Usko ja masennus, osa 3

Makoilen sohvalla tutun kirkon urkuparvella. En halua osallistua alempana käynnissä olevaan messuun, mutta haluan kuulla, mitä pappisystäväni sanoo. Hän on hyvä puhumaan niin etteivät karvat nouse heti pystyyn vaan saattavat jopa laskea. Kolmas adventti, tehkää tie kuninkaalle.

– Tila meihin ei koskaan synny pakottamalla, hän sanoo nyt johdatellessaan synnintunnustukseen. – Ainoastaan rakkaus voi luoda sellaisen turvan, jossa voimme avautua. Ja sitten synninpäästö: Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra. Se on kaunista.

– Me lahjat jaamme runsahat, laps tyhjät kätes ihanat, laulavat ihmiset alhaalla. Minuun tämä kritiikki ei osu yhtään. Ainoa asia, joka joulussa kiinnostaa, on Jumala, eivät tippaakaan lahjat tai muu sellainen.

Lähden kirkosta ennen ehtoollista ja matkustan seuraavaan, jossa minulla on avustusvuoro. Hankalaa, kun lupautuu johonkin kuukausia aiemmin ja ihan erilaisessa olotilassa. Fiksumpaa olisi ehkä ollut perua, mutta en ole hyvä sellaisessa. Sakasti, alba, ehtoollissysteemien tsekkaus alttarilla. Oksettaa vähän, laulamaan en pysty.

Synnintunnustus, johon ei ole nyt pappisystävääni johdattelemassa, tuntuu henkilökohtaiselta loukkaukselta. Provosoidun, viha leimahtaa. KAIKKIHAN ON JUMALAN SYYTÄ! Muut rukoilevat, minä pidän keskisormea pystyssä toisen käden suojassa. Pelkkiä tyhjiä lupauksia: ”minä annan teille suuren ilon”, väittää alttaritaulukin. Olen tehnyt kaikkeni, olen Wilfrid Stinissenin sanoin ”kuilu, joka huutaa, että Jumala täyttäisi sen”, mutta Jumala se vain leikkii kuurupiiloa. Perään innokkaan diakonin pitämä maailman ärsyttävin saarna. Huhhuh, täytyy nyt vain selvitä tästä jotenkin.

– Tykkään enemmän Vanhasta kuin Uudesta testamentista, selitin vaimolle edellisiltana. – Onhan siellä Vanhassa testamentissa kaikkea väkivaltaista skeidaa, mutta ihmisten ja Jumalan suhde on ihanan välitön. Kaikki tunteet saavat näkyä. Uudessa testamentissa on tietty Jeesuksen fiksuja juttuja, mutta sitten kristityt pilaavat heti kaiken. Kehittyy niin korkea kristologia, että Jeesus tulee Jumalan paikalle palvonnan kohteeksi ja sitten alkavat välittömästi kristittyjen uuvuttavat kähinät kaikesta mahdollisesta ja vääräuskoisten lyttääminen. Sitä on sitten jatkunut jo kaksituhatta vuotta.

Olo onneksi vähän helpottaa, kun alan jakaa viiniä. – Herramme Jeesuksen Kristuksen veri, sinun puolestasi vuodatettu. Edellä leipää jakava pappi lausuu omat sanansa hitaammin, rauhallisemmin ja vakuuttavammin kuin minä omani. Pitäisi harjoitella.

Messun jälkeen kapuan yläkertaan toipumaan. Tilassa valmistaudutaan kasteeseen, mutta pöydän kattajat antavat minun istua nurkassa. Viisas kristitty ystäväni on onneksi linjoilla.

– Jumala kestää kyllä syytökset, anna mennä, hän kannustaa.

– Tiedän. Mutta vituttaa tää messumeininki, jossa ihminen on aina se syntinen.

– Joo. Sitä ei oo mitoitettu masentuneille.

– Ei todellakaan. No, toivottavasti en pilannut messua kovin pahasti.

– Teit mitä piti. Turhaan mietit muita. Sulla itellä on paha olo.

– Niin on.

– Onko sulla hyvää arvausta, mikä sua vois auttaa?

– Ei. Paitsi joku buddhalainen retriitti.

– Siellä olet ihan okei?

– Yleensä. Se on sellanen turvallinen kupla.

