Mitä iloa on kristinuskosta

– Onko uskonnosta sulle mitään hyötyä tai iloa, kysyi ystävä. Hänelle itselleen tuottavat kuulemma iloa ja keveyttä messun synninpäästö ja Herran siunaus.

– Ei ne mulla tunnu miltään, sanoin.

– Mikä susta tuntuu hyvältä, hän kysyi.

– Laulaminen, sanoin. – Mutta sitä varten voisin myös mennä vaikka kuoroon.

– Ihmeen sinnikäs kyllä olet ton Jeesuksen kanssa, sanoi ystävä.

– Se tuntuu kans hyvältä että kirkossa on ihmisiä, lisäsin. – Tällä hetkellä se on iso syy miksi käyn siellä. Hyvät kirkkokahvikeskustelut.

– Oot outo.

– Mitä outoa on siinä, että käy kirkkokahvien takia kirkossa?

– Sanotaanko näin, että kristityt ei oo itellä varsinainen vetovoimatekijä.

Olen varmaan onnekas, koska tuntemani kristityt ovat niin vetovoimaisia. Jos en käy kotikirkon messussa pitkään aikaan, alkaa tuntua siltä, että minua ehkä kaivataan. Siellä on vakiintunut kahviseura, jonka kanssa jutut menevät syvälle. Pakkaan ruisleipiä mukaan, koska kahveilla voi vierähtää tunti jos toinenkin enkä ikinä ehdi syödä aamupalaa ennen messua.

Sitä paitsi uskonnolliset tai hengelliset ihmiset nyt vain ovat keskimäärin kiinnostavampia kuin ne, jotka puhuvat vain maallisista asioista. Eikä minulla parempaakaan tekemistä ole kuin käydä kirkossa.

Pyhäinpäivänä kutsuin ex-kollegat kylään. He kysyivät, miten viihdyn teologian parissa. On ihan virkistävää, että uskontoteemaisia keskusteluja syntyy nykyään sielläkin, missä en ole koskaan aikaisemmin puhunut uskonnosta. Esittelin heille Novumin, kreikankielisen Uuden testamentin. ”Sehän on kuin yksi iso kaava!” huudahtivat fyysikot, joille kreikkalaiset kirjaimet ovat tuttuja lähinnä matemaattisina symboleina.

Keskustelimme Vanhan ja Uuden testamentin erosta, Raamatun muotoutumisesta ja eksorsismista kasteessa. He kuulemma aikovat hyödyntää eksorsisti-palvelujani sitten, kun minusta tulee pappi. Pahoja henkiä olisi kätevää voida ajaa ulos oikuttelevista tietokoneista ja bugisista koodeista.

Eivät ne keskustelut kuitenkaan sen syvemmälle mene, eivät ihan oikeisiin asioihin. Pinnalla pysyminen tuntuu väsyttävältä. Olin ripustanut kattoon silkkipaperisen kurpitsaketjun ja laittanut seinille lepakoita, jotka joskus leikkasin mustasta kartongista Halloween-rekvisiitaksi. Ei minulla ole mitään uusia juhlaperinteitä vastaan, mutta onhan se aika päälleliimattua. Syvällisempää pyhäinpäivän viettoa olisin varmaan löytänyt kirkosta, jossa luetaan kaikkien vuoden aikana kuolleiden seurakuntalaisten nimet.

Mutta takaisin siihen, mitä iloa uskonnosta on. Eihän se nimittäin ole ihan totta, että kristinuskoon liittyisi pelkkiä negatiivisia tunteita. Siltä vain tuntuu välillä, kun hyvät tunteet hautautuvat vaikeiden alle.

Lapsena luin Suutari Martti -nimistä kuvakirjaa, joka pohjautuu Tolstoin kertomukseen. Kiltti suutari tekee hyviä tekoja apua tarvitseville ohikulkijoille ja lopuksi hänelle paljastetaan, että Jeesus kävi hänen luonaan kaikissa niissä ihmisissä, joita hän auttoi.

Se on tärkeä ajatus. Jos näkee jokaisessa ihmisessä Kristuksen, heitä kyllä kohteleekin eri tavalla. Ainakin vähän, ainakin silloin kun muistaa ja jaksaa ja osaa. Tuossa menee Jeesus, ja tuossa ja tuossa, saatan miettiä, kun katson metroasemalla ohikulkevia jalkoja tai jos näen ratikkaan sammuneen ihmisen. Se on varmaan isoin muutos, joka katsantokannassani on tapahtunut sen jälkeen, kun ryhdyin aktiivikristityksi: uskonto haastaa katsomaan ihmisiä eri tavalla.

En kuitenkaan nostanut ratikkaan sammunutta Jumalan luomusta pystyyn ja vienyt häntä majataloon. Puuttumisen kynnys on korkea. Mahdoinko tehdä syntiä, kysyin jälkeenpäin ystävältä, mutta hän arveli, että parempi antaa nukkua. Ratikka on turvallinen paikka sammua.

Yllättäen se raamatunkohta, joka Martti-suutarin tarinaan liittyy, on tuomiosunnuntain evankeliumi (Matt. 25:31–46), joka muuten on niin vaikea helvetinlieskoineen. ”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle.”

