Saarna kamelista ja neulansilmästä

Saarna Via Silentiin messussa Haminassa 12.7.2026

Mark. 10:17–27

Evankeliumista Markuksen mukaan, luvusta 10

Kun Jeesus lähti jatkamaan matkaansa, muuan mies tuli juoksujalkaa, polvistui hänen eteensä ja kysyi: ”Hyvä opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta perisin iankaikkisen elämän?” Jeesus vastasi hänelle: ”Miksi sanot minua hyväksi? Ainoastaan Jumala on hyvä, ei kukaan muu. Käskyt sinä tiedät: älä tapa, älä tee aviorikosta, älä varasta, älä todista valheellisesti, älä riistä toiselta, kunnioita isääsi ja äitiäsi.”
    ”Opettaja, kaikkea tätä olen noudattanut nuoresta pitäen”, vastasi mies. Jeesus katsahti häneen, rakasti häntä ja sanoi: ”Yksi sinulta puuttuu. Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa. Tule sitten ja seuraa minua.” Mies synkistyi näistä sanoista. Hän lähti surullisena pois, sillä hänellä oli paljon omaisuutta.
    Jeesus kääntyi, katsoi opetuslapsiinsa ja sanoi: ”Kuinka vaikea onkaan niiden, jotka paljon omistavat, päästä Jumalan valtakuntaan!” Opetuslapset hämmästelivät hänen sanojaan, mutta Jeesus jatkoi: ”Lapseni, Jumalan valtakuntaan on todella vaikea päästä. Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” Opetuslapset olivat yhä enemmän ihmeissään ja kyselivät toisiltaan: ”Kuka sitten voi pelastua?” Jeesus katsoi heihin ja sanoi: ”Ihmiselle se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle. Jumalalle on kaikki mahdollista.”

*

Olemme tällä viikolla olleet Via Silentiissa luopumisen ja irtipäästämisen teemojen äärellä, kun olemme harjoittaneet sydänrukousta. Olemme pohtineet yhdessä myös tyhjentymisen ja täyttymisen salaisuutta – mitä jää jäljelle, jos kaikesta päästää irti?

Myös tämän päivän evankeliumiteksti puhuu luopumisesta. Jeesus kohtaa miehen, jolla näyttää olevan kaikki hyvin. Hän on elänyt kunnollista ja vaurasta elämää. Jotain häneltä kuitenkin puuttuu: ”Mitä minun pitäisi tehdä, jotta perisin iankaikkisen elämän?”

Ja Jeesus vastaa: ”Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa.” Miehelle tämä ei ole mieluinen vastaus. Hän lähtee surullisena pois.

Tätä tekstiä on helppo kuunnella ahdistuen, koska rima nousee siinä niin korkealle. Kameli ei mahdu neulansilmästä, vaikka kuinka yrittäisi, ja harva on myöskään valmis luopumaan koko omaisuudestaan. Ajattelen, että tätä tekstiä on ehkä hyvä kuulla yhdessä sen tekstin kanssa, jonka luimme eilisaamun hetkipalveluksessa ja jossa Jeesus sanoo: ”Minun taakkani on kevyt ja hartioille sopiva” (Matt. 11:30, UT2020).

Ehkä tätä tekstiä voi myös katsoa toisesta suunnasta, ei moraalisena vaatimuksena, vaan kutsuna vapautua niistä asioista, jotka meitä sitovat ja estävät vastaanottamasta jotain parempaa.

Jos sijoitat itsesi tähän kertomukseen, tämän Jeesuksen kohtaaman ihmisen paikalle tai sivustakatsojaksi, millainen on Jeesuksen katse?

Evankeliumissa sanotaan: ”Jeesus katsahti häneen ja rakasti häntä.” Rakkaus tulee ensin, sitten vasta Jeesuksen kehotus tai kutsu luopumiseen. Miltä Jeesuksen rakastava katse tuntuu?

(mietiskelytauko)

Jeesus katsoo miestä niin syvältä, että näkee sen, mikä sitoo häntä. Kyse ei välttämättä ole niinkään omaisuudesta, vaan kiinnittymisestä. Voimme kiinnittyä muihinkin asioihin kuin rahaan, esimerkiksi asemaamme, identiteettiimme, johonkin ihmiseen, huoliimme tai pelkoihimme.

