Äh, taas tuli kiire kotoa lähdön kanssa. Housuista unohtui vyö, onneksi pysyvät jalassa ilmankin. Ja se hammasharja jäi, vaikka olin päättänyt ottaa sen!
Metrolla Hakaniemeen. Tapaaminen on sovittu yhdeksitoista Citybox-hotellille. Matkalla täytyy vielä hoidella viimeisiä puhelinasioita. Jännittää vähän.
Hotellin aulasta löydän pienen ryhmän ihmisiä. Sensei Mikko Ijäs ja kolme naisoletettua! Ja minä kun pelkäsin olevani porukan ainoa ei-mies. Yksi heistä esittäytyy Mikon vaimoksi Maijaksi. Hän on tullut hakemaan arvotavaramme säilöön retriitin ajaksi. Ojennan Maijalle puhelimen, avaimet, lompakon ja kirjekuoren, jossa on retriitin osallistumismaksu eli lahjoitus asunnottomia tukeville järjestöille.
Maija sanoo, että häntä harmittaa, kun ei pääse mukaan. Katuretriitit ovat kuulemma niin mahtavia!
Sitten seuraan liittyy vielä laiha pitkä hahmo, jolla on harmaa parransänki. Sittenkin yksi mies. Hän on sensei Jorge Koho Mello, brasilialainen, Zürichissä pitkään asunut Zen Peacemakers -järjestön hengellinen johtaja. Tuttavallisemmin Koho.
Mukaan ovat lähdössä myös pieni eläköitynyt yhdysvaltalaisopettaja Mimsy, joka on tullut Massachusettsista asti, ja vaalea saksalainen psykoterapeutti Wiebs Hampurista. Kaikki tämä selviää minulle kuitenkin vasta vähitellen, kun alamme tutustua. Tässä vaiheessa – no, hyvä kun saan nimistä selvää.
Siinä sitä sitten ollaan, repussa vain makuupussi, sadeviitta, pipo, kaulaliina, lapaset ja vesipullo. Taskussa ei pennin pyörylää. Ja tästä sitä lähdetään, hotellin liukuovista ulos Helsingin aurinkoisille kaduille. Mitä onkaan edessä, eiköhän siitä hengissä selvitä.
– Pitäkää hauskaa! huikkaa Maija.
Ensin suuntaamme Karhupuistoon pitämään alkupiiriä. Joka päivä aamuin illoin on council, piiri, jossa puhe-esine kiertää kädestä käteen ja yksi puhuu, muut kuuntelevat. Ensimmäinen piiri menee esittäytymisiin. Sitten sensei Mikko kaivaa meille repustaan vihkosen, katuretriitin liturgian. Silmään sitä nopeasti ja huomaan yllätyksekseni, että monisteessa on myös kristillisiä rukouksia. Psalmeja ja Taizé-lauluja! Tulen myöhemminkin huomaamaan, että uskontojenvälisyys on osa Zen Peacemakersin toimintakulttuuria.
Karhupuiston laidalla roskiksen päällä on tölkki. Selitän Koholle, että tölkeistä saa rahaa, kun vie ne kauppaan. Koho innostuu, ja tölkkien jahtaaminen on siitä lähtien yhteinen harrastuksemme. Mutta pian paikalle saapuu oikea pullojenkerääjä ja kysyy, saisiko hän kädessäni olevan tölkin. Sinne meni 15 senttiä.
Kävelemme vähän matkaa Kurviin päin. Tutkimme roskalavaa, Koho onkii sieltä leopardikuvioisen pehmeän kangaskassin ja Hello Kitty -housut. Hän sovittaa kassia päähänsä. Kaikkia naurattaa.
