Armon meren rannalla (tai Usko ja masennus, osa 4)

Minulla on hyvä hengellinen kirja, Martin Lönnebon Elämän kangas. Pappisystäväni sen minulle aikoinaan vinkkasi.

Kirjalla tuntuu olevan myös kyky avautua juuri oikeista kohdista. Yhtenä masennuspäivänä viikko ennen joulua se avautui aukeamalta, jolla on otsikko ”Älä ole kaukana nyt, kun hätä on lähellä”.

Toisinaan elämä tulee niin vaikeaksi, ettemme jaksa lausua sanoja: ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu…” kuivuneilla huulillamme, sillä tunnemme itsemme hylätyksi, kaikki mahdollinen puuttuu.

Näin Lönnebo avaa. Nyt on selvästi minulle. Luen eteenpäin. Lönnebo lupaa syventyä hengelliseen hätään ja mainitsee psalmin 22. Uusimmassa käännöksessä psalmin jakeet 15–16 on suomennettu näin:

Minut valutetaan maahan kuin vesi,

kaikki jäseneni ovat menneet sijoiltaan.

Sydämeni on kuin vahaa,

joka sulaa rinnassani.

Voimani ovat kuin kuiva ruukunpala,

kieleni on tarttunut kitalakeen.

Heität minut maan tomuun

kuin olisin jo kuollut.

Kyllä nuo muinaiset lyyranrämpyttäjät vain osasivat: loistava masennuksen kuvaus. Maahan imeytyvä vesi on sama kuva, jota olen itsekin käyttänyt. Juuri siltä masennus tuntuu, kaikki voimat valuvat tyhjiin kuin vesi maahan. Toinen kuva on maahan syöksynyt lentokone, aivan romuksi mennyt savuava raunio. Sitä psalmirunoilija ei olisi voinut käyttää, koska lentokoneita ei vielä ollut, mutta varmaan kaikkien jäsenten meneminen sijoiltaan kuvaa jotain samantapaista. Tai ehkä sitä, ettei kykene mihinkään, mihin normaalisti kykenee. Puhekykykin saattaa kadota, kieli tarttua kitalakeen. Ja tietysti masennus tuntuu kuolemalta, siltä että on elävä kuollut tai ”kuin jo kuollut” psalmin sanoin.

Seuraavaksi Lönnebo kuitenkin lähtee mielestäni erikoiseen suuntaan. Mitään lohtua hätään tai pelastusta ei ole tarjolla, vaan hän alkaa puhua askeesista, taistelusta ja vastuusta jyrkin äänenpainoin. Hän kehottaa pohtimaan omia heikkouksiaan, toisin sanoen syntejään ja paheitaan, armottomasti.

Ratkaisu tuntuu oudolta. Paheiden tutkistelulle on toki paikkansa, mutta hädän ja hylätyksi tulemisen kontekstiin se ei tunnu sopivan. Saati masennuksen: masentunut ei osaa ajatella itsestään oikein mitään hyvää, pahaa kylläkin. Omia ajatuksia ei masentuneena edes saisi uskoa, koska ne valehtelevat.

Vai miten on? Voiko masentunutta pelastaa kukaan muu kuin hän itse? Voiko hän ottaa vastuun sairautensa kukistamisesta? Masennus on myös suoja, turva, selitys: en jaksa, en pysty, hoitakaa eläminen, te muut. Toisaalta masennus tuntuu olevan jotain omalakista, toiminnastani ja olemisestani riippumatonta. Tulee ja menee.

Timo Veijola, eksegetiikan professori, jonka päiväkirjaa lueskelin, koki kerran ihmeparantumisen: yhtenä aamuna hän heräsi, totesi olevansa terve ja sanoi vaimolleen, että lähdetäänpä pesemään mattoja. Myöhemmin hänen masennuksensa kuitenkin palasi ja hän menehtyi siihen. On kohtuutonta sanoa masentuneelle, että hän on vastuussa omasta tilastaan, mutta tietenkin omalla vastuulla on jonkinlainen rooli. Usein käänne parempaan syntyy siitä, kun kyllästyy totaalisesti olemaan pohjalla, sisuuntuu ja päättää tehdä asialle jotain.

Valitin Lönnebon huonosta hengellisestä ohjauksesta pappisystävälleni. Hän kysyi, mitä olisin toivonut olevan luvun jatkona alun hengellisen hädän kuvauksen jälkeen.

Varmaan jotain lempeää, vastasin. Jotain sellaista mitä Lönnebolla toisaalla samassa kirjassa on: harjoituksia, joissa ihminen kuvittelee istuvansa armon meren rannalla tai kietoutuvansa Marian siniseen viittaan. Sininen on pyhän huolettomuuden väri.

Ystävä esitti, että minun vastuullani voisi olla vaalia lempeyttä itseäni kohtaan ja heittää Lönnebolla vesilintua, jos se tekee olon huonommaksi. (Miksi viattomia vesilintuja aina heitellään kaikella?) Hän sanoi myös näkevänsä minut istumassa armon meren rannalla aaltojen äänen ympäröimänä Marian viittaan kietoutuneena. Sellainen hän on, usein saa minut melkein itkemään.

Ensimmäinen aistihavainto armon meren rannalla olisi kyllä tuoksu. Tuoksuu kukilta, mereltä ja auringon paahtamalta maalta. Kivet tuntuvat käteen sileiltä ja lämpimiltä. Korviin kantautuvat lokkien huudot ja kauempaa meren tasainen, pehmeä kohina.

Kun avaa silmät, näkyy edessä loputon, rannaton, auringossa sinisenä ja hopeisena kimalteleva meri. Hiekkainen rinne edessä viettää alas rantaan ja kevyt tuuli hyväilee sen heinikkoista turkkia, saa sen aaltoilemaan niin kuin merenkin. Harjanteen päällä hitaat kimalaiset pörisevät kukasta kukkaan.

Marian viitta on ohut, taivaansininen ja tuntuu silkkisen pehmeältä. Se on niin iso, että siihen voi kääriytyä kokonaan, ja siinä on tietysti huppu.

Eihän Marialla oikeasti sinisiä silkkiviittoja ollut, köyhällä maalaisnaisella; hän sai ne vasta kun traditio korotti hänet taivaan kuningattareksi. EU:n lipun sininen on muuten Marian viitasta peräisin, jos ette tienneet. Usein Marialla on myös kahdentoista tähden muodostama kruunu niin kuin EU:n lipussakin on.

Laskeudun rinnettä alas vesirajaan, auringossa lämmennyt hiekka tuntuu pehmeältä paljaisiin jalkapohjiin. Aalto toisensa perään kohahtaa laiskasti rantaan ja vetäytyy, kohahtaa ja vetäytyy. Törmän juurelle voisi jäädä istumaan viitan suojiin ja katselemaan lokkien taiturointia ilmassa. Tai asettua makaamaan kasvot kohti aurinkoa ja peitellä itsensä viitalla.

