Ajattelin lähteä tyhmänrohkeaan yritykseen ja kirjoittaa jotain uskosta. Otetaan lämmittelyksi yksi keskustelu.
Minä: Musta tuntuu että multa puuttuu joku kristityn ominaisuus, vaikka kykenisinkin taas uskomaan siihen, että Jeesus on hyvän puolella. Joku vakuuttuneisuus ylösnousemuksesta tai sellainen sydäntä pakahduttava lämmin tunne, jota säkin oot kuvannut, tai jotain.
Kaveri: Eikä puutu.
Minä: Mistä ees tietää onko uskoa vai ei? Mistä voi tietää miltä sen pitäis tuntua?
Kaveri: Siitä että ilmankaan ei osaa olla. Ja että on ikävä kun on etäällä. Ja että siihen palaa lopulta aina vaikka välillä olis ihan muissa maailmoissa.
Minä: Hmm.
Kaveri: Ei mun usko tunnu joka hetki, siis silleen aktiivisesti. Saan mä siitä kiinni silti jotenkin.
Minä: Mulla on sellanen syvään iskostunut käsitys että uskossa on kyse ennen kaikkea Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Että Jumala tuli ihmiseksi korjatakseen sen rikkinäisyyden, joka maailmaan syntiinlankeemuksessa tuli, ja että Jeesus sovitti kuollessaan maailman synnit ja siitä pitäisi päästä uskolla osalliseksi.
Kaveri: Joo, se on vähän semmonen brain twister. Vaikea uskoa semmoseen mitä ei pysty oikein tajuamaan. Mut hei mysteeri!
Minä: Se on sellanen mistä tulee olo että tää on niin hörhöä ettei tähän voi uskoa.
Kaveri: Ristinkuolemasta oli sairaan hyvä pohdinta Harhaopissa. [Kaivaa linkin.] No sehän oli Daniel [Nylund], minuutit 20–30. Tajuan, että noinhan mä olen sen tavallaan aina ajatellutkin. Jeesus eli Jumala itse oli ihmisen väkivallan uhri mutta antoi sen anteeksi, koska on hyvä. Me tehtiin Jumalalle pahin mahdollinen asia, mutta se rakastaa meitä silti. Voidaan luottaa että Jumala kyllä antaa anteeksi, kun Jeesuksen tappamisen anteeksi antaminen on siitä esimerkkinä. Ja koska me tiedetään tää hyvyys ja anteeksiantavuus, sen pitäisi saada meidät olemaan ihmisiksi parhaamme mukaan, koska meihin luotetaan. Aika vähän vaadittu loppujen lopuksi.
Minä: Jumalan hyvyyden ja anteeksiantavuuden tietäminen on musta aika paljon vaadittu. Mutta sen takiapa kai just puhutaan uskosta.
Ensimmäinen ajatuspolku
Turhaan ei usko ole niin tärkeää kristityille, koska Jeesus puhuu uskosta alituiseen. Hän ei kuitenkaan oikein täsmennä, mitä se tarkoittaa tai mihin pitäisi uskoa. Hän sanoo vain: uskokaa!
Johanneksen evankeliumi, joka muutenkin sooloilee suhteessa muihin evankeliumeihin, lisää uskoon kohteen. Usko minuun, sanoo Johanneksen Jeesus. Vanhemmissa ja historiallisesti uskottavammissa evankeliumeissa Jeesus ei puhu itsestään samalla tavalla.
Jos Jeesus ei siis tarkoittanut uskomisella uskoa itseensä tai mihinkään kohteeseen, mitä hän sitten tarkoitti? Kun Jeesus kohtaa ihmisiä, jotka hakevat häneltä apua ongelmiinsa, hän usein kehuu heidän uskoaan. He luottavat niin lujasti siihen, että Jeesus voi auttaa heitä heidän parantumattomissa vaivoissaan, että ovat ponnistelleet päästäkseen Jeesuksen lähelle. Usein Jeesus sanoo, että sinun uskosi on parantanut sinut (Matt. 9:22, Mark. 5:34, 10:52, Luuk. 7:50, 8:48, 17:19, 18:42) ikään kuin Jeesuksella itsellään ei olisi asiassa osaa eikä arpaa. Onko uskossa kyse siis jonkinlaisesta plasebovaikutuksesta? Ihminen saa avun, kun hän uskoo saavansa sen, vaikka lääkkeessä ei tosiasiassa olisi mitään vaikuttavaa ainetta.
