Uni on katkonaista, herään usein vaihtamaan asentoa ja ihmettelemään, eikö aamu vieläkään sarasta. Kun valoa vihdoin on tarpeeksi niin että näen lukea pientä pränttiä, luen Voima-lehdestä Pirkko Saision haastattelun. Siinä hän ihmettelee, miten näkyvästi ja yksin Päivi Räsänen saa edustaa raamatuntulkintaa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Niinpä.
Koho herää ja ryhtyy venyttelemään. Menen sanomaan hänelle huomenta, ja päätämme herättää muut. Se on sääntö: jos kaksi meistä on hereillä ja päivä on valjennut, toiset saa herättää.
Aamu alkaa synnintunnustuksella. Sensei Mikko resitoi möreällä monotonisella äänellä, ja yhdymme siihen:
All karma ever committed by me since of old,
Due to my beginningless greed, hatred, and delusion.
Born of my actions, speech, and thought.
Now I atone for it all.
Eli suomeksi:
Kaikki koskaan aiheuttamani karma,
joka on aiheutunut ahneudestani, vihastani ja tietämättömyydestäni.
Syntynyt toimistani, puheestani ja ajatuksistani.
Nyt minä hyvitän sen kaiken.
Olen jo huomannut, että zenissä käytetään yllättävän paljon samoja sanoja kuin kirkossa: pappi, rukous, liturgia, atonement eli sovitus. Se johtuu siitä, että kun zeniä on käännetty länsimaisille kielille, lähin vastaavuus löytyi kristillisperäisestä sanastosta.
Zen-synnintunnustuksen taustalla ei tietenkään ole samanlaista sovitusteologiaa kuin kirkossa, mutta rituaali tuntuu samankaltaiselta. Ihminen pysähtyy näkemään ja tunnustamaan sen, missä on toiminut väärin tai taitamattomasti, ja orientoituu ottamaan uudenlaisen suunnan. Tunnistan ahneuden, vihan ja tietämättömyyden: ne ovat buddhalaisittain kolme mielen myrkkyä, kärsimystä synnyttävän toiminnan juurisyitä.
Wiebs on nukkunut tuskin lainkaan, hän ei ole kokenut oloaan turvalliseksi oudossa, pimeässä metsässä. Se havahduttaa minut omiin etuoikeuksiini. Minun ei ole käytännössä koskaan tarvinnut pelätä liikkumista omassa kotikaupungissani, vaan voin kuljeskella vapaasti yksinäni missä huvittaa. Tässä metsässä yöllä nukkuminen ei huolestuta minua tippaakaan. Jos meitä jokin täällä häiritsee, niin korkeintaan joku varhainen koiranulkoiluttaja. Maailmanlaajuisesti ajatellen tällainen turvallisuudentunne ei ole mikään itsestäänselvyys. Koho on järjestänyt katuretriittejä kotimaassaan Brasiliassa. Siellä turvallisuuskysymyksiin täytyy kiinnittää paljon enemmän huomiota, eivätkä retriittiläiset liiku koskaan yksin.
Lähden Wiebsin kanssa käymään Ilmatieteen laitoksella vessassa. Tuttuihin en törmää, vaikka aamun työmatkalaisia saapuu parastaikaa töihin.
Pahvit piilotamme sillan alle mahdollista tulevaa käyttöä varten. Katuretriitillä ei ole tarkkoja suunnitelmia. Emme tiedä, mitä päivän aikana tapahtuu tai missä vietämme seuraavan yön. Eletään hetkessä ja harjoitetaan ei-tietämistä. Mikon zenopettaja Frank De Waele -roshi oli kuulemma kannustanut olemaan säästämättä rahaa seuraavaan päivään. Seuraava päivä pitää huolen itsestään. Raamatullisia rinnastuksia tulee etsimättä mieleen: israelilaiset autiomaassa elämässä mannan varassa päivän kerrallaan tai Jeesus opettamassa taivaan linnuista ja kedon kukista. Harva kristitty kuitenkaan lähtee toteuttamaan Jeesuksen opetuksia yhtä kirjaimellisesti kuin me nyt teemme.
Talsimme Hämeentietä pitkin kohti Kurvia ja pysähdymme tervehtimään Mahatma Gandhin patsasta. Gandhilla on bambusauva kädessä, pyöreät silmälasit ja päättäväinen askel.
Jalkakäytävällä punertavan kerrostalon edessä on pieni jono. Odotamme hetken, sitten meidät päästetään sisään Vihreään Keitaaseen, jossa on tarjolla maksutonta aamupalaa. Vihreä Keidas on Suomen vanhin huumeidenkäyttäjiä auttava järjestö, joka tarjoaa monenlaisia palveluja ja tukea vaikeassa elämäntilanteessa oleville. Työkykykoordinaattori Mervi Nissilä istahtaa hetkeksi seuraamme ja kertoo, että Vihreä Keidas juontaa juurensa auttamistyöhön, jota kaksi kristittyä yläluokkaista naista ryhtyi tekemään omasta olohuoneestaan käsin, kun huumeet tulivat Suomessa 1960-luvulla uudeksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi.