Toinen juttu, mistä tykkään, kiteytyy krusifiksiin. Kristinuskon Jumala ei ole lihaksia pullisteleva supersankari, vaan kärsii ihmisten rinnalla ja kanssa.

Kun koen positiivisia tunteita kristinuskon äärellä, yleensä se on jonkinlainen kosketetuksi tulemisen tunne. Joskus harvoin sen saavat aikaan sanat, useammin musiikki. ”Nyt on pimeää ja paleltaa, mutta kuljen kohti aamua…” lauloi kuoro, kun viimeksi olin ehtoollisella. Kosketti vähän.

Eniten kuitenkin kosketti se, miten seurakuntalaiset pitivät huolta toisistaan. Olin istunut kirkon perälle, koska olin vähän myöhässä, joten näin koko seurakunnan. Yksi tarjosi nenäliinoja kaikille, joita takarivissä itketti, ja toinen siirtyi virsikirjoineen kolmannen viereen, jotta tämä pysyisi paremmin mukana.

Messun jälkeen menin tapaamaan sydänrukousihmisiä. Kosketti se, miten kauniisti he sanoittivat hengellistä elämäänsä, ja ihailin taas ihmisten kykyä uskoa. Huolimatta kaikesta elämän raskaudesta ja vaivasta he uskovat. Jos minä olisin Jumala, olisin kaikesta ihmisten uskosta kyllä todella otettu.

Minä jaoin lähinnä vihaani ja katkeruuttani, ja sitä miten tällä hetkellä tuntuu siltä, että oma uskoni on täysin muiden kannattelun varassa. Toiset kuuntelivat ymmärtäväisinä.

Joskus väsyn olemaan vihainen, ja silloin juttelen Jumalalle mukavia. Ja jos joku moittii Jumalaa, herää halu puolustaa. Itse raivoan hänelle ihan samoista asioista, mutta eipäs mollata minun Jumalaani.

Ummehtunut olo ja raitista ilmaa

Olen lapsesta asti ollut addiktoitunut lukemiseen enkä pysty helposti edes syömään tai käymään vessassa ilman kirjaa (tai nykypäivänä puhelinta, valitettavasti), mutta harvoin satunnaisesti käteen kauhomani aamupalakirjallisuus räjäyttää tajuntaa yhtä paljon kuin eilen. Avasin umpimähkään kirjan Taantuvan tasa-arvon kirkko ja päädyin lukemaan Anni Tsokkisen artikkelia. Kerrankin joku kokee kristinuskon samoin kuin minä!

Tsokkinen, teologiksi ja papiksi itsensä opiskellut ihminen, kirjoittaa listaa tunteista, joita kristinusko hänessä on herättänyt, eikä tahdo löytää listalle yhtään positiivista tunnetta. Hän pui herätyskristillisen nuoruuden jälkeensä jättämää katkeruutta ja heiveröistä uskoaan kristillisen teologian mielekkyyteen.

Mitäpä sitä kieltämään. Olen katkera, tai tarkemmin sanottuna, uskonnon katkeroittama ihminen. Miksi en ole aiemmin tajunnut tätä asiaa? Kun olen yrittänyt ymmärtää hiertävää suhdettani kristinuskoon, en ole keskittynyt sisimpäni perkaamiseen ja [vaan] päätynyt ajattelemaan, että vika olisi minussa; että minun pitäisi hävetä uskonnollisen kehitykseni vaatimatonta astetta, kyvyttömyyttäni heittää hyvästit herätyskristillisyydelle.

Juuri nyt minunkin tuntuu vaikealta löytää kristinuskosta mitään hyvää, samalla kun olen siitä pääsemättömissä. Kadehdin kavereita, joita kirkko ei kiinnosta tuon taivaallista ja jotka voivat etsiä reittejä pyhän äärelle vapaasti, rakentaa hengellistä elämäänsä täysin kirkosta riippumatta. Absurdia sinänsä, koska vapaudestahan kristinuskossakin on kysymys.

Tätä ei ehkä kannattaisi kirjoittaa, koska voi olla, että yletön negatiivisuus johtuu masennuksesta. Mieli ui syvällä ja uppoaa vähästä. Mutta tältä nyt kumminkin tuntuu.

Tiedän löytäväni kristillisestä traditiosta paljon myös hyviä asioita, siitä ei ole kysymys. Jotkut osaavat tulkita ja elää sitä kauniisti, mutta minun on kovin vaikea nähdä reittiä niiden valuvikojen ohi, joita tradition perusteissa ja Raamatussa on. Pappien epäkiitollinen tehtävä on yrittää kiepsauttaa kamalimmatkin raamatuntekstit positiiviseen asentoon, mutta siellä pohjalla ne kuitenkin ovat eivätkä muuksi muutu.

Esimerkki: lupasin resitoida messussa evankeliumia, mutta kyseisen sunnuntain evankeliumi on niin kauhea, etten tiedä voinko hyvällä omallatunnolla osallistua sen esittämiseen julkisesti. En halua vastuulleni sitä, jos joku kirkonpenkkiin eksynyt lapsi traumatisoituu tällaisesta ”ilosanomasta”:

Kukaan ei aavistanut mitään, ennen kuin tulva tuli ja vei heidät kaikki mennessään. Samoin käy, kun Ihmisen Poika tulee. Kaksi miestä on pellolla: toinen otetaan, toinen jätetään. Kaksi naista on jauhamassa viljaa: toinen otetaan, toinen jätetään. Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee. (Matt. 24:39–42.)