Koska meri on armon meri, sillä täytyy olla puhdistavia ominaisuuksia. Jätän Marian viitan rannalle ja kahlaan mereen, vain sen verran syvälle, että voin kastautua kokonaan. Vesi on lämmintä ja pehmeää, vain hieman suolaista. Aallot tuuppivat kevyesti kohti rantaa.

Kun olin lapsi, laulettiin rauhanyhdistyksellä armon lasisesta merestä. Miksi se meri on lasinen, en tullut koskaan miettineeksi, mutta kai se kuvaa kirkkautta. Armon meri oli riemua täynnä ja sinne saattoi upottaa syntejä niin etteivät ne koskaan enää tule päivänvaloon. Oikea meri ei kyllä toimi niin, vaikka ihmiset pitkään niin luulivat ja luulevat osin yhä. He dumppaavat mereen kaikenlaista, mikä saastuttaa sen ja aiheuttaa ongelmia. Armon merta ei varmaan voi synneillä saastuttaa.

Synnintunnustus ja -päästö ovat painavampia asioita kuin usein ajatellaan, puheli professorimme Jaana Hallamaa ohimennen yhdellä syksyn luennolla. Siinä väärintekijän ja Jumalan katse kohtaavat. Jumala näkee myös lähimmäisen, jota vastaan on rikkonut, niin että muodostuu kolmio. Ei se mene niin, että ”sori siitä”. Synninpäästön jälkeenkin teko ja sen vaikutus pysyvät, mutta anteeksiannon varassa elämää voi jotenkin jatkaa.

Armon meren rannalla en oikeastaan kaipaa puhdistumista synneistä, mutta armohan on rakkautta. Rakkautta kaipaa se kaiken pohjalla oleva haava, jota on vaikea parantaa. Se, joka kyselee, että tykkääkö Jumala minusta ihan varmasti, eikä tahdo uskoa vaikka menisin armon mereen kokonaan uppeluksiin. Haava on se, jonka takia mikään kirkon systeemissä ei oikein toimi. Ei pysty tunnustamaan syntejään varsinkaan Jumalalle, jos Jumala tuntuu rakkaudettomalta, vastustajalta tai suorastaan väärintekijältä. Ei edes halua ottaa vastaan rakkautta, jos se tulee epäilyttävästä lähteestä.

Seuraavan kerran menen ehtoolliselle vasta, kun ihan varmasti haluan sitä.

Kauhistuttavista opeista

Joulunpyhinä minua on auttanut vähän parempaan kuntoon – hassua kyllä – reseptiohistorian kurssin tehtävä pohtia moraalisesti kauhistuttavia oppeja uskonnonfilosofi Sami Pihlströmin artikkelin ”Uskonnollinen eksklusivismi, älylliset harharetket ja (uskonnon)filosofin vastuu” (Uskonnontutkija 1/2022) pohjalta.

Pihlströmin esimerkkejä moraalisesti kauhistuttavista opeista ovat homoseksuaalisuuden tuomitseminen synniksi sekä kristillinen oppi helvetistä. Hän ei pahemmin pehmentele sanojaan: ”Jos joku nykyajassa elävä ihminen on todella vakuuttunut helvetin olemassaolosta ja on valmis Raamattuun vedoten tuomitsemaan esimerkiksi homoseksuaaleja heidän väitetyistä synneistään, en voi kuin todeta hänen harjoittavan jonkinlaista jumalanpilkkaa.”

Minua artikkeli auttoi näkemään selvemmin: yksi syy, miksi kirkossa on vaikea voida hyvin, on kirkon moraalinen epämääräisyys.

Hengelliselle elämälleni ovat tehneet hallaa loppuvuoden kirkkopyhien apokalyptiset ja moraalisesti arveluttavat tekstit (esim. Matt. 24:36–44). Olen tehnyt kompromisseja, kun olen osallistunut tekstien esittämiseen kirkossa, vaikka pidän niitä vastuuttomina ja moraalisesti kauhistuttavina. Se ei ole tehnyt hyvää; olisi pitänyt pysyä linjassa arvojeni ja omantuntoni kanssa. Sekin hankaloittaa, että minulla ei ole tekstien esittämisen yhteydessä sellaista ääntä, jolla voisin sanoittaa omaa suhdettani niihin, ei muita toimintavaltuuksia kuin tekstin esittäminen sellaisenaan.

Perusongelma on tietysti se, että Raamatussa on moraalisesti kauhistuttavia tekstejä, jotka ovat moraalisesti kauhistuttavien kristillisten oppien lähtökohtia. Lutherin periaate, jonka mukaan Raamattu on uskon ja elämän ylin auktoriteetti, ei voi toimia nykyajassa eettisesti vastuullisena lähtökohtana. Täytyy olla Raamattua korkeampia moraaliperiaatteita, joiden valossa myös Raamattuun täytyy kohdistaa kriittisesti arvioiva moraalinen katse. (Tietysti ne korkeammat moraaliperiaatteet, kuten ihmisarvon ja -oikeudet, voi johtaa Raamatusta, joten sikäli Raamatun auktoriteetin voi varmaan halutessaan pelastaa.)

”Meillä on niin episteeminen kuin eettinenkin vastuu nimenomaan uskomusjärjestelmämme kokonaisuudesta, ei ainoastaan sen yksittäisistä uskomuksista, ja tähän vastuuseen kuuluu koko järjestelmän jatkuva uudistaminen tai tarvittaessa sen osien muokkaaminen, jos järjestelmä tuottaa tuloksenaan sietämättömiä moraalisia lopputulemia”, kirjoittaa Pihlström.

Yksi tällainen sietämätön moraalinen lopputulema on uskonnollinen eksklusivismi eli ajatus siitä, että vain tietyssä uskonnossa pelastuu. Sekin on juurtunut Raamattuun, esimerkiksi Jeesuksen sanoihin: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Kukaan ei pääse Isän luokse muuten kuin minun kauttani” (Joh. 14:6). Kirkon moraalinen epämääräisyys ilmenee esimerkiksi siinä, ettei kasteesta oikein ota selvää, ollaanko tässä moraalisesti kauhistuttavan eksklusivismin vai kaikki sisäänsä sulkevan rakkauden äärellä.

Eiväthän kristityt ystäväni kylläkään usko moraalisesti kauhistuttaviin oppeihin, vaan ovat niistä yhtä pöyristyneitä kuin minäkin. He pystyvät kuitenkin jotenkin ohittamaan ne, poimimaan rusinat pullasta. Minä näen punaista ja voin huonosti, kun kauhistuttaviin kristillisiin oppeihin ei kirkossa yleensä puututa suorasanaisesti. Pihlströmin mukaan vastuullisen ajattelijan ei pidä hyväksyä moraalisesti kauhistuttavia oppeja, mutta ei myöskään jättää niitä huomiotta.