Vierailu Vihreässä Keitaassa on yksi koko retriitin ravisuttelevimpia kokemuksia. Se tuuppaa minut pois mukavuusalueelta, mikä onkin katuretriitin idea: hyppääminen tuntemattomaan ja tavanomaisista turvavarusteluista luopuminen.
Keitaan kävijäkunta on sellaista hyljeksittyä ihmisryhmää, joka kaupunkitilassa yleensä yritetään lähinnä siivota pois näkyviltä. Oma keskiluokkaisuuteni hyökyy voimalla naamalle: olen saapunut toiseen todellisuuteen, sellaiseen, joka sijaitsee hyvin lähellä omaani mutta josta minulla ei ole mitään kokemusta. Yritän jutustella pöytäseuran kanssa, mutta mikään mieleen juolahtava lause ei tunnu oikein sopivan. Pelkään möläyttäväni jotain tyhmää.
Vieruskaverin pöytätavat meinaavat viedä ruokahalun. Olen helpottunut, kun saan puuroni nieltyä ja voin vain istua ja katsella. Seinältä aamupalapöytiä katsoo silmät suljettuna ristillä roikkuva Jeesus. Hän tuntuu olevan juuri oikeassa paikassa.
Vihreän Keitaan jälkeen ajattelen, että katuretriittien luojan Bernie Glassmanin täytyy olla jonkinlainen hengellinen nero. Tämä retriitti on varmaan muutosvoimaisempi kuin mikään, mihin voisin osallistua, olkoonkin että myös hiljaa paikoillaan istuminen voi olla hyvin muutosvoimaista. Mikko kertoo, että Glassman sai innoituksen katuretriitteihin kristillisestä perinteestä, yhdysvaltalaiselta episkopaalipapilta James Mortonilta. Chicagossa pappeja kouluttaessaan Morton lähetti heidät elämään kadulle ilman rahaa, jotta he saisivat omakohtaisen kokemuksen köyhyydestä.
On torstai, hernekeittopäivä. Lounasta Mikko on ajatellut mennä syömään Elokoloon, Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry:n kohtaamispaikkaan. Siellä soppa maksaa euron ja pannukakku toisen euron. Tarvitsemme siis vähän rahaa. Sovimme taas tunteroisen kerjäämisaikaa ja tapaamisen Piritorin kulmalle.
Kiipeän Katri Valan puistoon. Siellä on vain keinuva päiväkotiryhmä ja pari laitapuolen kulkijaa. Roskis on levähtänyt puistokäytävälle, maassa lojuu huumeruiskuja.
Puiston laidan kallioseinämällä on pieni hylly, jolle joku on asettanut tyhjän viinipullon ja siihen kukkakimpun, joka on jo kuihtunut. Kiipeän katsomaan asetelmaa ja löydän tölkin. Palautan sen heti kauppaan, ennen kuin joku ehtii tulla pyytämään sitä minulta: 15 senttiä! Mutta tätä vauhtia emme rikastu tarpeeksi nopeasti.
Lähden kulkemaan pitkin Hämeenkatua. Mukavan näköinen nainen tulee vastaan.
– Moi, oisko sulla heittää yhtään kolikoita?
– Ei, sori.
Seuraava vastaantulija, jolta kehtaan kysyä, pyyhältää ohi vähän kireänä.
Käännyn sivukadulle. Rennon mutta huolitellun oloinen mies lompsii mäkeä alas puhelin kädessä ja katselee taloja kuin oikeaa osoitetta etsien.
– Moi, oisko sulla heittää yhtään kolikoita?
– Ei oo… eiku onpas!
Mies kaivaa shortsintaskuaan ja ojentaa minulle kolme euroa. Ihan tuosta vain, mutkattomasti ja jotenkin vilpittömän luottavaisesti. Hän ei kysy, mihin tarvitsen rahaa. Minä tarvitsen rahaa, hänellä sattuu olemaan taskussaan rahaa. Hän antaa ne minulle. Siinä se.
Kulman takana adrenaliini hyökyy kehoon, kun tuijotan kädessäni olevaa kaksi- ja yksieuroista. Kokonainen omaisuus! Onnistuin! Ei tarvitse palata tyhjin käsin.
Suuntaan aurinkoiseen puistoon toipumaan hetkeksi. Kadunkulmassa sadevesikaivo kuuluttaa loputtomasti Finnairin lentoa Amsterdamiin. Se on Markku ”Sika” Puustisen ääniteos Mutta minä lähden.