Sitten Mikko pysäyttää meidät ja sanoo, että seuraavaksi meidän täytyy ryhtyä kerjäämään. Muuten emme saa lounasta. Hän selittää, miten on tehtävä: kadulla istuminen pahvimukin kanssa ei kannata, vaan parempi on olla aktiivinen, lähestyä ihmisiä ja pyytää heiltä rahaa. Myös ruokaa voi kerjätä kysymällä sitä ravintoloista. Ketään ei saa pysäyttää väkisin ja on epäkohteliasta mennä kerjäämään ravintoloiden terasseille.
Kerjääminen on buddhalaisten harjoittajien ikiaikainen käytäntö, kannustaa Mikko. Se on totta, mutta ei kauheasti lohduta. Monissa Aasian maissa kerjäävät buddhalaismunkit ovat instituutio. Kaikki tietävät, keitä he ovat, ja antamalla ruokaa munkeille ihmiset voivat kartuttaa hengellisiä ansioita. Munkit ja nunnat saavat ylläpitonsa yhteisöltä ja huolehtivat vuorostaan yhteisön hengellisistä tarpeista. Täällä meilläpäin on toisenlaiset käytännöt.
Tapaaminen sovitaan Piritorin kulmalle ja aikaa annetaan 50 minuuttia. En arvannut joutuvani kerjäämään niin pian, ja ihan yksin. Tämä on vaikeaa.
Lähden epävarmana kulkemaan Vaasankatua ylöspäin. Vielä ei ole nälkä, joten motivaatio kerjäämiseen ei ole kovin korkealla. Joku maalaa ovea, postiljoonit ovat kierroksellaan. Monet vastaantulijat pyyhältävät ohi kuulokkeet päässä, heitä en kehtaa pysäyttää. Menen naisen luo, joka istuu penkillä. Olisiko hänellä antaa yhtään kolikoita?
– Ei ole, sori, hän sanoo.
Toinen nainen toisella penkillä. Ihan vaan ruokaan tarvitsisin rahaa, selitän. Nainen ei puhu suomea, mutta ymmärtää sanan ”ruoka”. Hän ryhtyy viittilöimään: suoraan ja sitten vasemmalle. Ruoka, ruoka. Kiitän neuvosta, vaikka en aio noudattaa sitä.
Kävelen katua eteenpäin ja käännyn umpimähkään vasemmalle. Talon nurkalla on tupakalla parrakas mies. Olisiko hänellä kolikoita?
– Kolikoita? Ei ole, hän naurahtaa vähän halveksivaan sävyyn.
Saavun Helsinginkadulle. Nurkalla on avonainen ovi, josta kulkee sisään ihmisiä tyhjien kassien kanssa. Ovella on sisäänheittäjänä mies mustassa hupparissa, jonka selässä lukee ”Hurstin apu”. Ahaa, tätä nainen tarkoitti neuvoillaan.
En ole varma, saisinko mennä Hurstin ruoka-apuun. Sensei Mikko on sanonut, että yritämme säästää varattomille tarkoitetut palvelut niille, joilla on todellinen tarve. Me kykenemme saamaan ruokaa muutenkin. Mutta olen utelias, ja kun kerran ihmiset virtaavat ovesta sisään, imeydyn sinne minäkin. Näen pitkän valkoisen pöydän, seinällä roikkuvan krusifiksin ja pöytien takana hymyileviä ihmisiä, jotka moikkailevat rennosti.
Ensimmäisellä on edessään laatikko täynnä nuudelipakkauksia. Otan vähän epävarmana niistä kaksi – en tiedä, miten täällä pitää toimia. Seuraavan pöydän takaa syliini työnnetään makkarapaketti ja pussillinen jotain ruskeita kikkareita. Jäisiä lihapullia, selviää myöhemmin. Kolmas ojentaa tortillalettuja, neljäs pari pakettia viikunoita ja viides kaksi paprikaa. Kohta sylini on täynnä ja joku kysyy, tarvitsenko kassia. Kyllä kiitos, jos sellainen löytyy.
Hetkessä seison taas kadulla pää pyörällä ja kädessäni valkoinen paperikassi täynnä ruokaa.
