keskiviikko 18. marraskuuta 2026

Pienen runotytön teologiaa

Yliopisto-lehden suosituksesta kuuntelin tänä syksynä Pieni runotyttö -kirjasarjan. Yllättävän koukuttava! Välillä kuuntelin melkein henkeä pidätellen, miten tarina etenee.

Niille, jotka eivät Pientä runotyttöä tunne, vähän perustietoja: kyseessä on kanadalaisen Lucy Maud Montgomeryn tyttökirjaklassikko 1920-luvulta. I. K. Inhan viehättävä suomennos on tehty pian kirjan ilmestymisen jälkeen. Kirja sijoittuu Prinssi Edwardin saarelle Kanadan itärannikolle, viime vuosisadan alkuun. Päähenkilön Emilian isä kuolee kirjan alussa jättäen tyttärensä orvoksi. Yrmeät sukulaiset saapuvat paikalle ja pakottavat Emilian vetämään arpaa siitä, kuka saa taakakseen kurittoman orpolapsen huoltamisen. Emilialle käy kuitenkin hyvin: hän pääsee asumaan Uuden kuun maatilalle ankaran mutta kunniallisen Elisabet-tädin, lempeän Laura-tädin ja hyväntahtoisen, lapsena kaivoon pudonneen ja siksi hieman omalaatuisen Jimmy-serkun kanssa.

Minua kiinnosti kirjan uskonnollinen maisema. Eletään ajassa ja paikassa, jossa Jumala kuuluu maailmaan yhtä luonnollisesti kuin painovoima – kyseenalaistamattomana, itsestään selvänä osana maailmankuvaa. No, on kirjassa yksi ateistikin, tohtori Burnley, jonka katsomus herättää muissa hämmennystä ja paheksuntaa. Emiliasta on omituista ja kiehtovaa, ettei tohtori usko minkäänlaiseen Jumalaan, ja on utelias näkemään, miltä sellainen ihminen oikein näyttää. Tosin tohtori Burnleykin lakkaa olemasta ateisti ja palaa kirkkoon, kun hänen kadonneen vaimonsa arvoitus ratkeaa ja katkeruus Jumalaa kohtaan hälvenee.

Saaren eurooppalaistaustainen väestö edustaa useita kirkkokuntia, kuten katolisia ja presbyteerejä. Emilian äidinpuoleinen suku, Murrayt, ovat tiukkoja presbyteerejä, ja yleinen uskonnollinen ilmapiiri on muutenkin tiukkarajainen. Uusi pappi, herra Johnson, saa Elisabet-tädiltä paheksuntaa osakseen sanoessaan, että buddhalaisuudessakin voi olla jotakin hyvää. ”Pian hän sanoo, että paavilaisuudessakin voi olla jotakin hyvää”, puuskahtaa Elisabet-täti. Emilia antaa taskurahoistaan osan pakanalähetykseen, koska niin hyvät ihmiset tekevät.

Emilia itse on herkkä ja hengellisesti lahjakas: hänellä on vahva luontosuhde, ja ajoittain hän saa ”leimahduksiksi” kutsumiaan kokemuksia, jolloin tämän- ja tuonpuoleisen välinen verho ikään kuin väistyy hetkeksi. Leimahduksen tullessa Emilia aina tunsi, että elämä oli ihmeteltävä, salaperäinen asia, jonka kauneus oli pysyvä.

Emilia viihtyy myös kirkossa, sillä siellä voi katsella ihmisiä.

Viime sunnuntaina hän [pappi] saarnasi taivaasta. Se tuntui ikävältä paikalta. Minä luulen, että se on jännittävämpi sentään. Mutta mitä ihmettä minun pitää tehdä, kun tulen taivaaseen enkä osaa laulaa. Saa nähdä jos minun annetaan kirjoittaa runoja. Mutta kirkko minun mielestäni on mieltä kiinnittävä. Elisabet-täti ja Laura-täti aina lukevat Pipliaansa ennen kuin jumalanpalvelus alkaa, mutta minun mielestäni on hauskaa katsella ympärilleni kaikkia ihmisiä ja ajatella, mitä he mahtavat ajatella.