Olen kuullut liikaa juttuja lapsista, joiden pahin painajainen on se, että he jäävät yksin maan päälle kun muu perhe temmataan taivaaseen. En kykene suhtautumaan tekstiin provosoitumatta siitä. En ole vielä ratkaissut, mitä teen.

Yhtenä päivänä sain ystävältä kassillisen kirjoja, Lutheria pääasiassa, mutta hieman niitä silmäiltyäni välitin ne kiireesti eteenpäin. Niin tunkkaista, että happi loppuu.

Siksi oli ihanaa, kun runodharmaryhmä kokoontui taas. Tuntui kuin joku olisi puhkaissut tunkkaisuuteen aukon, josta virtaa raitista ilmaa.

Tällä kertaa tutustuimme toiseen erakkorunoilijaan, 1700-luvulla syntyneeseen zenmunkki Ryōkaniin. Kaukaiset runot tulivat lähelle, ne kuvaavat elämän iloa ja ankeutta niin tunnistettavasti. Ryōkan kärsii unettomuudesta ja merkityksettömyyden tunteesta, laskee päiviä kevään tuloon, humaltuu ilosta kun kevät sitten tulee, pelaa palloa lasten kanssa.

Hymyilin kohdille, joissa Ryōkan kirjoittaa olevansa liian laiska harjoittaakseen zeniä vakavasti. Hän ei vaikuta ottavan hengellisestä harjoituksesta suuria paineita, vaan juo viiniä ystävien kanssa, nauttii loikomisesta ja sammakoiden kurnutuksesta. Ehkä se on viisauden merkki, jos mikä.

Jos kysyt, mitä

erakolle nyt kuuluu,

tällaista kuuluu:

jos on tuullakseen, tuulkoon,

jos sataakseen, satakoon.

Luettuamme ja istuttuamme hiljaa ryhdyimme kirjoittamaan, ja sitten toiset lukivat mitä olivat kirjoittaneet. Kuulin sanoja kastanjoista ja muistin, miten tänä syksynä kuljin kastanjapuun alitse. Kiiltäviin punaruskeisiin kastanjoihin tulee himo. Keräsin niitä taskut pullolleen ja vein ne kotiin, portinpieleen kanervien juurelle. Kuulin sanoja rakkaudesta ja mietin, olenko rakastanut oikein kunnolla mitään pitkään aikaan. Tätä runoryhmää kyllä rakastan vähän ja näitä ihmisiä, jotka viettävät torstai-iltaa lukemalla runoja ääneen, kuljettamalla kynää pitkin muistikirjojensa lehtiä ja vajoamalla aina välillä pitkiin hiljaisiin mietteisiin.

Jumalasta en aio päästää irti, tietenkään, mutta kykeneekö kristinusko välittämään minulle Jumalan valtakuntaa vai onnistuuko se 1700-luvulla eläneeltä zenmunkilta paremmin? Tsokkinen on kyllä kokenut myös uskon elpymisen ihmeen feministiteologi Sallie McFaguen tekstien äärellä. Näin hän kirjoittaa:

Teologinen puhe voi olla sittenkin mielekästä. Se voi olla jotain muuta kuin särmättömiksi sulaneiden sanojen toistamista. Se voi keriä auki itseensä käpertyneen ihmisen ja asettaa tämän keskelle maailman kauneutta ja kärsimystä.

Ehkä minäkin sen vielä koen.

Mielen puuhia yöllä

Herään hikisenä kuumaan aaltoon, sitä lääkkeet tekevät, piru vie. Täytyy heittää peitto sivuun ja odottaa, että keho jäähtyy. Jos nukahdan, herään seuraavaksi siihen, että paleltaa.

Heti valvetietoisuuden tavoitettuaan mieli tapailee Jumalaa. Tunnustelee sitä jotain hankalaa, joka on ollut yhteyden välissä jo pitkään, vähän kuin kieli hakeutuisi automaattisesti tunnustelemaan hampaan kipeää kohtaa. Tai kuin olisi elämässä iso ihmissuhdesolmu: sellaiset tuppaavat viemään huomion ihan kokonaan.

Se jokin este tai jumi sisältää tunteita, sen tiedän. Ja sen käsitteleminen on tärkeää, koska suhde Jumalaan on oikeastaan sama asia kuin suhde elämään. No, retriitillä on pian aikaa ja kapasiteettia tutkia asiaa.

Mieli tavoittelee Jumalaa jostakin etäältä, ulkopuolelta. Ei, korjaa mieli itseään. Jumala on lähellä, lähempänä kuin hengitys. Aistin hengitystä vähän aikaa ja mietin, mitä se voisi tarkoittaa, että Jumala on niin lähellä. Uskonto on kuin yksi iso arvoitus, pulmatehtävä, joka pitäisi jotenkin ratkaista.