Kun olemme taas koolla, rahat pannaan yhteen ja minun housuntaskustani tehdään yhteinen pankki. Wiebs on ollut menestynein, hän ojentaa kympin seteliä. Sen antaja oli kaivellut lompakkoaan vähän kärsivän näköisenä, mutta sellaisin elkein, että hän on tottunut antamiseen. Muslimi, arvelee Wiebs. Meillä on nyt rahaa lounaaseen ja ylikin.
Pistäydymme Kallion kirkossa vessassa ja katsomassa Ilkka Sariolan maalaamaa sinisävyistä krusifiksia. Kohoa ja Mimsyä kiinnostaa erityisesti sen alareunaan maalattu Auschwitz-Birkenaun keskitysleirin portti, johon johtavat junanraiteet. Zen Peacemakers järjestää Auschwitzissa joka vuosi moniuskontoisen retriitin, jossa muistetaan ja todistetaan kaikkea, mitä siellä on tapahtunut, ja harjoitetaan ei-tietämistä yhdessä. Koho tunnistaa maalauksesta Maximilian Kolben, fransiskaaniveljen, joka kuoli Auschwitzissa toisen vangin puolesta.
Elokolo on viihtyisä päihdetaustaisten ihmisten olohuone Kalliossa. Se muistuttaa tavallista kahvilaa, mutta on kotoisampi ja hinnat ovat halpoja. Zen Peacemakersin Suomen-osasto on auttanut toiminnan käynnistämisessä suurehkolla lahjoituksella ensimmäisen Helsingissä järjestetyn katuretriitin jälkeen vuonna 2017.
Syömme hernekeittoa ja pannaria. Olin varautunut kärsimään vilua ja nälkää, mutta nälkä tällä retriitillä ei taida ainakaan tulla. Mikkokin sanoo, ettei ruoka ole koskaan ollut katuretriitillä mikään ongelma. Lisäksi lämmin ja poutainen sää suosii meitä.
Iltapäivällä suuntaamme kohti keskustaa. Aurinkoisessa kaupungissa parveilee sekaisin turisteja ja paikallisia. Kaksi kiinalaistyttöä ottaa meistä valokuvan Senaatintorilla. He opiskelevat kuulemma taloustiedettä Turussa.
Mikko puhuu meidät sisään Uspenskin katedraaliin ohi pääsymaksun. Viimeksi olin täällä pääsiäisyönä, kun kirkko oli tupaten täynnä ja juhlatunnelma katossa. Nyt katselen isä-Jumalan kuvaa holvikaaressa ikonostaasin yläpuolella. Jumalalla on vaaleanpunainen pyjama ja vähän vatsakumpua. Ei ihme, ettei Jumalan kuvaamista oikein suositella monissa perinteissä: kyllähän Hän aika lailla latistuu.
Halaamme pronssista muumipeikkoa Tove Janssonin puistossa ja katselemme Kauppatorin vilinää. Turistina palloilu alkaisi pian käydä tylsäksi, mutta onneksi mukana on kiinnostavaa juttuseuraa. Mikko tietää paljon buddhalaisuuden historiasta ja selittää mielellään kaikenlaista, Koho tietysti myös. Kysyn Koholta keisakusta, zen-meditaatiossa käytetystä litteästä kepistä, ja Koho selittää, miten sitä käytetään. Harjoittaja voi pyytää paria läimäytystä hartioihin, jos energiataso uhkaa istuessa tippua. Se virkistää.
Kuuntelemme hetken urkujensoittoa Saksalaisessa kirkossa ja suuntaamme sitten juutalaispakolaisten muistomerkille. Siihen on kaiverrettu niiden kahdeksan juutalaisen nimet, jotka Suomi luovutti saksalaisille jatkosodan aikana ja sitä tietä tuhoon. Yksi heistä oli Helsingissä syntynyt puolitoistavuotias lapsi.
Suoritamme muistomerkin luona nälkäisten aaveiden ruokkimisen seremonian. Koho soittaa kelloa tyhjällä oluttölkillä.
Pitkän kaupunkikierroksen jälkeen alkaa olla taas nälkä. Kävelemme Hakaniemeen ja pysähdymme ravintolan luo. Mikko tuntee ravintoloitsijat, joten kerjääminen olisi hänelle liian helppoa. Toisetkin ovat käyneet siellä syömässä. Niinpä minut lähetetään pyytämään ravintolasta ruokaa. Kiusallista.
Kysyn mieheltä tiskin takana, olisiko hänellä mitään ruokaa, mitä hän haluaisi antaa ilmaiseksi pienelle ryhmällemme, joka elää kadulla ilman rahaa. Mies on ystävällinen, vaikka ei näytä erityisen ilahtuneelta. Hetken mietittyään hän lupaa tehdä meille yhden pasta-annoksen. Odottelen vähän nolona lakki kourassa tiskin vieressä.
