseen tai kävellä ulos. Omaa toimijuutta tai ilmaisemisen mahdollisuuksia on kirkossa vähän, siis jos ei ole itse messun toimittajana.
Näistä ja eräistä muista syistä olen joulunajan lähinnä vältellyt kirkkoa. Katsotaan, jos loppiaisena taas uskaltautuisin kokeilemaan.
Ei rukouselämäni kuitenkaan ihan kuolleessa tilassa ole. Normaalikuntoisena pyrin yleensä pitämään yllä jonkinlaista päivittäistä hengellistä harjoitusta, tavallisesti sydänrukousta höystettynä usein sillä, että luen pätkän jotain hengellistä kirjaa. Mutta kun on vähissä voimissa, mitään hengellisiä urheilusuorituksia ei jaksa yrittää. Siis esimerkiksi hiljaa paikoillaan istumista pitempiä aikoja. Ei-minkään tekeminen ja ajatuksista irti päästäminen on yllättävän vaativaa. Ei, nyt tarvitsen jotain kevyttä ja mahdollisimman lempeää.
Siksi rukouselämäni on viime aikoina näyttänyt siltä, että aina silloin tällöin menen kymmeneksi minuutiksi istumaan armon meren rannalle.
Olen kuvaillut armon meren rantaa joskus aiemminkin tässä blogissa. Se on lämmin hiekkaranta, jota vasten aallot kohisevat. Vesi on huikean kirkasta, aallot pehmeitä ja ystävällisiä. Lokit kieppuvat ilmassa ja huutavat.
Rannalta nousee muutaman metrin korkuinen jyrkkä hiekkatörmä, jonka päällä tuuli pöyhii niittyheinää ja tekee sen pintaan aaltoilevia kuvioita. Takana rinne kohoaa jyhkeiksi lumihuippuisiksi vuoriksi, joiden rinteiltä alas laaksoon solisevat iloiset purot.
Joskus kiipeän törmän päälle ja makaan siellä heinikossa. Pehmeä tuuli sivelee kasvoja ja tuo sieraimiin niittykukkien tuoksun, kimalaiset pörisevät. Joskus kuljen rannalla etsimässä simpukankuoria, ja mielikuvituskainalosauvani – ne, joiden varassa olen kulkenut koko loppusyksyn – jättävät hiekkaan jonon pyöreitä painaumia. Mutta useimmiten istun alhaalla rannalla. Nojaan selkääni vasten törmää ja katson merelle. Veden pinta liikkuu ja kimaltaa auringossa tanssina, jolla ei ole alkua eikä loppua. Säihke meren pinnassa on niin kirkas, että se häikäisee silmiä. Jumalan läsnäolon tuntu on vahvin juuri siinä, auringon kilossa kimaltavan armon meren pinnalla.
Mitä valaskaloja ja muita salaperäisiä otuksia armon meren syvyyksissä asuukaan, sitä voin vain arvailla. Armon meri on niin syvä ja niin laaja, etten tiedä sen äärtä enkä pohjaa.
Martin Lönnebon kirjasta Elämän kangas olen saanut rannalle mukaani Marian kevyen, sinisen viitan, jonka usein kiedon ympärilleni. Joskus jätän viitan lojumaan hiekalle ja menen vesirajaan makaamaan. Vesi on makeaa ja lämmintä. Annan armon meren aaltojen huuhtoa itseäni, kaikkia kipeitä kohtia minussa: rakkaus pyyhkii yli, vetäytyy, pyyhkii yli ja vetäytyy.
Teologisessa tiedekunnassa meille on puhuttu jumalanpalveluksen moniaistillisuudesta, siitä miten ihmiset kaipaisivat kirkossa ruokaa kaikille aisteille. Olen toteuttanut tätä omassa rukouselämässäni ihan spontaanisti. Laitan Spotifysta armon meren aallot kohisemaan ja lokit kirkumaan. Tältä se kuulostaa. Otan käteen sileän kiven, saatan koskea sillä myös kasvojani. Kiedon ympärilleni ohuen viltin – silmät kiinni en näe, ettei se oikeasti ole taivaansininen kuten Marian viitta. Haluaisin tuoda mukaan myös tuoksun, mutta en ole vielä keksinyt, miten. Luulen, ettei armon meri tuoksu tavalliselta mereltä, koska se ei ole suolainen.
Kerran etsin Spotifysta kimalaisten pörinää tavoittaakseni hiekkatörmän kukkaniityn äänimaiseman, mutta löytämäni ääniraita heitti minut yllättäen ja pyytämättä ihan toiseen rukouspaikkaan. Se oli keväinen lehtimetsä, jonka reunalla on pieni puutarhamökki. Istuin penkillä mökin seinustalla katsellen puutarhaa, jossa on puupölkyillä reunustettuja kasvipenkkejä ja kivettyjä käytäviä. Lehdet ovat puhjenneet, maasta nousevat saniaiset ovat vielä spiraalimaisilla nupuilla. Kimalaiset pörisevät kevätkukasta toiseen, linnut laulavat, kaikki tuoksuu kostealta mullalta ja uudelta kasvulta…