Pihlström puhuu ”älyllisistä harharetkistä”, joihin taitavatkin ajattelijat voivat langeta päätyessään kannattamaan moraalisesti kauhistuttavia oppeja. Tällaiset harharetket saavat alkunsa siitä, että ajattelija sitoutuu järkähtämättömästi johonkin, vaikkapa Raamatun auktoriteettiin tai kommunismin totuuteen. Päädytään teodikea-ajattelun sukuiseen lopputulokseen, jossa kärsimys, vääryys, pahuus tai moraalisesti kauhistuttavat opit rationalisoidaan jollain tavalla mielekkääksi osaksi omaa luovuttamatonta projektia. Toiseksi etiikan ”sokeiden pisteiden” taustasyyksi Pihlström nostaa ihmisen pakottavan tarpeen nähdä elämä, historia ja maailma merkityksellisenä: se saa meidät katsomaan ihmisen ohi, välineellistämään hänen kärsimyksensä osaksi jotain ajatusrakennelmaa, jolla pyrimme rakentamaan merkityksellisyyttä.

Kolmas syy on radikaali, syvälle ihmisyyteemme juurtunut pahuus, inhimillinen taipumuksemme epäinhimillisyyteen ja toisten ihmisten yhtäläisten ihmisoikeuksien ja -arvon laiminlyöntiin. Tällainen radikaali pahuus voi Pihlströmin mukaan ilmentyä pyrkimyksenä omaksua ideologioita, jotka harhaisesti kuvitellaan vielä perustavammiksi kuin perustavat moraaliset vaatimukset. Toinen käsite on Hannah Arendtin banaali pahuus, jonkinlainen pinnallinen, arkinen pahuus, joka voi Pihlströmin mukaan ilmetä esimerkiksi kyvyttömyytenä tai haluttomuutena katsoa maailmaa oman uskonnollisen viitekehyksen ulkopuolelta.

Kyky itsekritiikkiin ja oman pahuuden reflektointiin on valtavan tärkeää ja messussa sitä edustaa juuri synnintunnustus, jota olen muista syistä parjannut. Sen toimivuus tosin riippuu siitä, miten synti ymmärretään. Synti on niin vahvasti katsojan silmässä: mikä on toiselle moraalisesti kauhistuttavaa, on toiselle moraalisesti oikeaa ja mikä toiselle on syntiä, on toiselle oikeudenmukaista. Moraalin suhteellisuuteen ei Pihlströmin mukaan pidä suostua, koska se vesittää kaiken eettisen keskustelun. Päinvastoin kaikkea eettistä ajattelua on (itse)kriittisesti arvioitava – tehtävä, johon uskossaan varmat eivät usein halua suostua mutta johon heitä pitäisi houkutella mukaan.

Pelastuksesta

Tilanne on huono. Tulispa joku ja pelastaisi.

Kirjoitan vähän niin kuin joku kirjoittaisi pullopostia autiolla saarella. Rullaa kirjeen, ujuttaa sen pulloon, tulppaa pullon suun ja – plumps! – heittää mereen. Vaikka pelastaja ei saapuisi purjeet pullollaan, ehkä joku jossain lukee omalla saarellaan. Sekin olisi jotain.

Maailmakin tarvitsisi kipeästi pelastajaa. Ilmastokatastrofilta, saasteilta, sodilta, ahneudelta ja ylikulutukselta, vallanhimoisilta tyranneilta, tekoälyltä ja älyttömyydeltä.

Onhan täällä yksi, joka minua jatkuvasti pelastaa, nimittäin vaimo. Pyörittää pyykkejä, laittaa ruokaa, vie koiran ulos kun en jaksa, auttaa kaikessa muussakin, halaa ja rakastaa. Mutta hänkään ei voi pelastaa siltä, että merkityksellisyyden kanavat ovat rutikuivat ja pölisevä hiekka sokaisee silmät. Kaivo on kuivunut eikä sadetta kuulu, vaikka vielä joskus jaksan tähytä taivaalle.

”Ei vielä, mutta vääjäämättä”, yrittää joulukalenteri kannustaa Antti Nylénin sanoin. ”Tänään on odottavan aika pisin.” Pitkä on odottavan aika enkä usko, että minun odotukseni jouluun päättyy, vaikka voihan elämä yllättää. Mutta eikö sen pelastajan odotuksen pitänyt loppua jo kaksituhatta vuotta sitten? Koko joulun voisi kelata ohi, koska mitä enemmän toiset ympärilläni kastuvat hengen sateessa, sitä yksinäisempää on kuivassa erämaassa.

On täällä autiomaasaarella sentään tietokone, sähköä ja jotain tekemistä, sillä syksyn kurssit vaativat vielä suorittamista. Tekeminen helpottaa olemassaolon sietämistä, vaikka tehtävät ovatkin tällaisia: ”Kirjoita 2–3 sivun esitys uskonnollisen pelastuksen toimeenpanemisesta ja toteuttamisesta.”

Pelastus edellyttää määritelmällisesti neljää asiaa. Kuka pelastaa ja kenet, mistä ja mihin?

Kirkon teologiassa pelastus liittyy kiinteästi kasteeseen. ”Kasteeseen on kätketty koko pelastus, elämä ja autuus”, sanotaan kirkollisten toimitusten kirjassa, jota luin kirjoitelmaani varten. Kaste on ”pelastuksen arkki”. Arkki viittaa kertomukseen vedenpaisumuksesta, jossa Jumala pelasti (itse aiheuttamaltaan tulvalta!) Nooan ja tämän perheen. No, Jumala kai tämän elämäksi kutsutun sopankin on keittänyt kirkon mukaan.

Suurimmassa osassa kohdista, joissa pelastus mainitaan, ei täsmennetä, mistä kaste pelastaa ja mihin. Paikoin se tulee kuitenkin ilmi: Jumala vapauttaa kastettavan synnin, kuoleman ja pahan vallasta. Kastettu saa ”pelastuksen lahjoja”, joista tärkein vaikuttaa olevan ikuinen elämä kuoleman jälkeen. Se on sikäli ymmärrettävää, että pelastumista synnistä, kuolemasta ja pahasta tässä elämässä olisi vähän vaikea käsittää. Minutkin on kastettu, mutta pahasta en ole päässyt ja kuolemakin koittaa aikanaan.

Ketä tahansa ei voida pelastaa (kastaa). Lapsen pelastamiseen tarvitaan huoltajan suostumus ja kirkon jäsenyys, yli 12-vuotiaan pelastamiseen hänen oma suostumuksensa. Siinä kaste poikkeaa tilanteesta, jossa lapsi täytyy pelastaa tulipalolta tai ihminen itsemurhalta. Suostumuksia ei sellaisessa kysellä.