Pidän eräästä tarinasta, joka tulee itäisestä perinteestä. Se menee suunnilleen näin:

Matkalainen kohtaa tiellä vaeltavan munkin, joka kaivaa repustaan suuren timantin. Kulkija ei ole uskoa silmiään ja hämmästyy vielä enemmän, kun munkki kertoo löytäneensä timantin jostain tienposkesta ja antaa sen ilomielin pois. Kulkija lähtee riemuissaan jatkamaan matkaa timantin kanssa, mutta vähitellen hänen päässään alkaa raksuttaa. Hän päättää palata munkin luo, antaa timantin takaisin ja sanoo: ”Voitko antaa minulle sen aarteen, jonka avulla pystyit luopumaan timantista niin helposti?”

Mihin sinä olet kiinnittynyt niin, että se estää sinua olemasta vapaa?

(mietiskelytauko)

Tätä evankeliumitekstiä on mielenkiintoista peilata myös sitä Jeesuksen opetusta vasten, jonka luimme toisessa hetkipalveluksessa aiemmin tällä viikolla. Siinä Jeesus vertaa taivasten valtakuntaa peltoon kätkettyyn aarteeseen. Kun ihminen löytää aarteen, hän iloissaan myy kaiken, minkä omistaa ja ostaa sen pellon (Matt. 13:44).

Ihminen siis iloissaan myy kaiken, minkä omistaa. Jeesuksen vertauksessa pääasia ei ole vastentahtoinen luopuminen, vaan aarre. Kun ihminen kohtaa taivasten valtakunnan aarteen, hän rakastuu siihen niin paljon, että luopuminen tulee ikään kuin sivutuotteena. Se on seuraus siitä, että ihminen on löytänyt jotain parempaa.

Ehkä siis tämän päivän evankeliumi ei kerro ensisijaisesti siitä, kuinka vaikeaa rikkaiden on päästä Jumalan valtakuntaan, vaan siitä, kuinka vaikeaa meidän on päästää irti siitä, mikä sitoo meitä ja estää meitä elämästä täydempää elämää. Ehkä Jeesuksen kutsu ei niinkään ole omistaa vähemmän, vaan olla vähemmän omistettu. Etteivät omaisuutemme, asemamme, identiteettimme tai omat ajatuksemme ja tarinamme omistaisi meitä.

Jumalan valtakunta ei ole palkinto, vaan todellisuus, joka voi avautua, kun lakkaamme pitämästä kiinni kaikesta siitä, minkä luulemme olevan ”minä”. Niin kauan kuin puristamme muita asioita käsissämme, emme pysty ottamaan vastaan sitä, minkä Jumala haluaa antaa. Sydänrukouksessakin me opettelemme vähitellen tyhjentämään itseämme omista sidonnaisuuksistamme, jotta Jumalalle jäisi enemmän tilaa ja Jumalan rakkaus voisi virrata meidän lävitsemme.

Evankeliumin lopussa on arvoituksellisen lohdulliset Jeesuksen sanat: ”Ihmiselle se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle. Jumalalle on kaikki mahdollista.” Meidän tehtävämme ei ole väkisin tunkea kamelia neulansilmän läpi. Meidän tehtävämme on suostua Jeesuksen rakastavan katseen alle ja antaa Jumalan tehdä meissä hiljalleen se työ, johon emme itse kykene.

Ehkä juuri sitä voimme sydänrukouksessa harjoitella: emme suorittamaan irti päästämistä, vaan avaamaan hiljalleen käsiämme. Luottamaan siihen, että kun päästämme irti, emme jää tyhjän päälle. Tyhjään tilaan tulee suurempi aarre kuin mikään, mistä luovumme: Kristus itse.

Kauhavan tarrasuviseurat: rakkautta, paheksuntaa, stressiä ja huolenpitoa

SLIIIIIIIIRTS! Tarra irtoaa bajamajan muoviseinästä. Äänimuisto Kauhavan suviseuroista 2026. Veikkaan, ettei siitä silti kirjoiteta suviseurojen virallisessa historiikissa.