Tulee mieleen sakramentit. Vaikka teologit ovat nähneet paljon vaivaa taittaessaan peistä siitä, millä tavalla ehtoollisleipä ja -viini ovat tosiasiassa Kristuksen ruumis ja veri, ja vaikka olen opiskelukavereiden kanssa vitsaillut siitä missä vaiheessa opintoja tulevat vastaan käytännön harjoitukset joissa treenataan leivän ja viinin muuttamista ruumiiksi ja vereksi vähän niin kuin Tylypahkassa harjoitellaan teekupin muuttamista sammakoksi (aina menee pieleen ja jonkun teekuppi vain räjähtää tai muuttuu keltaiseksi), epäilen että tosiasiassa ehtoollisaineet ovat ihan tavallista leipää ja viiniä. Se, mikä tekee niistä Kristuksen ruumista ja verta, on ihmisen usko.
Jeesus uskoo lujasti uskon voimaan. Hän sanoo, että uskolla voi siirtää vuoria (Matt. 17:20, Mark. 11:23) tai saada mitä tahansa (Matt. 21:22, Mark. 9:23). Onko Jeesus siis nykyisten self-help-gurujen edeltäjä? Saat sen mihin uskot! Tämä tie alkaa viettää kiusallisesti siihen suuntaan, jota kutsutaan manifestoinniksi ja jonka mukaan ajatuksilla voi vaikuttaa fyysiseen todellisuuteen siihen tyyliin, että kun tarpeeksi keskityt kuvittelemaan mielessäsi täydellistä puolisokandidaattia, sellainen kävelee pian kulman takaa eteen. Tämä johtaa minusta aika vastenmieliseen lopputulokseen, jossa ihminen voi saada mitä vain keksii haluta ja jossa jokainen on oman onnensa seppä. Toki asiassa on totuuden siemen vähintään siinä mielessä, että ajatuksilla ja unelmilla ihminen voi vaikuttaa omiin tekoihinsa ja siihen, millaisia asioita hän maailmassa kulkiessaan panee merkille.
Toinen ajatuspolku
Päädyttiin vähän tylsään paikkaan, joten kokeillaan jotain muuta.
Yritin selittää ei-kristitylle ystävälle sitä, mitä usko on. Haparoin jotain sellaista, että minusta kristillinen usko on uskoa siihen, että hyvä voittaa lopulta, kaikki menee lopulta hyvin, että kaiken takana on rakkaus ja että elämällä ja maailmalla on jokin merkitys. Usko on kuin linssi, jonka läpi maailmaa katsotaan. Nappasin hatustani esimerkin, joka on peräisin Kaisa Karirannan kirjasta Jeesus ja elämisen taito: Ilman uskoa katsottuna pelto on pelkkä pelto. Uskon linssin läpi katsottuna pelto on hyvyyden tuhlarin lahja.
Ystävällä oli paljon tarkentavia kysymyksiä, joihin oli vaikea vastata. Mitä se tarkoitus oikein on? Mitä se tarkoittaa, että pelto on lahja?
Holokausti-kokemusasiantuntija Viktor Frankl on puhunut paljon siitä, miten ihminen elää merkityksen varassa. Ne ihmiset selvisivät hengissä keskitysleirin epäinhimillisissä oloissa, joilla oli jokin elämänhalua ja toivoa kannatteleva ajatus. Raamatun mukaan ihminen pelastuu uskon kautta – tarkoittaako se jotain niin yksinkertaista kuin että usko on ihmisen supervoima, jonka varassa hän jaksaa elää? Luottamusta siihen, että elämä kantaa ja että jotain hyvää on luvassa?
Onko uskoa se, että jaksaa nousta aamulla sängystä? Eikö se edellytä jonkinlaista uskoa siihen, että maailma on sen verran hyvä, että elämää kannattaa elää? Tiedän nimittäin, että on myös aikoja, jolloin elämä tuntuu enemmän kiroukselta kuin lahjalta ja sängystä on pakko nousta lähinnä siksi, että on pienempi riesa käydä vessassa kuin laskea alleen ja joutua sitten makaamaan märissä ja kylmissä lakanoissa puhumattakaan siitä, että joutuisi hommaamaan uuden patjan. Jos usko on taistelu tai kilvoittelu, ainakin omalla kohdallani se voisi tarkoittaa juuri tätä: taistelua masennusta ja toivottomuuteen vajoamista vastaan.