Jumala muistuttaa enemmän painovoimaa kuin partaukkoa pilven päällä, opettaa mieli itseään. Painovoimakin on kaikkialla ja kannattelee kaikkea, vaikkei sitä yleensä tule ajateltua. Simone Weililla on kirja Painovoima ja armo, onkohan sillä jotain tekemistä tämän kanssa. En tiedä kirjasta muuta kuin nimen. Kauheasti pitäisi lukea kaikkea, mutta ei ehdi.

Mieli ryhtyy miettimään, mitä ovat kaikki ne muut asiat, jotka on pitänyt opetella ajattelemaan uusiksi. Jumalan valtakunta oli ensimmäinen. Se ei tarkoitakaan vain lestadiolaisten seurakuntaa, ajatelkaas. Kirkossa ihmiset tuntuivat ajattelevan, että Jumalan valtakunta on pikemminkin kuin jokin rinnakkaisulottuvuus. Todellisuus, johon mieli voisi astua milloin tahansa, jos vain osaisi. Tai sitten jotain uutta hyvää todellisuutta, joka on tulossa.

– Missä pussinperällä sinä oikein olet elänyt, sanoi ystävä kun mainitsin Jumalan valtakunta -asian nepalilaisessa ravintolassa syödessämme. Ei hän ehkä ihan noin sanonut, mutta suurin piirtein. Kai hän ajatteli, että minun olisi tähän ikään mennessä jo pitänyt oppia käsitteelle muitakin merkityksiä, vaikka olenkin umpiossa kasvanut.

– On maailmassa muutakin ajattelemista kuin kristinusko, puolustauduin. Varsinkin jos kristinusko on se mielen kipeä kohta, jonka tökkimistä on pääasiassa yrittänyt vältellä puolet elämästään.

Seuraava yllättävä juttu oli varmaan Kristus. Ettei Kristus olekaan vain Jeesus, vaan jotain kosmista kaikkialla läsnäolevaa, mitälie. Ei sen varmaan olisi tarvinnut olla yllätys, koska jo Luther oli kuulemma sitä mieltä, että Kristus on läsnä jokaisessa koppakuoriaisessa ja puun lehdessä, ja lestadiolaiset tykkäävät Lutherista, mutta tämä ajatus on mennyt heiltä jotenkin ohi. En muista, että seuroissa olisi kerrottu, että Kristuksen voi nähdä jokaisessa puun lehdessä.

Viimeisimmäksi on yllättänyt se, että pelastus koskee koko luomakuntaa. Ajatus on tullut vastaan ekoteologian liepeillä haahuilun myötä monessa paikassa eikä se ole Raamatullekaan vieras.

– Ei mun lapsuudessa vaan, viestitin opiskelukaverille. – Ihan itsestäänselvää oli, että taivaassa hengaa vaan ihmiset valkoisissa mekoissaan harppua soittamassa. Ei siellä mitään eläimiä ole tai luontoa.

Kukapa sellaisesta taivaasta jaksaisi kovasti kiinnostua, mutta oli se helvettiä parempi vaihtoehto.

Mitä se pelastuskin nyt sitten meinaa. Kauhean ärsyttävää, kun puhutaan kaikkea eikä selvennetä, mitä asioilla tarkoitetaan. Pauliina Kainulainen sanoi, siinä saarnassa jonka kirkossa kuulin, että pelastus on kosminen, se koskettaa koko luomakuntaa ja tuntuu jo tässä ajassa. ”Ilosanoma pelastuksesta kuuluu kaikille luoduille, mutta myös Maa itse osallistuu Jumalan pelastavaan työhön tasapainoa palauttavilla järjestelmillään.” Niin hän sanoi. Maa ei siis ole vain pelastettava, vaan myös pelastaja.

Selvästi pelastus on jotain muuta kuin loikka taivaaseen harppua soittamaan, mutta mitä. Onhan tässä nyt hirveä homma, opettaa itsensä ajattelemaan kaikki uusiksi ja vielä tällaisten hämärien johtolankojen perusteella.

Googlaan Painovoiman ja armon, kun ei tässä nyt kumminkaan saa nukuttua. Päädyn lukemaan piispa Kaarlo Kallialaa ja nyökyttelen hänen ja Simone Weilin ajatuksille hyvästä ja pahasta. Kiinnostumme helpommin pahasta – sen näkee siitä, millaisia kirjoja ja elokuvia tehdään – vaikka oikeasti paha on yksitoikkoista ja tylsää. Hyvä taas vaikuttaa tylsältä, mutta on oikeasti kiinnostavaa, ihmeellistä ja luovaa. Painovoiman ja Jumalan yhteydestä ei selviä mitään.

Sekin on pitänyt oppia uusiksi, että uskominen ei ole yksilölaji, vaan yhteinen yritys. Siksi tarvitaan kirkkoa. Kuvittelin ennen, että ajattelen asiat läpi itsekseni norsunluutornissa sitten joskus, mutta eihän se niin toimi. Asiat liikkuvat eteenpäin vasta kun olen päässyt osaksi verkostoa, kun on ystäviä jotka keskustelevat kanssani, kun saan heiltä ajatuksia. Ihminen on ”sosiaalinen eläin, jonka minuus rakentuu suhteessa toisiin”, kirjoittaa Salla Ranta kirjassa Taantuvan tasa-arvon kirkko, jonka juuri herätelainasin kirjastosta.