No, eipähän tarvitse palata muiden luo tyhjin käsin. Se tuntuisi nololta. Kerjäämisen onnistumiseen on paineita, koska jaamme kaiken tasan. Jos etsisin ruokaa vain itselleni, saattaisin mieluummin nähdä nälkää kuin kerjätä, mutta minun täytyy tehdä osuuteni koko väliaikaisen perheemme ruokkimiseksi.
Palaan Piritorille etuajassa. Siellä ovat Mikko, Koho ja Wiebs. Mikko sanoo aikaa vielä olevan, joten Koho ja Wiebs lähtevät uuteen yritykseen. Minä jään juttelemaan Mikon kanssa. En halua enää kerjätä.
Hetken päästä Koho tulee takaisin kädessään tuhti falafel-pitaleipä kaikilla herkuilla. Oho! Hän on saanut sen kebabpaikasta. Ja tuolta tulee Wiebs sylissään kolme kolmioleipää ja pussillinen omenoita. Joku on kutsunut hänet kanssaan ruokakauppaan, kehottanut valitsemaan mitä tahansa ja maksanut laskun. Mikolla on paperipussissa tuoreita korvapuusteja.
Nyt meillä on ruokaa. Suunnistamme Diakonissalaitoksen D-asemalle. Se on kiinni, mutta pääsemme sisään, kun kolkuttelemme ovea. Sensei Mikko on asemalla tuttu naama, koska hän vetää siellä Zen Peacemakersin Suomen-osaston viikoittaiset meditaatiot. Istumme pöytään, lausumme ruokarukouksen buddhalaisittain ja jaamme kaiken tasan: pitaleivän ja kolmioleivät, paprikat ja viikunat. Ruokaa jää ylikin.
Lounaan jälkeen lähdemme talsimaan kohti Pasilaa – meillä on siellä tapaaminen. Matkalla harmittelen, ettei minulla ole kameraa. Kaupunki näyttää kauniilta, kun ei ole kiire eikä nenä kiinni puhelimessa. Nyt ei ole muuta tekemistä kuin jutella ja katsella ympärilleen. Välillä pysähdymme ihailemaan katutaidetta. Yhdessä, hieman psykedeelihenkisessä muraalissa on kolmesilmäinen hahmo, jolla on jäkäläviikset ja parrassa tunturipöllö.
Saavumme perille, mutta koska olemme etuajassa, menemme ensin päivälevolle puistoon. Makaan nurmikolla ja nautin tuulenvireestä iholla ja auringon leikistä lehtien lomassa. Maasta poimimani punainen pihlajanmarjaterttu on kaunis.
Sitten palaamme nuhjuiselle porttikongille ja astumme sisään Vepaan, Vailla vakinaista asuntoa ry:n (VVA) vertais- ja vapaaehtoistoiminnan keskukseen. Kulahtaneen sisäänkäynnin takaa paljastuu yllättävän tyylikäs ja viihtyisä tila, entinen ravintolasali. Joku lojuu sohvilla salin takaosassa, muuten on hiljaista. Näin hienolla säällä ihmiset ovat ulkona.
Meitä tulee tapaamaan VVA:n viestintäpäällikkö Erja Morottaja, inspiroiva ja asialleen omistautunut nainen, joka on vaihtanut MTV-pomon hommat asunnottomien edunvalvontaan. Pitkä keskustelu polveilee asunnottomuuden ympärillä. Puhumme siitä, miten pienet asiat voivat suistaa ihmisen elämän raiteiltaan. Asunnottomuuden suurin syy on pienituloisuus, Erja sanoo. Hän pohtii, miten pitkään itse jaksaisi olla pakenematta kurjuutta huumeisiin, jos joutuisi kadulle. Kovin pitkään ei ainakaan jaksaisi pysyä kiitollisena ja positiivisena, mitä apua tarvitsevilta ihmisiltä kuitenkin usein odotetaan.
