Jos haluaa tehdä elämästään mielenkiintoista, suosittelen vaihtamaan alaa.
Toki se vaatii vähän nöyryyttä, varsinkin jos on jo tottunut olemaan asiantuntija jollain alalla. Täytyy suostua olemaan taas pelkkä aloittelija. Mutta jos on ehtinyt leipiintyä yhteen juttuun, on virkistävää saada tehdä jotain ihan muuta. Harjoittelussa tein kaikkea vasta-alkajan innolla, koska en ole vielä ehtinyt väsyä toistamaan samoja sanoja tai kyynistyä kirkkoinstituution nurjiin puoliin.
Tätä kirjoittaessani Aurajoen rannat ovat kuitenkin jo jääneet taakse ja juna tuonut minut rinkkoineni takaisin Helsinkiin. Opiskelut ovat jatkuneet tiiviinä ja kotiarki imaissut pyörteisiinsä niin etten ole ehtinyt pysähtyä päättelemään Turun-ajasta roikkumaan jääneitä langanpäitä.
Jos alut ovat ohuita paikkoja, kuten kirjoitin Turkuun lähtiessäni, niin ovat myös loput. Ne ovat vain sävyltään surullisempia ja haikeampia. Alut ovat täynnä toivoa, uusia mahdollisuuksia, kasvuun kurottavia versoja. Loput ovat hyvästelemistä ja irti päästämistä, lakastumista ja kuihtumista. Mutta niin tämä elämä kulkee – alkujen ja loppujen erikokoisissa, toisiinsa limittyvissä sykleissä.
Niitä syklejä pääsin toden teolla kokemaan harjoittelun aikana. Papin työssä pääsee näkemään alkuja, kun pieni vauva kastetaan ja sukulaiset ja ystävät ovat kokoontuneet iloiseen ja herkkään hetkeen, juhlimaan uutta elämää. Pääsee näkemään nuorten, vielä kasvavien ja elämänsä suuntaa etsivien kirkkaita silmiä, ja millaista on sitten, kun elämää on vielä jäljellä, mutta vanhuus ja hauraus lyövät siihen leimansa. Pääsee näkemään loppuja, kun ihmisen elämä on tullut päätökseen.
Joskus elämä loppuu ennen kuin ehtii kunnolla alkaakaan. Kun kävin sairaalassa tutustumassa sairaalapapin työhön, oli pysäyttävää ajatella, että jonkun työtä on siunata hautaan kaikki jo ennen syntymää kuolleet lapset.
Papin työ läpäisee myös kaikki yhteiskuntaluokat. On hautajaisia, joissa ihmistä ei ole saattamassa viimeiselle matkalle kukaan muu kuin pappi ja kanttori. On hautajaisia, joissa saattoväkeä on paljon ja juhlallisuudet viimeisen päälle.
Näin, miten kaikilla ei ole rahaa ruokaan tai syytä nousta aamulla sängystä. Monet ponnistelevat pitääkseen kiinni toivosta ylivoimaisten terveydellisten, taloudellisten tai muiden vaikeuksien keskellä. Mieleen jäi se päivä, kun vierailin seurakuntayhtymän Varikolla. Siellä pyöritetään hävikkiruokakahvilaa ja monenlaista yhteisöllistä toimintaa, tuetaan ihmisiä pysymään kiinni elämässä. Olin siellä vain muutaman tunnin, mutta kohtaamiset jäivät kulkemaan mukana.
Työssä viehätti monipuolisuus: välillä voi kirjoittaa saarnaa sängyssä pitkälle iltapäivään ja välillä on kokouksia ja rientoja aamusta iltaan. Tilaisuuksia oli niin monenlaisia, että sekä puheissa että omassa olemuksessa täytyi olla aika muuntautumiskykyinen. Tuomiokirkon juhlaviin holveihin sopii muodollinen puhe ja hienot vaatteet, levon messua voi mennä toimittamaan villasukissa maanläheisemmin, nuorison luo on parempi mennä huppari päällä ja jutustella hengellisyydestä mahdollisimman rennosti.
Erityinen ilo oli se, että pääsin kahdesti mukaan Turun tuomiokirkon Oratoriokuoron harjoituksiin. Se jätti kipinän, että haluaisin joskus vielä laulaa suuressa ja osaavassa kuorossa. Sain osakseni myös sellaista ystävällisyyttä, että pääsin valitsemaan luettavaa edesmenneen pastorin kirjahyllystä. Niinpä palasin kotiin rinkka kirjoja puolillaan.
Lopuksi yksi mieleen jäänyt tilanne harjoittelusta. Vedimme riparilaisille oppitunnin, jossa kerrottiin Jeesuksen elämästä ja opetuksista. Harjoitteluohjaajani päätti tunnin hartauteen, jossa hän puhui siitä, mikä syvimmältään on syy siihen, että kirkko on olemassa. Hän pani soimaan Aretha Franklinin kappaleen I say a little prayer ja puheli siitä, miten Jeesus ei ole vain joku kauan sitten elänyt historiallinen henkilö, vaan häneen voi olla elävä, henkilökohtainen ja merkityksellinen suhde.
Muutama päivä myöhemmin istuin Turun hautausmaan Ylösnousemuskappelin urkuparvella seuraamassa hautaan siunaamista. Katselin alttariseinän ristiä ja siihen sivusta lankeavaa väreilevää valoa, ja siinä hetkessä tunsin, mistä uskonnossa pohjimmiltaan on kyse – rakkaussuhteesta. Useimmiten se hautautuu kaikkeen arkiseen tohinaan ja hälyyn, tai kirkkokuplassa pyörimisen aiheuttamaan väsymiseen ja ummehtuneisuuteen, mutta siellä pohjalla se kuitenkin on. Perimmäisenä syynä sille, miksi käytän tähän kaikkeen niin paljon aikaa ja vaivaa.
Turusta lähtiessä kävin tietysti jättämässä jäähyväiset tuomiokirkolle. Pienenä rituaalina heitin kiven Aurajokeen, jossa oli jo sulia kohtia sorsien uida. Näkemisiin.