Sitä paitsi kun en itse pysty rukoilemaan edes isämeitää, vaan tuntuu että jokainen sana pitäisi kiskoa suusta ulos hohtimilla, messussa yhtäkkiä pystynkin. Eikä se niin haittaa jos en pysty, muut voivat hoitaa uskomishommat sillä välin.

Mitä eroa on meditaatiolla ja sydänrukouksella

Ystävä luki aiemman tekstini sydänrukouksesta ja halusi tietää, mikä erottaa sydänrukouksen meditaatiosta.

– Jumala lähinnä, naputtelin pikaisen vastauksen. Olin matkalla jonnekin enkä kyennyt siinä hetkessä pitkiin selostuksiin.

– Häh, vastasi ystävä. – Eikö Jumala ole meditaatiossa tavattavissa?

On tietenkin. Kristityn näkökulmasta Jumala on tavattavissa missä tahansa, mutta Jumala ei ole ääneenlausutusti mukana siinä, minkä keskivertosuomalainen mieltää meditaatioksi. Länsimaissa nykyään suosittu mindfulness on buddhalaisperäistä, eikä Jumala kuulu buddhalaisuuden kieleen. Katsomusneutraali tietoisuustaitoharjoittelu sopii ajan henkeen, johon Jumalasta puhuminen ei muutenkaan oikein istu.

Sydänrukouksessa harjoituksen verbaalinen kehys on kristillinen, ja siksi siinä puhutaan Jumalasta. Itse harjoitus on hyvin samanlaista: ajatuksista irti päästämistä, palaamista aina takaisin tähän hetkeen, kun harhautuu lähtemään ajatusten matkaan. Ilmeisin ero on siis siinä, miten toimintaa sanoitetaan.

Mutta on muutakin eroa. Meditaatiota on monenlaista, mutta keskivertosuomalaisen mielikuvissa meditaatio lienee sitä, että istutaan hiljaa silmät kiinni tarkkailemassa omaa hengitystä. Meditaatiossa on usein tällainen ankkuri, hengitys, ympäristön äänet tai kehon tuntemukset, johon palataan, kun huomio harhautuu. Sydänrukouksessa ankkuria ei ole, siinä ei ole tarkoitus kiinnittää huomiota mihinkään kohteeseen.

Olennaisin käytännön ero omasta näkökulmastani on se, että tehdessäni sydänrukousta olen tietoinen siitä, että en ole yksin, vaan läsnä on toinenkin tietoisuus. Olen suhteessa. Jos taas meditoin (buddhalaisittain), siihen ei lähtökohtaisesti tai sanoitetusti kuulu tällainen suhteessa olemisen ajatus, vaan olen itsekseni läsnä aistihavaintojeni ja mieleni sisältöjen kanssa. Toki meditaation kautta ihmiselle saattaa aueta tuntu tai kokemus laajemmasta tietoisuudesta, joka on toisaalta samaa ja toisaalta jotain suurempaa kuin oma tietoisuus. Eri tiet voivat johtaa samaan paikkaan.

Kun siirryin buddhalaisesta meditaatiosta kristillisen hiljentymisen ja sydänrukouksen maailmaan, suhteessa olemisen ajatus tuntui aluksi avaavan hiljentymisessä jotain merkityksellistä ja hyvältä tuntuvaa. Kai se oli vain se muljahdus, joka aivoissani tapahtui, kun aloin katsella maailmaa toisenlaisen linssin läpi, tarkoituksen ja persoonallisen hyvän tahdon läpäisemänä.

Sittemmin olen törmännyt aika isosti jumalasuhteen varjopuoliin. Jumala on hankala käsite, koska siihen assosioituu kaikenlaista, mitä on elämän varrella Jumalasta kuullut puhuttavan – ja suoraan sanoen monet kristillisen perinteen tavat puhua Jumalasta ovat aika huonoja, sellaisia jotka lähinnä kasaavat esteitä myönteisen jumalasuhteen tielle. Sitä paitsi suhteet ovat monimutkaisia, kuten jokainen ihmissuhteita harrastanut tietää. Jumala on vieläpä monella tapaa raivostuttava tyyppi, kaikkialla läsnä mutta kuitenkin jotenkin hankalasti tavoitettavissa. Hänen seurastaan ei voi noin vain poistua ovet paukkuen – eikö täällä saa hetkeäkään olla rauhassa! – ja toisaalta hän ei tunnu puhuvan samaa kieltä kuin me ihmiset. Yritä siinä sitten olla vuorovaikutuksessa.

Jumalahan on sitä miksi mieli sen tekee, huomautti eräs sekä sydänrukousta että meditaatiota harjoittanut ystäväni. Niin on. Uskoisin kuitenkin, että sydänrukous pitkään harjoitettuna auttaa purkamaan sitä painolastia, jota Jumala-käsitteen ympärille on kasautunut, ja päästämään irti kuvista, joiksi mieli Jumalaa rakentaa. Yritän olla liittämättä sydänrukouksessa Jumalaan mitään ominaisuuksia tai mielikuvia, korkeintaan sen että Jumala on rakkaus. Koska Jumala on rakkaus, voimme olla yhdessä myötätuntoisesti läsnä sen kanssa, mitä kokemuksessani sillä hetkellä on. Jumala pysyy mysteerinä, katselen pimeään.