Yksiselitteisesti kirkollisten toimitusten kirjasta ei selviä, onko kaste välttämätön pelastukseen (kirkon tunnustuskirjojen mukaan on) ja toisaalta riittääkö se. Kasteen välttämättömyyteen viittaavia kohtia löytyy: ”Sen, joka tahtoo päästä sisälle taivasten valtakuntaan, tulee syntyä uudestaan vedestä ja Hengestä.” Kasteen riittävyyteen tuntuisi viittaavan tämä kohta: ”Kaste pysyy aina voimassa. Jos alat epäillä Jumalan rakkautta, muista tämä hetki ja sano mielessäsi: olen kastettu, olen Jumalan lapsi.” Pelastuksen menettämisen mahdollisuus häälyy kuitenkin ilmassa: ”Varjele hänet uskossa niin, ettei hän milloinkaan luopuisi sinusta vaan pääsisi kerran luoksesi kirkkauteen.”

Pelastus on hankala asia mieltää, kun se usein puhutaan niin poissulkevana, pohtii vaimo. Jos on olemassa jotain ehdotonta rakkautta, niin kai se nyt koskee kaikkia, oli kastettu tai ei. Hänen näkemyksensä lienee valtavirtaa nykyluterilaisuudessa.

Kaisa Aitlahti viittaa vuoden 2022 synodaalikirjassa Kirkon tutkimuskeskuksen selvitykseen, jonka mukaan kuolemanjälkeinen pelastus ei nykysuomalaisille vanhemmille ole olennainen kysymys kastepäätöstä tehtäessä, vaan perinne, kummit, kaunis juhlahetki ja niin edelleen. Tosin pelastus ei kuulemma ollut edes vaihtoehtojen joukossa siinä kyselyssä, jolla asiaa selvitettiin. ”Kaste tuntuukin tarjoavan pelastuksen muodossa, jossa ihmiset eivät koe sitä tarvitsevansa”, Aitlahti kirjoittaa. Pitäisi ehkä kysyä, mistä ihmiset toivoisivat pelastuvansa ennen kuin heitä ryhdytään pelastamaan.

Toisenlaisetkin teologiset painotukset olisivat mahdollisia. Aitlahti kirjoittaa: ”Pelastus eskatologisena todellisuutena on kuitenkin vain yksi näkökulma. […] Jos Jumalan valtakunta on totta jo nyt, voiko myös pelastus näkyä ja tuntua jo tässä elämässä? Tällä viittaan kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja ihmisarvoiseen elämään, jossa jokainen Jumalan kuva voi kokea kelpaamista, riittämistä, kuulumista, liittymistä, arvostusta ja rakkautta.”

Niin, voisiko? Onko pelastus silloin jotain, mitä ihminen löytää sisältään tai jotain, mitä meidän ihmisten pitäisi välittää toisillemme? Perinteisesti luterilaisuudessa kun on ajateltu, että pelastaminen on kokonaan Jumalan hommaa. Entä jos on kastettu, muttei koe tulleensa pelastetuksi?

Kysytään pullopostitse kokemusasiantuntijalta, joka muistaa oman kasteensa toisin kuin useimmat, jotka on kastettu sylivauvoina. Tuliko hänelle kasteessa pelastettu olo ja jos tuli, niin mistä hän pelastui?

– Joo tuli, hän vastaa. – Kastetodistuksessa lukee ra-kas-tet-tu. Jotenkin se liittyy rakkauteen. On pelastettu merkityksettömyydestä. Eli siis tavallaan masennuksesta, eikö niin? On myös pelastettu synnistä. Ei tarvii musertua synnin taakan alle, kun on armo. Voi silleen kulkea kevyempänä.

Niin, usko voisi pelastaa masennukselta, jos uskoa olisi. Harmi kyllä minut on jo kastettu, joten en voi kokeilla, pelastaisiko kaste minutkin merkityksettömyydeltä.

Rakkaudenkaipuusta

Aamulla, messun purkua vaimon kanssa sängyssä.

Vaimo: Mulle ehkä ensimmäistä kertaa ihan resonoi se synnintunnustus. Että voi olla yhteydessä siihen, mikä tulee yhteyden eteen, vaikka kateuden tunne, joku sen ympärillä mitä itse saa ja ei saa. Tuntui ihan mielekkäältä olla sen kanssa läsnä ja auki sille, voisiko niistä yhteyden esteistä päästää irti, kun samalla on se tieto, että mua rakastetaan joka tapauksessa.

Minä: Niin, eihän se synnintunnustus huono juttu ole, se on vaan liian yksipuolinen.

Vaimo: Joko synnin käsitettä pitäisi laajentaa aika paljon, tai sitten rinnalle pitäisi ottaa se että synnin lisäksi yhteyttä estävät traumat. Synnintunnustus ei ole kovin mielekkäästi muotoiltu traumojen näkökulmasta.

Minä: Niin. Kun taustalla on se nuoruudenkokemus, että Jumala hylkäsi ja särki mun sydämen, tai lestadiolainen yhteisö ja sen yhteisön jumala, mutta kuitenkin, niin luottamusta on vaikea rakentaa uudelleen. Ja sitten kun yrittää kaikin keinoin ottaa yhteyttä eikä tule sitä oloa että kukaan kuuntelisi, ja sitten vittu pitää aina vaan omia syntejään tunnustaa. Ihan kuin yhteyden puute olisi aina vain oma vika. Joku osa sisällä vaan niin hirveästi kaipaa sitä, että voisi oikein kunnolla luita ja ytimiä myöten vakuuttua siitä, että kyllä Jumala rakastaa eikä ole hylännyt. Siihen ei riitä se, että joku pappi vaan niin sanoo. Sitä osaa myös pelottavat kaikki Raamatun tulikivenkatkuiset sanat, joista tulee olo, että ehkä Jumala on vihainen ja tuomitseva. Se menee ihan kippuraiseksi siiliksi niistä. Jos saisi sen rakkauden kokemuksen, niin kyllähän siitä käsin ihan eri lailla voisi avautua.

Vaimo: Kuinka helppo sun on uskoa, että ihmiset rakastavat sua?

Minä: No sä ainakin rakastat.

Vaimo: Jos Jumala on laittanut mut sijaisekseen rakastamaan.

Minä: Se on kyllä kilttiä Jumalalta, mutta voisi sen suoraankin sanoa.

Vaimo: Jumalalle ei ole ehkä kukaan kertonut sitä, että ihmiset ovat erilaisia siinä miten ne kokevat tulevansa rakastetuiksi. Yksi kaipaa kukkakimppua ja joku taas sanoja, jotka kertovat että toinen rakastaa...

Minä: Niin, Jumala ei oikein osaa. Jonkun pitäisi vähän neuvoa sitä. Tai sitten kirkko ei osaa, kun kaikille on tarjolla vain se yksi ja sama liturgia.

Vaimo: Pitäisi olla synnintunnustukselle vaihtoehtona rakkauden antaminen traumoille.

Minä: Voinhan mä sydänrukouksessa kuvitella, että olen Jumalan sylissä ja Jumala rakastaa, mutta sekään ei ihan riitä kun se on vaan mun omaa mielikuvitusta.