Tarratoimikunnan tarrojen liimaaminen on eräänlaista köydenvetoa. Yhdet liimaavat tarroja, toiset kulkevat perässä ja irrottavat.

En tiedä, millaisia tunteita herää siinä ihmisessä, joka astuu jälkeeni bajamajaan ja näkee sen kattoon tai vessapaperitelineseen liimaamani tarrat. Joku ehkä ilahtuu, toinen ärsyyntyy, ahdistuu tai vihastuu. Toivoisin, että tarrat herättäisivät pohdiskelua. Yhdessä lempitarrassani lippalakkipäinen mieshahmo kohtaa seurakentän tungoksessa lastenrattaita työntävän naisen, joka sanoo: ”Mää en ainakaan tunne ketään transihmistä.” Lippalakkipää on hiljaa. Hänen sisällään on tyttö, joka istuu ja katsoo pilviä.

Ymmärrän monien lestadiolaisten tunteen siitä, että tässä tullaan häiritsemään suviseuroja sopimattomalla tavalla. En haluaisi tuottaa pahaa mieltä, ja haluan kunnioittaa kanssaihmisten vakaumusta ja seurarauhaa. Toisessa vaakakupissa painaa kuitenkin huoli kaikista niistä, erityisesti lapsista ja vielä syntymättömistä, jotka ovat noita lippalakkipäitä. Samalla tavalla näkymättömiä ja kuulumattomia, koska he eivät uskalla olla avoimesti sitä mitä ovat tai kertoa kenellekään sisällään vellovista ajatuksista ja tunteista. Esimerkiksi ihastuksen tunteista samaa sukupuolta olevaan kaveriin tai halusta pukeutua vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin. Vaikea niistä on kertoa, jos homous tai transsukupuolisuus mainitaan yhteisössä lähinnä silloin, kun seurapuhuja katsoo asiakseen varoitella luonnonvastaisista sukupuolisuhteista tai todeta, että Jumala loi ihmiset miehiksi ja naisiksi, piste.

En halua, että kukaan joutuu kokemaan samaa kuin minä nuorena, olemaan yhteisössä yhtä yksinäinen ja hajoamaan yhtä pahasti oman seksuaalisuuden ja yhteisön opettaman maailmankuvan väliseen ristiriitaan. Valitsen siis aiheuttaa lievää häiriötä ja epämukavia tunteita. Joskus kansalaistottelemattomuus on tarpeen.

Lestadiolaisilla on tapana sanoa, että yhteisön ulkopuolelta ei näe sitä ihanuutta, jota sisäpuolella voi kokea. Se on varmasti totta. Mutta yhtä lailla yhteisön sisäpuolelta ei näe kaikkea sitä kipua ja haavoittuneisuutta, jota yhteisön opetus ja ulossulkevuus aiheuttavat. Niitä suruja, joita kannetaan, kun vanhemmat eivät hyväksy lapsiaan ja heidän valintojaan. Helvetinpelkoa, ahdistusta, pakko-oireita, paniikkikohtauksia, posttraumaattista stressiä. Kaikki se on ulkoistettu yhteisön rajojen ulkopuolelle, niiden ihmisten kannettavaksi, joille ei sanota Jumalan terve. Kaikesta siitä puhutaan Tarratoimikunnassa vertaisten kesken.

Tarratoimikunta yhdistää ihmisiä. Se luo paikan, jossa lestadiolaisyhteisössä kasvaneet sateenkaari-ihmiset voivat kohdata ja tukea toisiaan. Näen sen vähintään yhtä tärkeänä Tarratoimikunnan ansiona kuin keskustelun herättelyn. Monia yhdistää kokemus siitä, että he ovat aiemmin olleet yhteisössä yksinäisiä, ainoita erilaisuudessaan. Enää ei tarvitse olla yksin, ja siksi nämä ovat monille parhaat suviseurat ikinä. Tarratoimikunnan tukikohdassa – pitsiverhoilla, ilmapalloilla ja viireillä somistetussa punaraidallisessa asuntovaunussa – vallitsee koko suviseurojen ajan rakkaudellinen keskinäisen huolenpidon ja hoivan henki.