Hallituksen leikkaukset tietysti puhuttavat. Suomi oli pitkään asunnottomuuden hoitamisen mallimaa Asunto ensin -politiikallaan, mutta nyt asunnottomien määrä on kääntynyt kasvuun samalla kun avustusjärjestöiltä uhkaa hävitä rahoitus. Yksityisten lahjoittajien näkökulmasta taas lapset ja eläimet ovat usein sympaattisempia auttamisen kohteita kuin päihdeongelmaiset ja asunnottomat.
Jos Erjalta kysytään, mitä asunnottomien hyväksi voi tehdä, hän kehottaa katsomaan ensimmäiseksi peiliin. Millä tavalla puhun toisista ihmisistä? Toiseksi, vaikka politiikka ei kiinnostaisi, olisi hyvä laajentaa katsetta omaa napaa ulommas ja miettiä, miten oma äänestyskäyttäytyminen tai sen puute vaikuttaa heihin, jotka ovat itseä heikommassa asemassa.
Täällä Vepassa on tarjolla ruokaa, vaatteita, sohvia, tietokone ja neuvontaa. Talvisin tiloissa toimii yökahvila Kalkkers, johon tulijoille ei aseteta ehtoja. Kaupungin järjestämään hätämajoitukseen pääsevät vain helsinkiläiset.
Hammasharjapulmanikin ratkeaa. Vepassa on tarjolla hygieniatuotteita, ja Erja käy hakemassa minulle hammasharjan ja pienen hammastahnatuubin. Pienet pakkaukset ovat kuulemma parhaita, jos ihminen joutuu kantamaan koko omaisuuttaan mukanaan.
Hyvästeltyämme Erjan ja Vepan törmäämme heti seuraavassa kadunkulmassa jättipottiin: roskalavaan täynnä isoja pahveja. Pahvia tarvitaan nukkumiseen, makuualustoiksi. Meillähän on vain makuupussit. Dyykkaamme lavalta pahvit mukaan ja lähdemme roudaamaan niitä Kumpulanlaakson halki kohti Hämeentien siltaa, jota Mikko on ajatellut mahdolliseksi yöpymispaikaksi. Sateelta suojattuja nukkumapaikkoja ei ole helppo löytää.
Viuhahdamme autotien yli tutkimaan sillan itäpäätyä. Paikka on ankea ja meluisa, sorapohjalla lojuu tyhjiä spraymaalitölkkejä. Tänne ei huvittaisi jäädä, eikä tarvitsekaan, koska yöksi ei ole luvattu sadetta. Tiedän paremman paikan.
Kumpulanmäen vaahterametsä on kaunis kaikkina vuodenaikoina ja sijaitsee aivan entisen työpaikkani, Ilmatieteen laitoksen, takapihalla. Löydämme metsästä sopivan aukion ja lähdemme Arabian kauppakeskukseen etsimään lisää pahvia. Sitä ei vielä ole tarpeeksi viidelle. K-Citymarketin työntekijä neuvoo menemään kaupan takaoville, mutta lastauslaiturin työntekijä hermostuu, kun Mikko käy kurkkimassa pahveja. Lidlistä saamme pari pahvilaatikkoa, ja Koho lastaa kyytiin nipun Voima-lehtiä.
Raijattuamme pahvit metsään Mikko haluaa ryhtyä toimittamaan päivän seremoniaa heti, kun vielä on päivänvaloa. Sitä varten etsitään alttarikivi ja asetellaan sille ruokaa ja kukkasia. Nyrkinkokoinen kivi toimittaa Buddhan virkaa. Mikko kaivaa repustaan zen-papin matkavälineistön. Katson kiinnostuneena, miten hän sytyttää kynttilän ja pienen, litteän mustan kiekon. Se on hiiltä ja palaa hitaasti, ja sen päälle voi ripotella suitsukehippuja pienestä lasipurkista. Ne palavat siinä ja päästävät ilmaan tuoksuaan.
