Saarna sydänrukouksesta, hengellisestä suorittamisesta ja kristityn vapaudesta

Saarna sydänmessussa Paavalinkirkossa 27.9.2026

Kol. 2:16–23

Kirjeestä kolossalaisille, luvusta 2

Kukaan ei saa tuomita teitä siitä, mitä syötte tai juotte tai miten noudatatte juhla-aikoja ja uudenkuun ja sapatin päiviä. Ne ovat vain sen varjoa, mikä on tulossa; todellista on Kristuksen ruumis. Teidän voittajan palkintoanne ei saa riistää teiltä kukaan, joka nöyryyttää itseään kieltäymyksin, vajoaa näkyihinsä ja palvoo enkeleitä. Sellaisen ihmisen tekevät hänen omat tyhjät ajatuksensa ylpeäksi, eikä hänellä ole yhteyttä Kristukseen, päähän, joka huolehtii koko ruumiista ja pitää sitä nivelten ja jänteiden avulla koossa, niin että se kasvaa Jumalan tarkoittamalla tavalla.
    Jos kerran olette yhdessä Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkuvoimien ulottuvilta, miksi yhä käyttäydytte tämän maailman mukaisesti ja alistutte sellaisiin sääntöihin kuin ”älä tartu”, ”älä maista”, ”älä kosketa”? Tämä kaikkihan koskee sellaista, mikä käytön jälkeen häviää. Kysymys on vain ihmisten käskyistä ja opeista. Nämä omatekoista hurskautta, nöyryyden harjoitusta ja ruumiin kurittamista vaativat käskyt tosin näyttävät viisailta, mutta todellisuudessa ne ovat arvottomia ja tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä.

*

Apostoli Paavali – tai joku muu hänen nimissään – kirjoittaa tässä yhdelle varhaiskristilliselle seurakunnalle. Me emme tarkkaan tiedä, millaiset seurakunnassa syntyneet ristiriidat ovat tämän kirjeen taustalla, mutta tekstistä voi päätellä, että seurakunnassa on herännyt kiistoja uskonnollisten sääntöjen ja perinnäistapojen noudattamisesta. Lisäksi kuulostaa siltä, että jotkut ylpeilivät omilla hengellisillä saavutuksillaan: heillä oli näkyjä ja kokemuksia, he harjoittivat askeesia ja kenties ajattelivat näiden tekevän heistä muita parempia tai edistyneempiä.

Mutta mitä tällä tekstillä on sanottavaa meille nykypäivän kristityille? Omat ajatukseni kiertyivät tämän tekstin äärellä toisaalta siihen, mikä merkitys erilaisilla ulkoisilla tavoilla ja rituaaleilla on hengellisessä elämässä, ja toisaalta siihen, mikä on oman yrittämisen merkitys ja miten hengellinen elämä voi lipsahtaa suorittamiseksi.

Paavali suhtautuu tässä hyvin kriittisesti sellaiseen uskonnollisuuteen, jossa erilaiset säännöt ja kieltäymykset alkavat määrittää ihmisen asemaa Jumalan edessä. En usko Paavalinkaan kuitenkaan olleen sitä mieltä, että hengelliset käytännöt tai säännöt olisivat turhia. Sitoutuminen jonkinlaisiin sääntöihin antaa meille ihmisille usein tarpeellista rytmiä ja rakennetta elämään. Paastoaminen voi olla arvokas tapa opetella kohtuullista elämäntapaa tai vapautta omien mielitekojen orjuudesta. Sydänrukouksen ottaminen tavaksi aamuin illoin voi olla hyvä tapa raivata elämään tilaa hiljentymiselle ja niiden äänien kuulemiselle, jotka muuten jäävät arjen melskeissä kuulematta.

Ajattelen, että hengellisyyden kuuluu maistua vapaudelta – onhan meidän Herrammekin Vapahtaja. Ja sitoutumisessa on paradoksaalisesti paljon vapauttavaa voimaa: ei tarvitse enää pähkäillä ja päättää jokaista asiaa erikseen. Jos olen sitoutunut vaikkapa siihen, että joka aamu asetun 20 minuutiksi sydänrukoilemaan, niin ei tarvitse käyttää energiaa joka päivä sen päättämiseen, että hiljennynkö tänään vai enkö ja milloin ja kuinka pitkäksi aikaa.