Tarratoiminta on hyvin organisoitua. On jaettu vahtivuoroja, rekrytoitu hyvinvointihenkilöitä, järjestetty de-eskalaatiokoulutusta ja purkutilaisuuksia. Toiminnasta aiheutuvat vahingot pyritään minimoimaan tiukoilla ohjeistuksilla: tarroja ei saa liimata yksityisomaisuuteen, viranomaisten kyltteihin tai seurakentän tärkeisiin symboleihin, kuten juhlaporttiin. Roskapusseihin tai puhelinpylväisiin liimatut tarrat eivät aiheuta materiaalista vahinkoa kenellekään.

Kohtaan suviseuroissa myös serkkuni, joka on homo ja trans, tai ainakin hän on kokenut olevansa eri sukupuolta kuin mitä biologisesti on. Hän ei kannata Tarratoimikuntaa. Hän on vanhoillislestadiolainen ja uskoo, että samaa sukupuolta olevien suhteet ja sukupuolenkorjaushoidot ovat Jumalan sanan vastaisia. Pitkään näiden asioiden kanssa painittuaan hän on kohdannut naisen, joka ymmärtää ja tukee häntä, mennyt naimisiin ja saanut lapsia. Heidän suhteensa vaikuttaa rakastavalta, kunnioittavalta ja avoimelta. Olen iloinen serkkuni puolesta. Minulle hän on osoitus siitä, että elämä ei ole yksinkertaista ja että monenlaiset polut voivat johtaa hyvään lopputulokseen. Se ei tarkoita, että hänen polkunsa olisi ainoa oikea.

Koen tarrojen liimaamisen epämiellyttäväksi. Yhteisön ulkopuolelta kyllä sataa tukea ja ihailua, mutta suviseuroissa sitä tietää olevansa ympäristön mielestä väärällä asialla. Yleistä paheksuntaa vastaan toimiminen ei ole helppoa. Se luo henkistä painetta ja stressiä, joka kumuloituu vähitellen ja purkautuu kotimatkalla itkuna.

Tarrojen liimaaminen on myös turhauttavaa, koska ne revitään heti pois. Paitsi sellaiset tarrat, jotka onnistuu liimaamaan vaivihkaa jonnekin. Ne saattavat pysyä paikoillaan monta tuntia. Avoimesti kentällä liikkuvat tarroittajat saavat kuitenkin kannoilleen heti lauman lapsia ja nuoria, jotka kuiskuttelevat keskenään, seuraavat perässä ja keräävät tarrat pois. Aikuiset kulkevat yleensä ohi välinpitämättöminä, vaikka tarrat on tarkoitettu heidän silmilleen, ei niinkään lasten.

– Jos ei somessa saa seuraajia, niin täällä saa, lohkaisee ystäväni.

Tarratoimikuntaan kohdistuva ilkivalta ja homottelu tuntuu rauhoittuneen edellisvuodesta. En todista itse sentyyppistä käytöstä, vaikka kuulen joistakin ikävistä tilanteista. Kerran joku tenava heittää takaapäin vettä päällemme. Aika raukkamainen temppu, kun ottaa huomioon, että tarrakaverini on sokea. Olen avustamassa häntä tarrojen jakamisessa.

Lauantai-iltana käyn ystäväni kanssa isossa teltassa ehtoollisella viimeisten joukossa. Ehtoollisen jälkeen jäämme seuraamaan messun loppuun ja laulamaan päätösvirren. Näen penkeillä vähän matkan päässä pari serkkuani juttelemassa keskenään. Hetki panee ajattelemaan, miten erilaisia elämänpolkumme ovat olleet, ja kuitenkin ne ovat johtaneet tähän samaan paikkaan, tähän telttaan laulamaan näitä samoja lauluja. Se kertoo jotain lapsena koetun uskonnollisuuden voimasta. Sitä ei voi vaihtaa kuin paitaa, se muovaa ihmisen syvärakenteita. Siksi ihmisillä pitäisi olla hengellinen kotipaikkaoikeus, kuten piispa Mari Leppänen on muistaakseni joskus sanonut. On ymmärtämätöntä sanoa sateenkaari-ihmisille, että voivathan he vaihtaa maisemaa, jos meno ei miellytä.