Erityisesti minua ilahdutti se, että kirjassa Emilian isä jättää lapselleen hyvin viisaan teologisen perinnön. Emiliaa järkyttää isän lähestyvä kuolema niin, että jumalasuhdekin horjuu:

– Minä tunnen juuri nyt, sanoi Emilia, joka ei voinut mitään isältään salata, – etten minä enää pidä Jumalasta.

Douglas Starr nauroi, sitä naurua, josta Emilia enimmän piti. […]

– Pidät kyllä, sydänkäpyni. Et voi olla rakastamatta Jumalaa. Hän on itse rakkaus, kuten tiedät. Tietysti sinun ei pidä sekoittaa häntä Elli Greenen Jumalaan.

Elli Greene on hyvää tarkoittava mutta yksinkertainen kotiapulainen, jonka jumalakuva on perinteinen, ulkoapäin opittu ja moralistinen. Emilia ei pidä Ellin Jumalasta, jonka kuvan hän on nähnyt kirjassa: Jumalalla oli ”iso parta ja yönuttu päällään”. Isänsä Jumalasta hän kuitenkin pitää. Näin Emilia oppii jo lapsena tärkeän asian: että ihmisten jumalakuvat ovat erilaisia, jokaisella omanlaisensa. Tästä tiedosta on hänelle paljon hyötyä myöhemmin, esimerkiksi silloin, kun ankara Elisabet-täti kyseenalaistaa hänen puheitaan Jumalasta.

Elisabet-täti kuuli minun eräänä sunnuntai-iltapäivänä kertovan Perrylle, minkä näköiseksi minä Jumalaa ajattelin, ja täti sanoi että se oli herjaavaa. Sitä se ei ollut! Ristiriita johtuu siitä, että Elisabet-tädillä ja minulla on eri Jumala, siinä kaikki. Luullakseni on jokaisella erilainen Jumala. Ruth-tädillä esimerkiksi on Jumala, joka rankaisee tädin vihollisia, lähettää heille tuomioita. Se näyttää minusta olevan melkein ainoa hyöty, mitä tädillä toden teolla on Hänestä.

Isänsä perinnön ansiosta Emilialla on myös arvostelukykyä sen opetuksen suhteen, jota hän saa kirkossa, esimerkiksi hartauskokouksessa, jossa puhuu vaeltava maallikkosaarnaaja.

Voi, herra Sampson, herra Sampson, ei Jumala ole vihainen Jumala. Ette tiedä Hänestä mitään, jos niin väitätte. Hän suree, siitä olen varma, kun me olemme houkkamaisia ja pahoja, mutta ei Hän saa siitä raivokohtauksia. Teidän Jumalanne ja Elli Greenen Jumala ovat aivan samanlaisia. Tekisi mieli nousta ylös ja sanoa se teille, mutta Murraytten perinteisiin ei kuulu väittää vastaan kirkossa. Te teette Jumalasta ruman, vaikka Hän on kaunis.

Yksi kirjan parhaita kohtauksia on se, jossa Emilia uskaltautuu katolisen isä Cassidyn puheille. Hänen on pakko mennä, koska se on ainoa keino pelastaa hakkuulta Emilialle rakas pieni metsikkö, Korkean Johnin metsä. Korkea John on katolilainen, ja papilla on häneen vaikutusvaltaa.

Emiliaa pelottaa kauheasti. Hän ei usko, että katolinen pappi kuuntelisi häntä, harhaoppista pientä protestanttia. Isä Cassidy osoittautuu kuitenkin hauskaksi mieheksi, joka ottaa Emilian vastaan keijukansan lähettiläänä.

– Minä olen vain Emilia Starr Uudesta Kuusta, hän sanoi […]. – Ja minä olen protestantti.

– Sangen soma pikku protestantti oletkin, sanoi isä Cassidy. – Mutta hieman pettynyt kyllä varmaan olen. Protestantteihin minä kyllä olen tottunut – metsät ovat niitä täällä täynnään – mutta siitä on sata vuotta, kun viimeinen keiju kävi luonani.

Lienee sanomattakin selvää, että metsä säästyy.

Pienen runotytön teologiaa

Yliopisto -lehden suosituksesta kuuntelin tänä syksynä Pieni runotyttö -kirjasarjan. Yllättävän koukuttava! Välillä kuuntelin melkein henke...