Tämä siis silloin, kun kykenen sydänrukoilemaan. Juuri nyt olen vaiheessa, jossa se on hankalaa.

Meditaatiohan on alun alkaen latinalaisperäinen, kristillinen sana, huomauttavat mielellään ne, joita ärsyttää, kun jotkut kristityt luulevat meditaation olevan pelkkää itäisten uskontojen hapatusta ja suhtautuvat siihen siksi nyrpistellen.

Kristillisissä luostareissa kehittyneessä rukousperinteessä erotetaan rukouksesta kolme vaihetta: oraatio eli sanallinen rukous, meditaatio eli mietiskelevä rukous ja kontemplaatio eli sanaton Jumalan katselu. Meditaatio tarkoittaa tässä yhteydessä vaikkapa jonkin raamatunkohdan keskittynyttä mietiskelyä, dialogia sen kanssa. Sydänrukous tavoittelee viimeistä vaihetta, kontemplaatiota. Siinä ei käytetä sanoja, tai käytetään yhtä sanaa, mutta vain palauttamaan huomio ajatuksista takaisin sanattomaan olemiseen. Itäisten perinteiden meditaatio tulee lähelle tätä, eikä luostarimystikoiden päämäärä, unio mystica eli mystinen yhtyminen Jumalan kanssa, varmaan kauheasti eroa buddhalaisen polun suunnasta valaistumisesta, vaikka mistäpä minä sen tietäisin. Päämäärät ja tavoitteet ovat muutenkin hankalia hiljentymisessä, koska ne kääntyvät nopeasti itseään vastaan.

Kaiken kaikkiaan siis sanoisin, että meditaatio ja sydänrukous ovat lopulta ihan sitä samaa vähän eri paketissa, vähän eri tulokulmalla.

Mitä kirkon pitäisi tehdä ilmastokriisissä

Kirjoita seuraavaksi siitä, mitä kirkon pitäisi tehdä ilmastokatastrofissa, sanoi pappisystävä luettuaan edellisen raapaisuni. Eivätpä pieniä toivo nämä minun lukijani.

Ehkä pysähtyä katsomaan rapuja, sanoin. Ystävä oli kertonut meditoineensa rannalla ja katselleensa pieniä taskurapuja, jotka seikkailivat rantakivillä.

Onneksi luontohengellisyyskurssilla juuri käytiin läpi sitä, mitä kirkko jo tekee. Hirveästi kaikkea: on ekopaastoa, ympäristödiplomia, Hiilineutraali kirkko 2030 -strategia, vihreitä ripareita, metsäkirkkoja, pyhiinvaelluksia. Myös teologisissa perusteluissa on tapahtunut käänne. Enää ei ole oikein soveliasta korottaa ihmistä luomakunnan kruunuksi ja hallitsijaksi, mikä menneinä aikoina oli itsestään selvä raamatullinen lähtökohta. Nykyään kirkko puhuu mieluummin ihmisen vastuusta luonnosta ja tulevista sukupolvista. Piispat peräänkuuluttavat ekologista kääntymystä ja Jumalanpalvelusten kirjasta löytyy näinkin tymäkkä rukous:

Jumala, tänäänkin

ovat koneistomme pyörineet –

yhä vähemmällä työvoimalla,

yhä teknisemmin,

yhä tehokkaammin.

Tänään ovat pyörineet myös tuhon koneistomme,

luonnon turmeleminen,

ihmisten köyhdyttäminen,

syrjäyttäminen, nälkä ja sota –

yhä teknisemmin,

yhä tehokkaammin.

Jumala, lähetä enkelisi,

väkevät sankarit,

varjelemaan meitä omalta itseltämme.

Pelasta meidät harhoiltamme, riivaajiltamme,

vallanhimoltamme ja vihaltamme.

Lähetä enkelisi saattamaan meidät yön yli uuteen päivään.

Ongelma kirkossa on sama kuin yhteiskunnassa muutenkin: kaikenlaista kyllä tehdään, ympäristöajattelu on lyönyt läpi korkeimpia lasitorneja myöten, mutta ei se silti arkisessa elämänmenossa juuri näy. Suunnanmuutoksen vauhti ei riitä, käänne ei ole kriisin laajuuteen nähden tarpeeksi radikaali. Ekoteot jäävät helposti yleisen elintason nousun jalkoihin. Samalla tavalla seurakunta voi tehdä lähimetsään pyhiinvaelluspolun, jonne älylaitteiden ja suoritusyhteiskunnan kuormittama ihminen voi ajaa autollaan hetkeksi hengähtämään. Kiva juttu, mutta vähän kuin laastari avomurtumassa. Koko elämäntapa pitäisi uudistaa.

