Blogini uskollisin lukija sanoi, että täällä on ollut kovin hiljaista. No, se johtuu siitä, että olen ollut naimisissa graduni kanssa. Ja koska seuraava kysymyksenne tietysti kuuluu, mistä teen gradua, niin kerrottakoon se tässä: tutkin, millaista ekoteologiaa ja ympäristövaikuttamista kirkossa tehtiin 1980-luvun lopulla.
Tällä haavaa minut löytää siis aika usein yliopiston Kaisa-kirjaston kuudennesta kerroksesta, teologian osastolta. Siellä on hyvä kirjoittaa, kun lähdeteokset löytyvät muutaman askelen päästä. Joskus olen kirjoitellut Kansalliskirjaston erikoislukusalissa, joskus kotona.
Teologian opintojen rinnalla on kulkenut kirkon koulutuspolku. Tänä syksynä siihen on kuulunut psykologinen soveltuvuusarviointi, sen jälkeinen reflektiopäivä ja vielä kahdenkeskinen haastattelu.
Piispainkokous päätti juuri lakkauttaa pappiskokelaiden soveltuvuusarvioinnit, mutta minä pääsin vielä viimeisenä mohikaanina kokemaan sen. Istuimme tuomiokapitulin tiloissa Bulevardilla ja pähkäilimme pää sauhuten kognitiivisia kykyjä ja loogista päättelyä mittaavia testejä. Sitten oli pieni puhetehtävä, jonka ilmeetön psykologi videoi, pieni ammatillinen kirjoitelma ja kasa kotona rastitettavia persoonallisuustestejä.
Muutaman viikon päästä läpivalaisun tulokset kilahtivat sähköpostiini. Katsoin niitä ja totesin, että tunnistan kyllä itseni, mutta kuva piirtyy esiin aika karkeana ja kulmikkaana. Olen esimerkiksi tutkitusti haudanvakava henkilö, koska asteikolla vakava (1) – eloisa (10) olen ykkönen. Äärimmäinen vakavuuteni taas salpaa kykyäni innostua ja innostaa muita, valistivat tulokset.
Ystävä närkästyi puolestani. Hän sanoi, ettei hän ainakaan halua mitään innostajaa papikseen. Hän ei tykkää innostajista.
Rinnallakulkijan rooliin ominaisuuteni saattaisivat sopia paremmin, mutta toinen ystävä sanoi, ettei hän ainakaan kaipaa mitään rinnallakulkijaa. Hän haluaa papilta asiantuntijuutta!
Että ota tästä nyt sitten selvää. Kaikki odottavat papilta ihan eri asioita. Testi taas mittaa sitä, millainen olen suhteessa pappispopulaatioon.
– Ai siis että tavoite on olla sellainen kuin papit on? kysyi ystävä. – Hirveetä.
Oliko soveltuvuusarvioinnista jotain hyötyä? Vaikea sanoa. Märehdin tuloksia aikani ja totesin, että lopulta oma soveltuvuus selviää vain kokeilemalla.
Psykologin mukaan testissä mitatut luonteenominaisuudet ovat melko pysyviä. Siksi pitäisi löytää työ, joka sopii omiin luonteenvahvuuksiin. Minua kuitenkin mietityttää, missä määrin ominaisuudet ovat pysyviä, mikä taas johtuu siitä, että tietyt puolet minussa eivät ole päässeet kehittymään, ja mikä on jotakin menneiden kokemusten olemiseen rakentamaa ja purettavissa olevaa. Ennen en esimerkiksi kyennyt tanssimaan ollenkaan – jos yritin, alkoi oksettaa. Vanhoillislestadiolainen kasvatus on tehnyt osansa siinä, että heittäytyminen on minulle vaikeaa. Viime vuosina olen aika paljon saanut tanssimiseen liittyviä lukkoja availtua.
Sellainen hyöty soveltuvuusarvioinnista kuitenkin oli, että sen inspiroimana ilmoittauduin työväenopiston improkurssille. Teatteri-impro ei todellakaan ole kuulunut aiempiin kiinnostuksenkohteisiini tai mukavuusalueelleni, mutta kurssipäivä oli hauska ja opettavainen. Siellä harjoiteltiin taitoja, joista papin työssä varmasti olisi hyötyä, kuten iloista epäonnistumista. Harjoittelimme myös statusilmaisun perusteita eli sitä, miten kehonkielellä ja äänenkäytöllä voi viestiä korkeaa tai matalaa statusta. Tällaista pitäisi tehdä enemmän, ajattelin.
Reflektiopäivässä yritin vähän viritellä keskustelua yhdestä huolenaiheestani eli siitä, että en tiedä, olenko tarpeeksi luterilainen luterilaisen kirkon papiksi. Pappi sanoi siihen, että voihan sitä miettiä kaikkia syvällisiä, mutta sitten se palaute, jota seurakuntalaisilta tulee, koskee yleensä lähinnä papin sukkien väriä.
Viimeistä osiota eli haastattelua varten matkustin Turkuun. Paljon on vettä virrannut Aurajoessa sitten alkuvuoden, kun olin Turussa harjoittelussa. Sekä täl että tois pual jokke sai kahlata keltaisissa lehtikasoissa, kun lehmukset varistelivat lehtiään mukulakiville.
Koetin Turun kapitulissakin haistella sitä, mitä minun tällaisena buddhalaiskristittynä pitäisi ajatella siitä, sovinko luterilaisen kirkon papiksi. Tuomiokapitulin pappi puheli jotain sensuuntaista, että luterilainen kirkko on ehkä vasta heräämässä kehollisuuden merkitykseen ja muuhun sellaiseen. Hoksasin, että ehkä en ole ainoa, jolla on identiteettikriisi. Kirkollakin taitaa olla identiteettikriisi oman luterilaisuutensa kanssa!
Keskustelun jälkeen menin kävelylle ja kahville erään lastenlääkärin kanssa, johon tutustuin harjoittelussa ollessani. Kuunneltuaan pappismietintöjäni hän kysyi, onko minulla oikeasti auki se vaihtoehto, että en ryhtyisi papiksi.
Nerokas kysymys. Jouduin toteamaan, että jos asian muotoilee noin, niin ei taida olla. Voin siis lopettaa tuskailun siitä, tuleeko minusta pappi vai ei. Jos tilaisuus tarjoutuu, tartun siihen.
Ah, ihana selkeys. Ainakin hetken aikaa.