Liturgia on sellainen kuin kristillisetkin liturgiat ovat: ulkopuoliselle lähes käsittämätön kokoelma rituaalisia elkeitä ja sanoja, joiden juuret ovat kaukana historiassa ja joiden merkitys voi avautua vain todeksi elämällä, lukuisten toistojen myötä. Mikko kertoo, että liturgia juontuu 700-luvun Kiinasta, seremoniasta, jolla pyrittiin helpottamaan edesmenneiden sukulaisten osaa tuonpuoleisessa. Seremoniassa kutsutaan koolle nälkäisiä aaveita ja ruokitaan ne. Nälkäiset aaveet ovat buddhalaisessa kuusimaailmaisessa kosmologiassa yksi vähemmän mukava jälleensyntymän muoto: olentoja, joita piinaa jatkuva, tyydyttymätön nälkä ja jano. Heidät kuvataan usein suurivatsaisina hahmoina, joilla on pitkä ja kapea kurkku. Zen Peacemakersin perustaja Bernie Glassman on kehittänyt liturgiasta oman versionsa ja uudelleentulkintansa: nälkäiset aaveet voivat kuvata paitsi henkiolentoja, myös kaikkia yhteiskunnassa syrjään sysättyjä sekä omia tarvitsevia ja hylättyjä puoliamme.
Seremoniassa kumarrellaan, suitsutetaan ja resitoidaan yhteen ääneen, välillä myös juhlitaan ja iloitaan. Lupaamme ottaa omaksemme nälkäisten aaveiden ilot ja surut ja pyydämme, että ne vapautuisivat kärsimyksestään. Koho toimii kellonsoittajana. Meillä ei tosin ole kelloa, joten hän naputtelee kahta keppiä yhteen.
Sitten päästään syömään. Nälkä onkin jo kurninut, ja olen ajatellut kaihoisasti ruokakassimme sisältöä. Hurstin lihapullat maistuvat mainioilta tortillalevyyn käärittyinä. En ole syönyt lihaa kahteenkymmeneen vuoteen, mutta jos kerjää kaiken ruokansa, ei ole kauheasti varaa nirsoilla. Palan paineeksi haukkaan kurkkua, joita saimme Vepasta mukaan läjän. Heillä oli hirveä määrä kurkkuja.
On jo pimeää, kun jaamme pahvit mahdollisimman tasapuolisesti ja asetumme nukkumaan metsänpohjalle. Käyn puskassa, harjaan hampaat ja ryömin pipo päässä makuupussiin. Ei tämä juuri poikkea siitä kuin jos olisin vaeltamassa. Telttaa ei ole, mutta ei sitä nyt tarvitakaan: lämmin, poutainen syyskesän yö eikä yhtään hyttysiä.
Jonkin ajan päästä nukahdan. Näen unta, jossa muut yrittävät kepeillä huitomalla herätellä minua. Hutkiminen tuntuu kuitenkin miellyttävältä, kuin hieronnalta. Nousen syvästä unesta lähemmäs pintaa ja raotan sen verran silmiäni, että näen, mitä ympärillä on. Kuu paistaa kirkkaana vaahteranlehtien lomasta. Liikutan vähän kättäni nähdäkseni, tekeekö kuunvalo varjon. Kyllä tekee.
Makaan sydänyöllä valveilla ja katselen kuun loistetta. Makuupussissa on lämmin. Mietin tilanteen kummallisuutta. Aamulla entiset työkaverini saapuvat tänne töihin, leimaavat kellokorttinsa, avaavat tietokoneensa ja menevät yhdessä lounaalle, niin kuin itsekin tein joitakin vuosia sitten. Minä olen hypännyt kyydistä, päätynyt ruokkimaan nälkäisiä aaveita ja nukkumaan entisen työpaikkani takametsään näiden tyyppien kanssa. Elämä osaa yllättää. Mutta en vaihtaisi.
Kirjoitukset katuretriitiltä: Lähtövalmistelut – Päivä 1 – Päivä 2 – Päivä 3 – Päivä 4