Hirveän avuttomiahan me kaiken tämän edessä olemme. On vaikea toimia, kun puuttuu jaettu kriisitietoisuus ja yhteinen näkemys suunnasta ja keinoista. Kun yksi porukka kauhoo toiseen suuntaan ja toinen toiseen, ei yhteinen laiva kovin ketterästi liiku. Ympäristöasiat ovat vähän samalla tavalla jännitteisiä kuin uskonasiat: konflikteja syntyy helposti, kun niistä ryhdytään puhumaan. Ja lopulta kirkko voi tehdä vain sitä, mitä sen työntekijät ja vapaaehtoiset osaavat tehdä ja millaiselle toiminnalle on seurakuntalaisten taholta tilausta.

Menin ulos istuttamaan kanervat portinpieleen ja huomasin, että on minulla kaikesta pessimismistäni huolimatta mielipide siitä, mitä kirkon pitäisi tehdä.

Jos minun nuoruudessani ilmastotoimille tuntui vielä olevan aikaa, 2020-luvun ihmisen harteita painaa jo tietoisuus ja murhe siitä, että pieleen meni. Kehityksen suuntaa ei saatu käännettyä ajoissa. Samalla kun pitäisi toimia, jotta odotettavissa oleva katastrofi olisi lievempi, täytyy surra sitä, että maailma sellaisena kuin sen tunnemme lakkaa olemasta, paljon tuttua katoaa. Joudumme keksimään uusia tapoja elää uudenlaisessa maailmassa.

Kirkon pitäisi tukea ihmisiä tässä muutoksessa. Kirkko tarjoaa sururyhmiä läheisensä menettäneille, miksei myös heille, jotka surevat elinympäristön muutosta ja lajikatoa? Kun Ukrainan sota syttyi, kirkko tarjosi tiloja, joihin saattoi tulla jakamaan sodan järkytystä, laulamaan ja sytyttämään kynttilän. Voisiko kirkko luoda vastaavasti tiloja ja rituaaleja, joiden kautta ympäristömuutoksen aiheuttamaa surua ja kipua voisi purkaa?

Kirkon pitäisi luoda tulevaisuutta ja toivoa. Sellaistahan kirkolla pitäisi olla takataskussa, jos Raamattuun on uskominen. Miten kirkko voisi tukea niitä, joita synkät tulevaisuudennäkymät ahdistavat ja pelottavat? Mitä kirkko voisi tehdä, että seurakunnat olisivat entistä turvallisempia, myötätuntoisempia ja kannattelevampia yhteisöjä jäsenilleen? Vahvat yhteisöt ovat ihmisten paras selviytymisen tae muuttuvassa maailmassa.

Kirkon pitäisi auttaa ihmisiä rakastamaan, luottamaan toisiinsa ja tuntemaan yhteyttä sen sijaan, että synkkä maailmantilanne houkuttelee käpertymään, eristäytymään ja vaipumaan apatiaan. Vaikka hengellisyys ei auttaisi meitä torjumaan ilmastonmuutosta, se voi auttaa elämään ilmastonmuutoksen kanssa.

Ympäristökriisin selättämiseen tarvitaan mielenmuutosta, arvoja jotka nostavat ihmisten ja luonnon hyvinvoinnin materiaalisen vaurauden tavoittelun edelle. Tämähän on nimenomaan kirkon heiniä. Tässä on se kultainen piste, jossa kirkon sanoma kohtaa sen, mitä maailma kipeästi tarvitsee: uskoa, toivoa ja rakkautta.

Varovasti kuitenkin sen toivon kanssa. Ylioptimistisia ja katteettomia toivopuheita ei kestä kukaan. Toivon pitää nousta jostakin muusta kuin pään työntämisestä pensaaseen tai ”kyllä Jumala hoitaa” -asenteesta.

Ja tietysti kirkko voi rukoilla. Herra armahda meitä.

Kasvihuoneilmiöstä

1.2 Vältetään valmiita jälkiruokia ja tehdasvalmisteisia eineksiä.

- pakkausjätteen lisäksi minimoidaan lisäaineet

1.3 Pyritään minimoimaan kertakäyttöastioiden käyttö

1.4 Pyritään kirkollisen kahvi-pulla -tarjoilun rinnalle löytämään uusia vaihtoehtoja.

- vaihtoehtoja ovat esim. kotimaiset yrttiteet tai vihannekset

2.1 Siirrytään kaksipuoliseen kopiointiin ja pienennyksiin, mikäli mahdollista. Järjestetään säästävän kopioinnin opetusta.

(Helsingin seurakuntayhtymä, Ympäristöohjelma 1991)

*

Minä [viestissä opiskelukaverille]: Törmäsin sattumalta kirjastossa seurakuntien ympäristöohjelmiin vuosilta -90 ja -91. En kestä näitä kun nää on niin hellyttäviä.

Kaveri: Junanaurut taas!

Minä: Jotenkin noista paistaa sellanen ihana 90-lukulainen idealismi ja vilpittömyys.

Kaveri: Joo. Viattomuuden aika.

Minä: Että kyllä nää ongelmat vielä ratkeaa kun me vaan kierrätetään ahkerasti.

Kaveri: Vähennetään sitä kopiointia.