Kun olen lähdössä pois suviseuroista, jätän ystäväni hetkeksi odottamaan hakeakseni tavarani. Palatessani rinkan kanssa hän on ajautunut keskusteluun pienen teiniryhmän kanssa. Kuulen hänen selittävän nuorille tarrojen ideaa: että me haluaisimme, että jos joku on vaikka homo, hänen ei tarvitsisi kokea, että se on pahaa tai väärin.

– Mutta sehän on väärin, napauttaa yksi nuorista, luo meihin epäilevän katseen ja lähtee kavereidensa perään.

Huokaus. Työsarkaa riittää.

Näin tehtiin suviseurojen ensimmäinen sateenkaarihartaus

Tulimme ylittäneeksi valtakunnan uutiskynnyksen vanhoillislestadiolaisten (vl) suviseurojen ensimmäisellä sateenkaarihartaudella. Tässä oma kertomukseni siitä, miten kaikki tapahtui.

Olen ollut löyhästi mukana Tarratoimikunnassa, jossa on paljon vl-taustaisia sateenkaari-ihmisiä, ja seurannut kevään ja alkukesän mittaan yhteisön sisäisiä keskusteluja. Ensin päässäni syttyi ajatus, että suviseuroihin tarvittaisiin korjaavaa hengellisyyttä lestadiolaisen uskonkäsityksen satuttamille sateenkaari-ihmisille. Mietin, ketä pappia voisi pyytää siunaamaan sateenkaari-ihmisten suviseurat tai pitämään jonkin rukoushetken. Itse en kykenisi, ajattelin. Asia tulee omakohtaisesti niin lähelle.

Joitain viikkoja ennen suviseuroja olin junassa matkalla Jyväskylään ja päässäni pyöri, että sellainen tilaisuus pitäisi järjestää. Aloin myös avautua ajatukselle, että ehkä minun pitäisi tehdä se itse, kun ketään muutakaan ei oikein ole. On paljon uskottavampaa ja vaikuttavampaa, jos hartauden pitää joku vl-taustainen sateenkaari-ihminen, mutta harva pystyy ottamaan sellaista roolia. Tuli olo, että ehkä minua tarvitaan juuri siihen. Sitä vartenhan olen tehnyt töitä viime vuodet, kun olen opiskellut teologiaa, työstänyt uskontotraumojani ja totutellut vähitellen papin rooliin.

Ajatus oli sen verran vallankumouksellinen ja mannerlaattoja liikutteleva, että junamatkalla koin vähän outoja oloja. Tuntui kuin vasen käsivarteni olisi melkein kuin halvaantunut yhtäkkiä. Se meni kyllä ohi.

Viestitin heti junasta ystävälleni ja hain uskonvahvistusta. Varmaan hartauden pitäminen rikkoo suviseurojen sääntöjä, arvelin. Eihän sinne haluta muuta kuin virallisen seuraorganisaation ohjelmaa. Ystävä piti ideaa hyvänä ja huomautti, että suviseuroissa vietetään jatkuvasti hengellisiä yksityistilaisuuksia, kuten ristiäisiä. Perheille se on kätevää, kun sukulaiset ovat valmiiksi samassa paikassa, pappeja riittää ja juhlajärjestelyt voi ottaa rennommin. Hän lupasi auttaa hartauden järjestelyissä.

Esittelin ideani Tarratoimikunnan ryhmässä ja se sai vastakaikua. Tarvetta tuntui olevan. Se kannusti jatkamaan, koska olin epäillyt, mahtaisiko hartaus kiinnostaa ketään. Vl-taustaiset sateenkaari-ihmiset ovat ymmärrettävistä syistä keskimäärin aika uskontokriittisiä, osa hyvinkin uskonnonvastaisia. Olisi kiusallista, jos valmistautuisin pitämään hartauden ja sitten sinne ei tulisi ketään.