Vaimo: Ehkä sille kuitenkin kannattaa olla auki ja levätä siinä, oli se sitten kuvittelua tai sitä, että todellisesti läsnä on jokin taho, joka rakastaa. Joka tapauksessa, kun pystyy olemaan auki niin että tuntee rakkautta, siinä on kosketuksissa johonkin perimmäisempään todellisuuden tasoon. Ehkä sen voi antaa tehdä hyvää itsessään.

Usko ja masennus, osa 3

Makoilen sohvalla tutun kirkon urkuparvella. En halua osallistua alempana käynnissä olevaan messuun, mutta haluan kuulla, mitä pappisystäväni sanoo. Hän on hyvä puhumaan niin etteivät karvat nouse heti pystyyn vaan saattavat jopa laskea. Kolmas adventti, tehkää tie kuninkaalle.

– Tila meihin ei koskaan synny pakottamalla, hän sanoo nyt johdatellessaan synnintunnustukseen. – Ainoastaan rakkaus voi luoda sellaisen turvan, jossa voimme avautua. Ja sitten synninpäästö: Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra. Se on kaunista.

– Me lahjat jaamme runsahat, laps tyhjät kätes ihanat, laulavat ihmiset alhaalla. Minuun tämä kritiikki ei osu yhtään. Ainoa asia, joka joulussa kiinnostaa, on Jumala, eivät tippaakaan lahjat tai muu sellainen.

Lähden kirkosta ennen ehtoollista ja matkustan seuraavaan, jossa minulla on avustusvuoro. Hankalaa, kun lupautuu johonkin kuukausia aiemmin ja ihan erilaisessa olotilassa. Fiksumpaa olisi ehkä ollut perua, mutta en ole hyvä sellaisessa. Sakasti, alba, ehtoollissysteemien tsekkaus alttarilla. Oksettaa vähän, laulamaan en pysty.

Synnintunnustus, johon ei ole nyt pappisystävääni johdattelemassa, tuntuu henkilökohtaiselta loukkaukselta. Provosoidun, viha leimahtaa. KAIKKIHAN ON JUMALAN SYYTÄ! Muut rukoilevat, minä pidän keskisormea pystyssä toisen käden suojassa. Pelkkiä tyhjiä lupauksia: ”minä annan teille suuren ilon”, väittää alttaritaulukin. Olen tehnyt kaikkeni, olen Wilfrid Stinissenin sanoin ”kuilu, joka huutaa, että Jumala täyttäisi sen”, mutta Jumala se vain leikkii kuurupiiloa. Perään innokkaan diakonin pitämä maailman ärsyttävin saarna. Huhhuh, täytyy nyt vain selvitä tästä jotenkin.

– Tykkään enemmän Vanhasta kuin Uudesta testamentista, selitin vaimolle edellisiltana. – Onhan siellä Vanhassa testamentissa kaikkea väkivaltaista skeidaa, mutta ihmisten ja Jumalan suhde on ihanan välitön. Kaikki tunteet saavat näkyä. Uudessa testamentissa on tietty Jeesuksen fiksuja juttuja, mutta sitten kristityt pilaavat heti kaiken. Kehittyy niin korkea kristologia, että Jeesus tulee Jumalan paikalle palvonnan kohteeksi ja sitten alkavat välittömästi kristittyjen uuvuttavat kähinät kaikesta mahdollisesta ja vääräuskoisten lyttääminen. Sitä on sitten jatkunut jo kaksituhatta vuotta.

Olo onneksi vähän helpottaa, kun alan jakaa viiniä. – Herramme Jeesuksen Kristuksen veri, sinun puolestasi vuodatettu. Edellä leipää jakava pappi lausuu omat sanansa hitaammin, rauhallisemmin ja vakuuttavammin kuin minä omani. Pitäisi harjoitella.

Messun jälkeen kapuan yläkertaan toipumaan. Tilassa valmistaudutaan kasteeseen, mutta pöydän kattajat antavat minun istua nurkassa. Viisas kristitty ystäväni on onneksi linjoilla.

– Jumala kestää kyllä syytökset, anna mennä, hän kannustaa.

– Tiedän. Mutta vituttaa tää messumeininki, jossa ihminen on aina se syntinen.

– Joo. Sitä ei oo mitoitettu masentuneille.

– Ei todellakaan. No, toivottavasti en pilannut messua kovin pahasti.

– Teit mitä piti. Turhaan mietit muita. Sulla itellä on paha olo.

– Niin on.

– Onko sulla hyvää arvausta, mikä sua vois auttaa?

– Ei. Paitsi joku buddhalainen retriitti.

– Siellä olet ihan okei?

– Yleensä. Se on sellanen turvallinen kupla.

– Yhteisökö?

– Niin, ja opetukset tekee hyvää. Ja hiljaisuus, ja se että on osa jotain systeemiä, joka kertoo mitä tehdään.

– Mikähän sua pitää kirkossa? Jumala haluu, että sulla on hyvä. Jos se on buddhalaisuudessa, jätä kirkko.

– Sieltä mä lähdin kirkkoon, koska kaipasin Jumalaa.

– Mut on kyllä silti niin että sulla on traumoja, jotka uudelleenaktivoituu Jeesuksen liepeillä. Joku vois ajatella, että jätä se sika.

– Lähdin kirkkoon ja teologiseen myös just käsittelemään niitä traumoja. Ei mulla aina mee näin huonosti Jeesuksen kanssa.

– No, päätöksiä on hyvä pohtia parhaana päivänä, ei huonona. Tänään vaan jotain lempeetä. Onko sulla aivot narikkaan -toimintaa? Sairaalasarjoja tai murhamysteereitä?

Voi tietysti olla, että suhteeni kirkkoon, Jeesukseen ja kristinuskon Jumalaan on vaurioitunut korjauskelvottomaksi. Mistä sen tietää. Pari vuotta olen yrittänyt. Mutta nyt Strömsö pyörimään.

 

Usko ja masennus, osa 2

– Ylösnousemus, sanon vaimolle. Se on huumoria ja tarkoittaa, että juhlin sitä, kun olen jaksanut nousta jalkeille.

– Oijoi, sanoo vaimo hajamielisenä läppärinsä takaa. Hän on taas monta kertaa toiminut pelastuksen esimakuna, tuo ihmeellinen taivaan lahja. Kerrankin, kun en mitenkään jaksanut nousta, hän vei koiran ulos ja toimitti minulle sänkyyn ranskalaisia ja vegelihapullia ja yöpöydälle ketsuppipullon.

Eivät uskoneet, kun kerran kirkossa sanoin, että usko on masennuksen vastakohta. Mutta onhan se.

Masennus sanoo: Elämä on ohi. Joo, henki vielä pihisee, mutta tulossa ei ole enää oikein mitään muuta kuin kuolema. Tästä eteenpäin kaikki on jatkuvaa luisua alamäkeen, mitään hyvää ei ole odotettavissa. Ei omassa elämässä eikä varsinkaan maailman isossa kuvassa, jossa ei paljon valonpilkahduksia näy. Toisaalta, jos ihmiskunta kuoleekin pois, niin mitäpä siitä. Mikä merkitys tällä kaikella muutenkaan on? Olentoja syntyy, elää ja kuolee loputtomassa kärsimyksen kierteessä, joka ei johda mihinkään.