Minä: Ja tehdään linnuille pönttöjä ja lopetetaan korjauslakan käyttö. [Seurakunnissa käytetään runsaasti korjauslakkoja, jotka säännönmukaisesti sisältävät kloorattuihin hiilivetyihin kuuluvaa trikloorietyleeniä…]

Kaveri: [itkuhymiö] Voi meitä.

Minä: Voi meitä, tosiaan.

*

We are on the brink of an irreversible climate disaster. This is a global emergency beyond any doubt. Much of the very fabric of life on Earth is imperiled. …we are still moving in the wrong direction; fossil fuel emissions have increased to an all-time high… We find ourselves amid an abrupt climate upheaval, a dire situation never before encountered in the annals of human existence. (Ilmastotutkijat 8.10.2024)

Oispa edes kirkkokahveilla joskus jotain muuta kuin kahvia ja pullaa.

Tuoksuvat runot

Pitäisi enemmän käydä buddhalaisen yhteisöni tapahtumissa, mietin. Siellä on turvallista. Kirkossa kun ei ole. Hankalat asiat sytyttävät mieleni tuleen ja ajavat sen jyrkänteen reunan yli niin että se putoaa yhtenä liekehtivänä ja vääntelehtivänä möykkynä.

Tuumasta toimeen. Kirjaston satuhuoneessa kokoontuu runodharmaryhmä ensimmäistä kertaa. Tuttu huojentumisen tunne: täällä ei tarvitse jännittää, että triggeröityisin mistään. Ilahdun ystävien näkemisestä ja he ilahtuvat minun näkemisestäni.

Luemme ääneen Pertti Seppälän suomentamia Hanshanin runoja kokoelmasta Kylmä vuori. Hanshan oli kiinalainen erakkorunoilija, tai oikeastaan ei hän vaan he: monta eri kirjoittajaa pitkälti yli tuhannen vuoden takaa. Ihmeen samaistuttavilta ja ajankohtaisilta säkeet yhä tuntuvat.

Runoissa tuoksuu dharma. Tai minä voisin sanoa, että niissä tuoksuu Jumala. Samanlaisia viisauksia kuin Raamatussa, ja luontoa, sitä on paljon. Luontohengellisyyskurssilla on luettu virsikirjaa ja muita viime vuosisadan suomalaisia kristillisiä tekstejä. Niistä luontoa saa usein etsimällä etsiä ja jos löytää, näkökulma saattaa olla outo (virsi 270: Maailmamme aarteinensa / hallintaamme Herra soi, / luomakunnan luotuinensa / hyödyksemme meille loi). Näissä runoissa on toisin:

Istun valtavalla kivenjärkäleellä –

laaksossa virran vedet hyytävän kylmiä.

Hiljaisena ilonani kaikki aito ja kaunis;

autiot jyrkänteet kadonneet usvaan.

Onnellisena ja tyytyväisenä lepään täällä;

auringon laskiessa puiden varjot pitenevät.

Ja kun tutkiskelen mieleni perustaa –

lootus puhkeaa kukkaan suoraan mudasta.

Toisetkin haistavat sen, pyhän runoissa. Tai sen, että ne kertovat ”siitä ihmisyyden jostakin”, joka meidän kiireisessä ja materialistisessa kulttuurissamme on talloutunut jalkoihin.

Istutaan hiljaa parikymmentä minuuttia. En ole pystynyt sydänrukoilemaan yli viikkoon, mutta satuhuoneen karvalankamatolla yhdessä muiden kanssa se onnistuu. Jumalantuoksuiset runot hoitavat karrelle palanutta mieltäni kuin siihen siveltäisiin viilentävää voidetta.

Olen suunnitellut jo jonkin aikaa, että tarvitsen hengellisen ensiapupakkauksen. Mieleni varmaan tulee työnnetyksi alas jyrkänteeltä vielä monta kertaa, joten jotain toimivaksi todettua apua olisi hyvä olla käden ulottuvilla. Näitä runoja voisi ottaa siihen pakkaukseen monta.

Mieltä hoiti kyllä myös aiemmin päivällä luontohengellisyyskurssin luento, jossa puhuttiin kristillisestä hiljaisuuden liikkeestä. Sen jälkeen oli olo, että olen taas linjassa itseni kanssa, kiinni siinä ohuessa langassa, josta en näe mihin se menee mutta jota seuraamalla elämässä on järkeä.

Ensiapupakkauksen lisäksi tarvitsen pyöräilykypärän, tuumin. Siis ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä. Jos haluaa pysyä terveenä, ei kannata ehdoin tahdoin juoda myrkkyä. Ensimmäiseksi lopetan kaikkien kristillisten medioiden ja kanavien seuraamisen somessa. Jutut ovat ihan hyviä, mutta niiden herättämä keskustelu ei koskaan ole. Kirkon sotaisa ja jännitteinen ilmapiiri tekee hengellisyydelle uskomattoman paljon hallaa. Se hyytää mullasta varovasti kurkistavat versot.

Vieraannuttaa kaikki sellainen uskonnollisuus, jossa asiat ovat jotenkin selkeitä. Eiväthän ne ole. Hengellisyys on hapuilua sokkona pimeässä, ”sitä jotakin”, paradokseja, salaisuuksia, aavistusta – hentoista tuoksua.