Kolmas ajatuspolku
Toinen tie näytti vievän sellaiseen paikkaan, jossa usko on aika arkista ja tavallista, sellaista jonka jakavat myös ei-uskonnolliset ihmiset. Mutta selvästi usko on uskonnollisena kokemuksena paljon muutakin, kuten kaverin mainitsemaa ikävää. Sen tunnistan. Kaipuu on varmaan oman uskoni keskeisin tunnusmerkki, jos minulla siis on sellainen asia kuin usko.
Joillekin usko on itsestäänselvyys vauvasta asti eikä sitä koskaan tarvitse epäillä. Toiset eivät tajua koko juttua yhtään. Kolmannet kokevat jossain vaiheessa elämäänsä jonkinlaisen käänteen uskottomuudesta uskoon, vähän kuin joku sytyttäisi valot pimeään huoneeseen. Tai niin kuin valtakunnan tämänhetkinen virallinen uskovainen Tuomas Enbuske on haastatteluissaan kuvannut, kuin mieleen ilmestyisi jostakin kolmas laatikko tai jonkinlainen uusi ulottuvuus, jota siellä ei ennen ollut. Hengellisten asioiden taso.
Olisi hirveän mielenkiintoista päästä eri ihmisten pään sisään kokemaan, miltä usko tuntuu. Enbusken kokema Jumala-laatikko saattaa olla jotain sellaista, josta minulla ei ole mitään kokemusta. Mistä sen tietää. Tai sitten Enbuske kuvaa omilla sanoillaan samantyyppistä kokemusta joka itsellänikin on.
Kolmannella polulla usko on jotain spesiaalia, jonkinlainen valaistuminen, jonka jotkut saavat kokea ja toiset eivät. Odottamaton kokemus, johon ihminen itse ei vaikuta. Se sopii tietysti ajatukseen siitä, että usko on armoa, mutta vie sen kysymyksen äärelle, miksi armo annetaan joillekin ja toisille ei. Tämä polku näyttää johtavan kristillisen perinteen tympeimpiin ajatusrakennelmiin, predestinaatioon eli ajatukseen siitä, että Jumala on mielivaltaisesti valikoinut jotkut pelastukseen ja toiset kadotukseen.
Sitä paitsi tällainen nostaa kristityn riman aika korkealle. Jos oma mieli tuntuu lähinnä pimeältä pottukellarilta eikä ole kokenut elämässään sen kummempaa hengellistä kokemusta, onko silloin uskoa? Mieleen voi hiipiä epäilys: ehkä kristillinen usko vaatii jotain sellaista uskonhyppyä, johon kaikki muut kristityt kykenevät mutta minä en. Omalla kohdallani tällaisen tunteen tuottaa sellainen uskopuhe, jossa korostetaan voimakkaasti ristiä ja ylösnousemusta, koska niihin en ole uskollani onnistunut löytämään kovin vahvaa liittymispintaa. Toki tuon suuren kristillisen kertomuksen symboliikasta avautuu yhtä ja toista kaunista.
Kaikki tämä voi saada ihmisen vilkuilemaan kirkossa epämukavasti ympärilleen. Ehkä olenkin tajunnut kaiken ihan väärin ja olen ihan väärässä paikassa. Ehkä se ei vielä merkitse mitään tai riitä mihinkään, että jostain syystä uskon Jumalaan ja juttelen hänelle. (Välillä muutenkin kuin raivoamismielessä, vaikka suhteemme onkin pienoisessa kriisissä.)
Lopuksi
Tuliko tähän asiaan jotain tolkkua? Ei varmaan. Sellaisia uskonasioilla on tapana olla. Niitä voi valottaa eri kulmista, mutta lopulta kaikki sanat ovat vähän kuin käsi, joka haroo ilmaa, ja tiettyyn ajatukseen hirttäytyminen vie helposti ojasta allikkoon.
Oli miten oli, se on selvää, että usko on jotain todellista. Sen huomaa kun lukee toisten kuvauksia uskosta ja tunnistaa, että tuohon samaistun. Samalla kun usko on henkilökohtaista, se on jotain yhteistä ja jaettua kokemusta. Siksi on hölynpölyä ajatella, että usko olisi pelkkää hölynpölyä.