Usko sanoo: Kaikki päättyy vielä hyvin. Vaikka nyt ei näytä yhtään siltä, tulossa on jotain parempaa kuin osaamme aavistaakaan. Täytyy vain odottaa ja olla kärsivällinen. On toinenkin todellisuus, kaikki ei tyhjene siihen mitä näemme tai mitä voimme koskettaa ja mitata. Sitä toista todellisuutta kristityt kutsuvat Jumalan valtakunnaksi, ja se on jo läsnä, lähempänä kuin aavistammekaan. Rakkaus kannattelee kaikkea ja on kuolemaa vahvempi. Valo loistaa pimeässä.

Uskon ja masennuksen vastakohtaisuuden todistaa myös se, etteivät ne oikein mahdu aivoihini samaan aikaan. Masentuneena vähäinenkin kyky rukoilla häviää. Pystyn toistamaan rukouksen sanat mekaanisesti, jos puhekyky on tallella, mutta ne eivät tarkoita minulle mitään, eivät edes omat sanani, jotka olen jossain kirkkaammassa hetkessä ajatellut.

Masentunut on kuolemaisillaan janoon. Masentunut tarvitsisi sen ihmeen, kun Mooses kopauttaa sauvalla kalliota ja siitä puhkeaa virtaamaan vettä (4. Moos. 20:7–11). Tai sen ihmeen, jota Jesaja kuvaa, kun lähteitä puhkeaa autiomaahan ja se alkaa kukkia (Jes. 35:1–7). Tai sen ihmeen, jota Jeesus kaivolla lupaa samarialaiselle naiselle: elävän veden lähde, josta riittää aina juotavaa (Joh. 4:13–14).

Olisi kiva ajatella, että usko nostaisi jaloilleen masennuksesta, mutta eihän se niin mene. Niin sanoi kirkkokahviseurani taannoin – sellainen seura, joka tajuaa asian omakohtaisesti. Nyökyttelin. Olen lueskellut Timo Veijolan päiväkirjaa sen jälkeen kun hänet ja hänen masennuksensa ohimennen mainittiin yhdellä luennolla. Hän oli eksegetiikan professori, elämää syvästi uskonsa kautta elävä kristitty. Hänen masennuksessaan oli erilaisia kausia, mutta lopulta hän kuoli siihen.

Epäusko on helppoa, uskominen vaikeaa. Toivottomuus on helppoa, toivominen vaikeaa. Siksi ajattelen, että uskominen on ihmisten supervoima ja että Jumala – usein poissaoleva, käsittämätön, kätkeytyvä ja selkänsä kääntävä – ei ole edes ansainnut kaikkea sitä ihmisten uskomista, jota he kuitenkin niin sinnikkäästi jaksavat jatkaa. Mutta tästähän kirjoitinkin jo aiemmin.

Ei ihmisillä toisaalta ole vaihtoehtoja. Pakko täällä on jotenkin elellä, ja se mikä elämisessä auttaa, on usko, toivo ja rakkaus.

Olen aikaisemmin pohtinut, että ehkä uskon pelastava mekanismi on plasebon kaltainen: ihminen paranee, kun hän uskoo saavansa avun, vaikka lääkkeessä ei olisi vaikuttavaa ainetta. Sopii kuitenkin toivoa etteivät usko ja pelastus siihen tyhjene, koska muuten masentuneella menee huonosti. Jos se minun uskomisestani olisi kiinni, yksikään sairaus ei paranisi eikä mikään kaunis unelma kävisi toteen. Omassa elämässä uskonpuute tietysti saattaa aiheuttaakin tätä kaikkea. Vaikka Jumala toimisikin minun uskostani riippumatta, ihmisen uskoa ja sen synnyttämää toimintaa tarvitaan useimmiten myötävaikuttajaksi.

Syksyllä vein pappisystäväni kävelylle metsään, jossa usein koiran kanssa kuljen. Sovitin kulkumme sen paikan kautta, jossa on joskus asunut joku. Hän on raijannut metsään paljon kaikenlaista: astioita, vaatteita, patjoja, kattiloita, kamiinan, styroksia, lastulevyä, polkupyöriä, lyhtyjä, silitysraudan, sateenvarjon, maalipurkkeja, mattoja, isoja säilyketölkkejä, ämpäreitä. Sitten hänelle on tapahtunut jotain tai hän on muuttanut muualle, ja kaikki tämä on jäänyt keskelle metsää. Sammal on peittänyt sen, muurahaiset ovat tehneet pesänsä styroksilevyjen alle ja puuntaimet ovat kasvaneet pyöränvanteiden läpi.

Aika monta kertaa kuljin koiran kanssa sen paikan ohi, jossa sammaleen alta pilkotti kanistereita ja metallipurkkeja, ennen kuin aloin siivota rojua pois. Keräsin pussiin muovinpaloja, jotka hajosivat käsiin, tungin vaahtomuovipatjoja jätesäkkiin. Pussillinen ja säkillinen kerrallaan kannoin roskaa metsästä pois. Metsään tuli talvi ja taas kevät. Vein kotiin sammalen alta löytämäni veitset ja haarukat, pesin ne ja laitoin keittiön laatikkoon.

Ystävä oli vaikuttunut. Hän näki siinä merkin toivosta. Hän sanoi, ettei tiedä millä muullakaan sellaiseen urakkaan ryhdytään, ellei rakkaudella ja toivolla siitä, että vaiva on sen arvoista. Että arvokkaita ovat luonto ja se metsässä asunut tuntematon, jolla ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Surulla, minä vastasin. Surulla siitä, että maailmassa on niin paljon pielessä enkä voi tehdä oikein millekään mitään. Tälle pienelle metsäpläntille sentään voin tehdä.

Retken jälkeen ystävä lähetti minulle otteen Tuomo Mannermaan kirjasta Pieni kirja Jumalasta.

Kuitenkin nihilisti, joka julistaa elämän mielettömäksi, on velkaa selityksen, miten kaikki merkityksellinen ja ilahduttava on ymmärrettävissä. Jumalaan uskova joutuu käsittelemään teodikean (Jumalan puolustuksen) ongelmaa: miten usko Jumalan hyvyyteen on yhdistettävissä maailman kärsimyksen kanssa. Nihilisti on kuitenkin yhtä lailla velvollinen käsittelemään ”nihilodikean” (”ei-minkään” puolustuksen) ongelmaa: miten väitetty maailman tyhjyys ja mielettömyys sopii yhteen kaiken siinä olevan merkityksellisen ja ilahduttavan kanssa.

Mannermaa pitää nihilodikeaa vielä vaikeampana tehtävänä kuin teodikeaa.