Sitten olivat käytännön pulmat. Missä hartauden voisi järjestää? Suviseura-alueella on vieri vieressä telttoja ja asuntovaunuja. Ne ovat ahtaita tiloja, joihin ei mahdu kovin montaa ihmistä. Julkisella paikalla kokoontuminen taas herättäisi liikaa huomiota ja voisi kohdata häirintää. Viime vuonna sateenkaari-ihmisten häirintä oli suviseuroissa sillä tasolla, etten voinut luottaa hartauden sujuvan ilman häiriköintiä.

Entä milloin hartauden voisi pitää? Suviseurojen ohjelmassa on lähes tauotta seurapuheita ja lauluja, jotka välitetään kovaäänisistä koko suurelle seura-alueelle. Olisi tylsää huutaa kilpaa kovaäänisten kanssa. Tutkin seuraohjelmaa ja etsin tyhjää koloa. Lyhyitä, noin puolen tunnin taukoja löytyi muutama. Sellaiseen voisi tähdätä.

Tiedustelimme Tarratoimikunnalta hartauden pitämistä heidän tukikohdassaan, mutta he eivät sitä sinne halunneet. Ymmärrettävästi – joukossa on uskonnon traumatisoimia ihmisiä ja muutenkin monenlaisia vakaumuksia. Onneksi meille järjestyi toinen asuntovaunu hartauden pitopaikaksi.

Hartauden runko oli nopeasti mietitty. Muutama virsi ja Siionin laulu, puhe, rukous ja siunaus. Kysyin, haluaisiko ystäväni pitää hartaudessa toisen puheen, ja hän suostui. Itse valitsin puheeni aiheeksi Sakkeuksen tarinan. Hauska yhteensattuma oli, että kun ryhdyin selvittämään, minkä kirkkovuoden pyhän tekstinä se on ja mistä löydän siihen kommentaarin, se olikin juuri tulevan sunnuntain evankeliumiteksti.

Hartauden ajankohta lyötiin erinäisen säätämisen jälkeen lukkoon, puheet ja esirukous valmisteltiin, laulut valittiin ja niiden sanoista tehtiin pieni moniste, jota ystäväni tulosti 12 kappaletta. Sellaiseen osanottajamäärään varauduimme. Tapahtumasta tiedotettiin Tarratoimikunnan ryhmässä ja parissa muussa sateenkaarilestadiolaisten ryhmässä.

Saavuin suviseuroihin torstai-iltana, hartaus oli sovittu perjantai-illalle. Olin koko perjantain aika hermostunut. Tavanomaisen esiintymisjännityksen lisäksi koko idea tuntui pähkähullulta. Miten kaikki sujuu? Löytävätkö ihmiset paikalle? Hermostuvatko asuntovaununaapurit? Entä jos ketään ei tule? Olin kyllä asennoitunut niin, että hartaus kannattaa pitää, vaikka sinne tulisi vain kaksi ihmistä. Ajatus ja symboliarvo olisivat tärkeämpiä kuin toteutus.

Vielä enemmän tulisilla hiilillä olin, kun sovittu kellonaika alkoi lähestyä eikä juuri ketään näkynyt. Pari ihmistä saapui vaunulle. Yksi heistä huikkasi iloisesti tulleensa seuroihin. Moni muukin oli aikonut tulla, mutta heitä ei näkynyt eikä kuulunut. Ei edes ystävääni, jonka piti pitää toinen hartauspuhe. Hän ilmestyi paikalle kolme minuuttia ennen hartauden alkamista.

Noh, suviseuroissa kaikki tapahtuu hitaasti. Paikasta toiseen siirtyminen vie usein ennakoitua enemmän aikaa. Odoteltiin. Eihän aloituksen venyminen muuten olisi haitannut, mutta olimme ajoittaneet hartauden huolellisesti hiljaiseen hetkeen virallisten seurapuheiden välissä. Tuo aika kului ja tiesin, että pian kovaääniset pärähtävät taas päälle, kun seurat alkavat. Ei kuitenkaan auttanut kuin odottaa.