Ongelmallista näissä tavoissa ja muodoissa on se, että helposti teemme hengellisestä elämästä uuden suorituksen. Olen itsekin törmännyt monesti tähän ongelmaan, kun olen pyrkinyt ylläpitämään omassa arjessani päivittäistä hiljentymisen tapaa. Jossain vaiheessa aina käy niin, että teen rukousta väkinäisesti vain siksi, että en rikkoisi sitä sääntöä, jonka olen itselleni asettanut. Alan palvella sääntöä tai tapaa, jonka pitäisi palvella minua. Rukouksesta tulee suoritus eikä se silloin enää tunnu hedelmälliseltä. Sääntö alkaa maistua orjuudelta, vaikka hengellisen elämän olisi tarkoitus maistua vapaudelta.

Joskus väkisin säännöstä kiinni pitäminen on takertumista, josta olisi viisasta päästää irti. Sydänrukoushan on ennen kaikkea irtipäästämisen harjoitus. Me ihmiset helposti takerrumme kaikenlaisiin tapoihin ja muotoihin ja alamme pitää niitä tärkeämpinä kuin ne ovat. Ne ovat välineitä, eivät tarkoitus sinänsä: Paavalin sanoin ne ovat ”vain sen varjoa, mikä on tulossa”.

Ajattelen, että tällainen taipumus takertumiseen kertoo siitä, että me viemme mukanamme hengelliseen elämään ne mielen rakenteet, joita sydänrukouksen kehittäjä Thomas Keating kutsui valeminäksi. Se on se minä, joka haluaa pysyä kontrollissa, joka yrittää rakentaa itselleen turvallisuutta, arvostusta, valtaa tai hyväksyntää. Hengellisyyden harjoittamisen olisi tarkoitus purkaa tätä valeminää, jotta tosi olemuksemme pääsisi esiin.

Keating itse halusi nuoruudessaan omistautua Kristukselle oikein tosissaan ja liittyi siksi ankarimpaan mahdolliseen sääntökuntaan. Hän meni trappistiluostariin, jossa noudatettiin hyvin askeettista elämäntapaa: herätys keskellä yötä, raskasta työtä, paljon pitkiä rukouksia, vähänlaisesti ruokaa ja puhumisesta pidättäytyminen lähes kokonaan. Lisäksi Keating käytti kaiken vapaa-aikansakin rukoilemiseen, koska hän oli niin tosissaan ja halusi päästä eteenpäin kontemplatiivisella tiellä.

Sitten kävi niin, että kun Keating kiiruhti vapaahetkinään kirkkoon rukoilemaan, hän tapasi siellä aina erään toisen luostarin asukkaan, joka oli ehtinyt paikalle ennen häntä. Tuolta toiselta rukous tuntui vieläpä sujuvan paljon helpommin ja paremmin, koska hän näytti istuvan kirkossa pieni autuaallinen hymy kasvoillaan. He eivät voineet jutella toisilleen, joten vaikutelma säilyi pitkään. Kateus ja vertailu tähän toiseen myrkyttivät pitkäksi aikaa kaikki Keatingin omat ponnistelut luostarissa.

Koska valeminä seuraa meitä myös hengelliseen elämään, helposti käy niin, että hengelliset ajatukset ja kokemukset asettuvat valeminän palvelukseen. Paavali puhuu käskyistä, jotka ”tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä”. Hengellinen ylpeys voi olla yksi valeminän taipumus. Keating halusi seurata Kristusta, mutta mukana oli myös halua olla edistynyt ja arvostettu, luostarielämässä kaikkein kunnostautunein. Hurskaus muuttuu helposti projektiksi, jossa yritämme tehdä itsestämme sellaisen ihmisen, jonka kuvittelemme Jumalan hyväksyvän tai joka saa arvostusta toisilta ihmisiltä.