Johdonmukainen nihilismi on elämäntoteutuksena sisäisesti ristiriitainen. Teoriassa on mahdollista kieltää olemassaolon arvo, mutta käytännössä me tosiasiassa myönnämme sen. Pidämme tiukasti kiinni elämästä kuolemaa, ei-miksikään tulemista vastaan. Nousemme ylös aamulla, puemme itsemme, huolehdimme ravinnostamme, liikutamme jäseniämme (myös kieltä!), osallistumme keskusteluun elämän mielettömyydestä ja kirjoitamme kirjan nihilismistä.

No, jumalausko ja nihilismi eivät ole ainoat vaihtoehdot, mutta karkeasti yksinkertaistaen Mannermaalla on hyvä pointti. Tosin hän ei ehkä ole ollut masentunut. Masentuneella ei ole oikein mitään merkityksellistä ja ilahduttavaa, mitä tarvitsisi ymmärtää. Eikä hän välttämättä jaksa nousta ylös aamulla, pukea itseään, huolehtia ravinnostaan, liikuttaa jäseniään, osallistua keskusteluun. Niinpä masentuneelle jokainen sormen liikautus ja sängystä jaloilleen ponnistaminen on taistelua elämän ja uskon puolesta.

Kukaan ei tietenkään ole sataprosenttisen masentunut koko aikaa. Aaltoilen uskon ja epäuskon, toivon ja masennuksen, hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin välillä. Joskus jotain liikahtaa – en tiedä mitä. Sitä vain kävelee kadulla ja olo tuntuukin vaihteeksi selkeältä ja hyvältä. Joskus herään aamulla siihen huojennukseen, että peiton lämpö ja pehmeys ihoa vasten tuntuu hyvältä. Se on hyvä havainto, koska joskus edes vaimon halaus ei tunnu miltään.

Kuka on kristitty?

Lomailu kristinuskosta on sujunut surkeasti.

Alku: Heitin biojätteeseen ensimmäisen adventin messussa jaetut palmunlehdet, tai mitä rehuja mahtoivat ollakaan. Ne olivat jo vähän rupsahtaneet.

Seuraavaksi: Mitä minä nyt teen, eihän minua kiinnosta mikään muu kuin kristinusko. Virretkin pyörivät päässä. Oi saavu jo, Emmanuel. Äsh.

Pian: Ei tästä lomailusta tule mitään. Korona kaatoi sänkyyn, elämä on muutenkin kurjaa, ja hengellisyys on merkittävä lohdun lähde. Taudin potemisen lomassa olen lukenut Martin Lönnebota ja kuunnellut radio-ohjelman Juhani Rekolan teologiasta. Opinnotkin pakottavat aiheen äärelle: kuuntelin eksegetiikan luennon puhelimen välityksellä ja väsäsin ryhmätyötä uskonnollisen kääntymisen ja yliluonnollisten kokemusten välisestä suhteesta. Alkuun vaimo sai hoitaa kirkon joulukalenterin luukkujen avaamisen, mutta pian nokkelasti päättelin, että kai nyt ei-kristittykin saa avata niitä. Lopulta vaimo yhytti minut sohvalta vihkiraamatun kanssa. No, kaipa ei-kristitty saa lukea Raamattuakin.

(Luin Joonan kirjaa: paras kirja! Vain kaksi ja puoli sivua pitkä. Joona juoksee Jumalaa karkuun, päätyy kalan vatsaan ja rukoilee siellä:

Minut on sysätty pois sinun silmiesi edestä. Kuitenkin minä yhä tähyilen pyhää temppeliäsi kohti.

Siinä minulle uusi motto. Lopussa on viehättävä Jumalan ja Joonan välinen sananvaihto. Jumala kasvattaa Joonan iloksi varjostavan kasvin ja sitten kuihduttaa sen, niin kuin hänellä on tapana: suruja ja pettymyksiä tulee samasta tuutista kuin elämän pieniä ilojakin. ”Onko sinulla mitään syytä olla suutuksissa?” kysyy Jumala. ”Kyllä on, tahtoisin kuolla”, vastaa ihanan suorapuheinen Joona.)

Mutta nyt eksyin sivuraiteille. Piti pohtia kristityn identiteettiä.

Koko vuoden olen ollut kristittyyteni kanssa vähän kuin kaninkolon oviaukkoon juuttunut Nalle Puh. Ei pääse eteenpäin, mutta ei kyllä taaksepäinkään. Jos yritän lakata olemasta kristitty, tuntuu vähän siltä kuin karhu yrittäisi lakata olemasta karhu. Toisaalta usein kun luen muiden kristittyjen ajatuksia, ihmettelen heitä kuin joitain toisia. Mistä he tuollaisen uskon oikein tempaisevat ja miksen minä pysty samaan?

Kristittyjen vuosisataisista oppipohdinnoista jää käteen lähinnä hämmennystä. Inkarnaatio on kyllä ajatuksena tosi kaunis, mutta ihan oikeastiko Jumala syntyi ihmiseksi? Pelastus, mistä ja mihin? Lunastus, ylösnousemus, ristinkuolema? Jeesus on kyllä hyvä tyyppi, mutta kai minä tämän pienen syntinyssäkkäni voin itse kantaa. Ei sen takia kenenkään kuolla tarvitse. Tule pois sieltä ristiltä, Jeesus.

Tästä tuleekin mieleen yksi taannoinen keskustelunpätkä:

Ystävä (ehtoollisesta): Tuntuu ihan ihmeelliseltä, kun joku katsoo silmiin ja sanoo, että sinun puolestasi. Alkaa ujostuttaa, että eihän nyt minun takia olisi tarvinnut hyvänen aika.

Minä: Onhan se nyt aika suureellista kuolla toisen puolesta.

Ystävä: No on.

Minä: Että kai tässä nyt ilmankin ois pärjätty jotenkin.

Ystävä: Ja sitten vielä me juuaan sen verta. Hörps vaan ja kiitos kovasti.

No, se on selvää, että oppi edellä ei identiteettiasioissa kannata lähteä liikenteeseen. Se, miksi ihminen haluaa olla kristitty, on tunnepuolen hommaa. Sitä on nääntymäisillään hengelliseen janoon ja paikalliset kaivot on kaivettu kristinuskon pohjaveteen. Tosin välillä sitä miettii, onko vika kaivossa vai ammentajassa, kun jano ei helpota.

Samaistumattomuus oppiin ei välttämättä tuota ylivoimaisia hankaluuksia, koska kristinuskoon mahtuu mikä määrä epäilyä ja epäuskoa tahansa. Siihen on perinteessä laumoittain esikuvia epäilevästä Tuomaasta kaikkiin sielun pimeän yön vaeltajiin. On apofaattisen teologian traditio, jossa ajatellaan, että kaikki sanat Jumalasta ovat joka tapauksessa tuomittuja epäonnistumaan. Sitä paitsi kaiken voi aina tulkita vertauskuvallisesti tai jättää mysteeriksi. Epäilijä ja kyseenalaistaja on edelleen suhteessa, matkalla, polulla; suhde ei lakkaa, jos purnaamme Jumalalle, että ”en usko sinuun!”, eikä tiellä kulkeminen lopu, vaikka välillä sumu peittäisi maisemat.