Vähitellen ihmisiä alkoi valua paikalle. Sitten heitä tuli lisää. Ja lisää. Vaunu alkoi täyttyä. Tiivistettiin ja tiivistettiin niin että lopulta meininki oli kuin lestadiolaisissa iltakylissä parhaimmillaan: ihmisiä istui vaunun sohvilla, sängyllä ja lattialla jalat koukussa kuin sardiinit purkissa. Asuntovaunun vuokraaja pelkäsi vaunun ratkeavan liitoksistaan. Kestääkö se edes tällaista ihmismäärää? Vähän ennen hartauden alkamista laskin vaunusta 28 ihmistä ja sen jälkeen sinne ahtautui vielä pari lisää. Pari muuta jäi pihalle.

Itse hartaudesta ja sen tunnelmasta muut voivat kirjoittaa paremmin kuin minä. Minä keskityin vetämään homman läpi. Näin, että monet itkevät. Jopa veljeni poskella vieri kyynel. Myöhemmin hän sanoi, että ei ole koskaan ennen itkenyt seuroissa. Kerta se on ensimmäinenkin, naurahdin.

Kaikki meni hyvin. Meitä ei häiritty – miksi olisikaan, kun vaunussa kaikuivat Siionin laulut. Laulettiin läpi Taivaan ihanat lintuset vanhoilla sanoilla, joissa Jumalasta käytetään feminiinisiä kielikuvia, kun puhutaan satakielistä vanhimman rintain alla. Ne rinnat poistettiin sanoituksesta hämmentämästä ihmisiä (!), kun Siionin laulut uudistettiin vuonna 2016. Kun hartaus päättyi, ihmiset halusivat laulaa vielä lisää. Sitten jengi alkoi valua ulos.

Hartauden tuominen julkisuuteen ei ollut käynyt etukäteen mielessä, mutta toimittajaystäväni näki tapahtuman uutisarvon ja alkoi puhua siitä suviseurojen aikana. Myös somen kautta hartaus valui valtakunnan median tietoisuuteen. Olipa itse hartaudessakin paikalla kaksi toimittajaa. He eivät mahtuneet vaunuun, mutta seurasivat meininkiä avonaisen ikkunan takana. He olivat tekemässä reportaasia Tarratoimikunnasta, jonka jäseniä oli saapunut hartauteen.

Minulle hartauden pitäminen oli tietysti valtavan merkityksellistä. Olen itse kokenut sen kipeyden ja jumalasuhteen katkeamisen, jonka lestadiolaisuuteen kasvaminen, oman identiteetin kanssa kipuileminen ja yhteisöstä irtaantuminen voi aiheuttaa. Korjaavan hengellisyyden tarjoaminen sellaisiin kipuihin on henkilökohtaisen missioni ytimessä. Harvoin pääsee myöskään puhumaan tilaisuuteen, jossa ihmisillä on niin suuri sanan nälkä ja hengellisyyden jano, laajasti ymmärrettynä. Tässä hommassa koin todellakin olevani Jeesuksen jalanjäljillä ruokkimassa hänen kadotettuja lampaitaan. Kadotettuja siksi, että vanhoillislestadiolainen usko ja yhteisö ei ole tarjonnut näille ihmisille sellaista hengellisyyttä, joka ravitsisi heitä, jonka kanssa heillä olisi hyvä olla ja joka tarjoaisi tilaa heidän elämänkysymyksilleen ja pohdinnoilleen.

 

PS. Tässä Taivaan ihanat lintuset, kuudes säkeistö ja vanhimman rinnat.

 

Siis kaikki kesäpääskyset ja leivot taivaan alla,

ihanat satakieliset vanhimman rintain alla,

visertäen nyt lennelkää sydämet täynnä ikävää

ikuiseen rauhan maahan.

(Jaakko Lahdenmaa 1890)

 

Siis, kaikki leivot laulavat ja pääskyt taivaan alla

ja satakielet ihanat, te linnut kaikkialla,

visertäen nyt lennelkää sydämet täynnä ikävää

ikuiseen rauhan maahan.

(Jaakko Lahdenmaa 1890, uud. Niilo Rauhala 2010)