Toiset tähystävät kadunkulmassa kuin mangustiparvi, kun saavun höyryävän kuuma ateria käsissäni.
Menemme Citybox-hotellin aulaan syömään. Itsepalveluhotellissa ei ole henkilökuntaa, joten voimme istua kaikessa rauhassa pöydän ääressä. Jaamme pastan ja muun paperikassissamme kulkeneen ylijäämäruuan, Mikko keittää nuudelit mikrossa. Hurstin lenkkimakkara on halpaa ja pahaa, mutta ei auta nirsoilla.
Aterian lomassa toiset muistelevat Auschwitz-retriittejä ja sitä, miten he viimeisen illan ohjelmassa potkivat toisiaan takamuksille tehdessään klovniversiota zen-liturgiasta. Zen-rauhantekijät nimittäin harrastavat myös klovneriaa varmistaakseen, etteivät he ota itseään liian vakavasti tai pyhity liikaa. Heillä on ”Order of Disorder” -niminen parodiasääntökunta, jolla on tällaisia periaatteita: ”Älä tapa mitään ottamalla sitä vakavasti” ja ”Unohda päihteet, olet jo ihan sekaisin”.
Mikko kertoo, että jukai-seremoniassa, jossa harjoittaja sitoutuu buddhalaisen tien kulkijaksi ja saa itselleen dharmanimen, hänelle annetaan Peacemakersien versiossa toisinaan myös klovninimi. Seremonia keskeytetään siksi aikaa, että suoritetaan parodiaseremonia, jossa kumarretaan väärinpäin ja kaikki tehdään muutenkin hullusti. Näkisinpä tämän joskus kirkossa kesken pappisvihkimyksen.
Kuuntelen toisten juttuja ihmeissäni. Tämä ei vastaa ollenkaan mielikuviani vakavamielisistä ja muodollisen jäykistä zen-harjoittajista.
Kun olemme lopettelemassa ateriaa, Mikon puhelin soi. Hänellä on ryhmämme ainoa puhelin mukana hätätilanteiden varalta. Läheisestä buddhalaisesta Sampo-keskuksesta soitetaan ja kutsutaan meitä teelle juuri, kun sattumoisin olemme ihan vieressä ja teen tarpeessa. Mikko on maininnut heille katuretriitistämme.
Bodhidharma-yhdistyksen väki istuu matalan pöydän ääressä iltateellä, kun tupsahdamme sisään. Paikka on minulle tuttu: tässä pienessä yhteisbuddhalaisessa keskuksessa kokoontuu myös oma sanghani eli harjoittajayhteisöni Nirodha. Nirodhan meditaatioperinne on maallistuneempi ja vähemmän seremoniallinen: meillä ei ole liturgioita, kaapuja, vihkimysseremonioita eikä kaulassa roikkuvia vaatekappaleita rakusuja. Me emme kumarra astuessamme meditaatiosaliin toisin kuin nämä, jotka kutsuvat salia zendoksi.
Teen ja pienen juttutuokion jälkeen hyvästelemme, koska yöpaikka on vielä löydettävä ennen pimeää. Yöstä on tulossa taas poutainen ja lämmin, mutta Kumpulaan on matkaa. Voisimme toki nukkua missä tahansa, mutta pahvikätkömme odottaa Kumpulassa eikä pahvia ole ihan helppo löytää.
Kadunkulmassa pysähdymme kuitenkin pitämään torikokousta. Mimsy on kuullut kutsun viettää yö Sampo-keskuksessa, mutta Mikolta se on mennyt ohi korvien. Lämmin sisätila toki houkuttaisi, mutta olisiko se huijaamista? Mikon mielestä ei ole, koska kaikkea vapaasti annettua on lupa ottaa vastaan. Olemme jo kallistumassa metsän puoleen, mutta epäröimme. Tilanne laukeaa, kun Mimsy huomaa unohtaneensa vesipullonsa Sampo-keskukseen. Ehätämme takaisin juuri kun Bodhidharman väki on lukitsemassa ovia, ja niin päädymme sisätiloihin nukkumaan.
Pienen salin nurkassa on pino zabutoneja, meditaatioalustoja. Niistä riittää makuualustoiksi kaikille. Järjestämme itsemme salin lattialle yöpuulle niin, etteivät jalat osoita kohti Buddha-patsasta. Se olisi epäkunnioittavaa.
Yö voisi olla mukavampikin. Alustat eivät ole kovin pehmeitä ja liukkaalla lattialla ne liukuvat helposti erilleen toisistaan. Nousen keskellä yötä järjestämään ne paremmin, limittäin. Metsää on vähän ikävä. Siellä sai kuunnella tuulen suhinaa puissa eikä ilmastointilaitteen huminaa ja kavereiden kuorsausta.