Jos vähänkään kristillistä maailmaa ihmettelee, huomaa, etteivät rajat helpolla tule vastaan: kristittyjen karavaani on alusta asti ollut niin monenkirjava, että siihen kyllä mahtuu. Kuitenkin jos jatkuvasti tuntuu siltä, että kirkon perustaviin oppeihin samaistuminen on hankalaa, niin kyllä se tuottaa hankausta identiteettiin. Jos vielä erehtyy opiskelemaan teologiaa, saa paitsi täyslaidallisen perinteet kyseenalaistavaa tietoa, myös huomattavasti lisää kierroksia identiteettipohdintoihin siitä, että samalla täytyy pohtia pappeuden mahdollisuutta.

No mutta suuret kirkkokunnat opettavat, että usko lahjoitetaan kasteessa, ja onhan minut nyt kuitenkin kastettu. Mutta (lapsi)kaste on kristityn kriteerinä epäilyttävä. Onko mielekästä pitää kristittynä ihmistä, jonka ainoa kosketuspinta kristinuskoon on se, että hänelle on vauvana suoritettu rituaali? Ainakaan hän ei välttämättä itse pidä itseään kristittynä.

Tästä päädytään helposti tekemään tympeää erottelua ”tapakristittyjen” ja ”tosikristittyjen” välille. Tällainen eronteko on 1600-luvulla syntyneen pietismin peruspiirre. Pietismi ja muu herätyshenkisyys on vaikuttanut luterilaiseen maisemaamme siinä määrin, että sana ”kristitty” herättää mielikuvia, joihin ihminen peilaa itseään eikä välttämättä samaistu, vaikka olisikin kastettu ja konfirmoitu kirkon jäsen ja jopa aktiivisesti seurakunnan toiminnassa mukana. Ainakin omassa messunrakenteluporukassani kristityn identiteetti tuntuu olevan useammallakin vähän hakusessa. Kristitty on ”tosiuskova”, vähän hörhö, jonkinlaisen kääntymyskokemuksen läpikäynyt ihminen.

Ehkä kohtaloni on olla wannabe-kristitty. Minusta oli sympaattista, kun dogmatiikan proffa Olli-Pekka Vainio sanoi eräässä haastattelussa, että hän ei uskalla sanoa itseään kristityksi: se on niin vaativaa. Hän vain ”yrittää tulla kristityksi”. Jeesus ei tässä auta yhtään, hän nostaa riman usein yltiöpäisen korkealle puheillaan kaidasta tiestä ja neulansilmästä, josta kameli ei mahdu.

Tai sitten joudun olemaan J. S. Spongin sanoin ”pakkosiirtolaisuudessa elävä kristitty”. Spong tarkoittaa tällä sitä, että tiede on mullistanut maailmankuvamme emmekä mitenkään pysty enää uskomaan samalla tavalla kuin meitä ennen eläneet kristilliset sukupolvet, joiden näkemykset muotoutuivat aivan erilaisessa todellisuuskäsityksessä. Olemme joutuneet ulos hengellisestä kodistamme ja ruikutamme vieraalla maalla kuin juutalaiset Babylonian virtojen varsilla (Ps. 137). En ole vielä lukenut Spongia niin pitkälle, että tietäisin, mitä hän tähän vaivaan ehdottaa. (John Shelby Spong: Miksi kristinuskon tulee muuttua tai kuolla?)

Asiaa pyöriteltyäni tulen aina lopulta siihen tulokseen, että kristitty on kuka tahansa, joka haluaa olla kristitty. Ihmisen usko ja jumalasuhde on sillä tavalla pyhä, että siihen ei saisi kukaan tulla väliin. Mitään muuta kriteeriä kuin ihmisen oma itsemäärittely ei oikein voi asettaa, paitsi ehkä sen, että kristitty jollain tavalla asettuu vuorovaikutukseen kristillisen tradition kanssa, samalle jatkumolle, vaikka ajattelisikin kaikesta eri tavalla kuin ennen eläneet kristityt.

Joskus kristitty voi olla sekin, joka ei edes haluaisi, mutta ei voi mitään sille, että on tullut vedetyksi mukaan tähän hullutukseen. Niin kuin Joona, uskoni esikuva.

Loma

Keskustelu 1

Minä: Voinko lopettaa kristittynä olemisen viikoksi? Pitempään ei voi, kun viikon päästä pitäis olla jakamassa ehtoollista.

Kristitty ystävä: Sopii oikein hyvin. Sinut on vapautettu viikoksi.

Minä: Kiitos.

Ystävä: Jos viikon päästä haluat jatkaa, joku muu tulee tilallesi alttarille. Uskonto ei oo pakko.

Minä: Ei, korkeintaan sisäinen pakko.

Ystävä: Nyt pidät vähän lomaa siitä.

Minä: Käskystä.

Ystävä: Se odottaa sua kyllä. Et menetä mitään.

Minä: Vaimon täytyy nyt sitten avata kaikki joulukalenterin luukut ihan itekseen.

[Kirkon joulukalenteri Antti Nylénin teksteillä on tänä vuonna niin hyvä, että avaamme luukkuja vaimon kanssa vuoropäivinä. Paras oli eilen: ”Seimen äärellä oli kaksi juutalaista ja kaksi juroa, uskollista eläintä.” Samaistuin juroihin, uskollisiin eläimiin.]

Ystävä: Joulu on joka vuosi. Ens vuonna ehkä taas avaat, jos huvittaa.

Minä: Mitä mä sitten tekisin, ryhdynkö buddhalaiseksi?

Ystävä: Nyt voit irstailla ja kiroilla.

Minä: Kiroilen muutenkin koko ajan. Päänsisäisesti.

(keskustelua muista aiheista)

Ystävä: Mä meen nyt saunaan. Muista sit se loma!

Minä: Joojoo. Teen syntiä koko viikon.

*

Keskustelu 2

Toinen kristitty ystävä: Kävitkö kirkossa tänään?

Minä: Meillä oli meditatiivinen messu. Vähän pakko koska mua tarvittiin sinne laulamaan. Mutta ei tuntunut miltään.

Ystävä: Joskus on niin.

Minä: Ehtoollisella olin vaan että yök, en jaksa tätä loputonta verenvuodatusta.

Ystävä: Tulee taas erilainen päivä.

Minä: Sanoin just xxx:lle että pidän vähän lomaa kristittyydestä. Viikon päästä ryhdyn sunnuntaikristityksi, koska pitää jakaa ehtoollista, ja jatkan ateismia sitten taas sen jälkeen, jos tarvii.

Ystävä: Sul on suunnitelma. Tää on hyvä.

Minä: Ongelma vaan se etten oikein tiedä miten ateistina ollaan.

Ystävä: You’ll figure it out!

Minä: Ihanaa ku kaikki on niin kannustavia tän suhteen.

Ystävä: Mikä ikinä sulle sopii. Oon vähän kade.