No, me tiedämme, että luterilaisten kantaisä Martti Luther oli myös nuorena tällainen vakavamielinen sääntökuntalainen, joka otti luostarisäännöt hyvin tosissaan ja pyrki ankaralla kilvoittelulla eteenpäin hengellisellä tiellä. Ja pitkän kamppailun jälkeen hänen suuri, vapauttava oivalluksensa oli se, että eihän Jumalan armoa tai hyväksyntää kuulu ansaita millään, ettei ihminen voi tehdä niiden eteen yhtään mitään. Luther teki eräänlaisen täyskäännöksen ja siinä rytäkässä menivät sitten luostaritkin nurin. Näin jälkeenpäin moni ehkä on sitä mieltä, että aika paljon hyvääkin menetettiin sen pesuveden mukana. Kun luterilainen kaipaa menetelmiä ja välineitä hiljentymiseen, tai ylipäänsä hengellisyyden harjoittamiseen, niin usein täytyy tehdä oppiretkiä muiden kirkkokuntien pariin, joissa luostariperinne on säilynyt.

Lutherin oivallus on tietysti tärkeä: Jumalan armo ei riipu meidän teoistamme hiukkasen vertaa. Mutta aika paljon vaivaa voi kuitenkin tarvita siihen, että raivaa Jumalan avulla pois niitä esteitä, joita meissä on rakkauden vastaanottamisen ja siinä elämisen tiellä.

Paavali kirjoittaa: ”Jos kerran olette yhdessä Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkuvoimien ulottuvilta, miksi yhä käyttäydytte tämän maailman mukaisesti?”

Mitä mahtavat olla nuo arvoitukselliset ”maailman alkuvoimat”, joiden ulottuvilta kristitty kuolee pois? Yksi tapa tulkita tätä mystiikan näkökulmasta on ajatella, että meissä saa kuolla se takertuva ja kontrolloiva minä, joka yrittää rakentaa oman olemassaolonsa jonkin järjestelmän varaan.

Keating puhuu valeminän vähittäisestä kuolemisesta. Se ei tarkoita persoonan hävittämistä. Kyse on irtautumisesta siitä jatkuvasta minä-projektista, jossa pyörimme itsemme ympärillä ja yritämme tehdä itsestämme jotain.

Myös sydänrukouksesta voi helposti tehdä hengellisen suorituksen:

Nyt minun pitäisi päästä ajatuksistani eroon.
Nyt minun pitäisi kokea Jumalan läsnäoloa.
Nyt minun pitäisi saavuttaa mielenrauha.

Sydänrukouksessa harjoitellaan kuitenkin jotain ihan muuta. 

Minun ei tarvitse tehdä mitään erityistä, jotta saisin Jumalalta jotakin.

Minun ei tarvitse onnistua rukouksessa, enkä oikeastaan pysty edes arvioimaan sitä, milloin rukous on onnistunut ja milloin ei.

Minun ei tarvitse saada erityisiä hengellisiä kokemuksia.

Minun ei tarvitse pyrkiä ajatusten avulla Jumalan luo – sen sijaan voin päästää irti myös Jumalaa koskevista ajatuksista.

Sydänrukouksen liike on suostuminen ja irti päästäminen, ei ponnistelu. Saan päästää irti ja antaa Jumalan tehdä työtään minussa. Saan lakata yrittämästä tulla joksikin ja kontrolloimasta kaikkea.

Sydänrukouksessa ei ole niinkään tarkoitus saavuttaa jotain kuin oppia päästämään irti siitä, mikä estää meitä näkemästä sitä, mikä jo on. Esimerkiksi lakata ylläpitämästä kokemusta siitä, että olemme erillisiä toisistamme ja erossa Jumalasta.

Paavali kirjoittaa noista käskyihin alistuvista ihmisistä: ”Hänellä ei ole yhteyttä Kristukseen, päähän, joka huolehtii koko ruumiista ja pitää sitä nivelten ja jänteiden avulla koossa, niin että se kasvaa Jumalan tarkoittamalla tavalla.”

Kuva Kristuksen ruumiista, jonka jäseniä olemme, ei ole kuva yksilön hengellisestä suorituksesta vaan yhteydestä. Minun ei tarvitse pitää itseäni koossa omalla suorittamisellani, vaan Kristus pitää koossa. Kristus tekee työtään meissä, Hän tekee sen, mitä minä en itse voi tehdä. Kristus on yhteys, ja elämä hänessä saa kasvaa Jumalan tarkoittamalla tavalla.