– Yhteisökö?

– Niin, ja opetukset tekee hyvää. Ja hiljaisuus, ja se että on osa jotain systeemiä, joka kertoo mitä tehdään.

– Mikähän sua pitää kirkossa? Jumala haluu, että sulla on hyvä. Jos se on buddhalaisuudessa, jätä kirkko.

– Sieltä mä lähdin kirkkoon, koska kaipasin Jumalaa.

– Mut on kyllä silti niin että sulla on traumoja, jotka uudelleenaktivoituu Jeesuksen liepeillä. Joku vois ajatella, että jätä se sika.

– Lähdin kirkkoon ja teologiseen myös just käsittelemään niitä traumoja. Ei mulla aina mee näin huonosti Jeesuksen kanssa.

– No, päätöksiä on hyvä pohtia parhaana päivänä, ei huonona. Tänään vaan jotain lempeetä. Onko sulla aivot narikkaan -toimintaa? Sairaalasarjoja tai murhamysteereitä?

Voi tietysti olla, että suhteeni kirkkoon, Jeesukseen ja kristinuskon Jumalaan on vaurioitunut korjauskelvottomaksi. Mistä sen tietää. Pari vuotta olen yrittänyt. Mutta nyt Strömsö pyörimään.

 

Usko ja masennus, osa 2

– Ylösnousemus, sanon vaimolle. Se on huumoria ja tarkoittaa, että juhlin sitä, kun olen jaksanut nousta jalkeille.

– Oijoi, sanoo vaimo hajamielisenä läppärinsä takaa. Hän on taas monta kertaa toiminut pelastuksen esimakuna, tuo ihmeellinen taivaan lahja. Kerrankin, kun en mitenkään jaksanut nousta, hän vei koiran ulos ja toimitti minulle sänkyyn ranskalaisia ja vegelihapullia ja yöpöydälle ketsuppipullon.

Eivät uskoneet, kun kerran kirkossa sanoin, että usko on masennuksen vastakohta. Mutta onhan se.

Masennus sanoo: Elämä on ohi. Joo, henki vielä pihisee, mutta tulossa ei ole enää oikein mitään muuta kuin kuolema. Tästä eteenpäin kaikki on jatkuvaa luisua alamäkeen, mitään hyvää ei ole odotettavissa. Ei omassa elämässä eikä varsinkaan maailman isossa kuvassa, jossa ei paljon valonpilkahduksia näy. Toisaalta, jos ihmiskunta kuoleekin pois, niin mitäpä siitä. Mikä merkitys tällä kaikella muutenkaan on? Olentoja syntyy, elää ja kuolee loputtomassa kärsimyksen kierteessä, joka ei johda mihinkään.

Usko sanoo: Kaikki päättyy vielä hyvin. Vaikka nyt ei näytä yhtään siltä, tulossa on jotain parempaa kuin osaamme aavistaakaan. Täytyy vain odottaa ja olla kärsivällinen. On toinenkin todellisuus, kaikki ei tyhjene siihen mitä näemme tai mitä voimme koskettaa ja mitata. Sitä toista todellisuutta kristityt kutsuvat Jumalan valtakunnaksi, ja se on jo läsnä, lähempänä kuin aavistammekaan. Rakkaus kannattelee kaikkea ja on kuolemaa vahvempi. Valo loistaa pimeässä.

Uskon ja masennuksen vastakohtaisuuden todistaa myös se, etteivät ne oikein mahdu aivoihini samaan aikaan. Masentuneena vähäinenkin kyky rukoilla häviää. Pystyn toistamaan rukouksen sanat mekaanisesti, jos puhekyky on tallella, mutta ne eivät tarkoita minulle mitään, eivät edes omat sanani, jotka olen jossain kirkkaammassa hetkessä ajatellut.

Masentunut on kuolemaisillaan janoon. Masentunut tarvitsisi sen ihmeen, kun Mooses kopauttaa sauvalla kalliota ja siitä puhkeaa virtaamaan vettä (4. Moos. 20:7–11). Tai sen ihmeen, jota Jesaja kuvaa, kun lähteitä puhkeaa autiomaahan ja se alkaa kukkia (Jes. 35:1–7). Tai sen ihmeen, jota Jeesus kaivolla lupaa samarialaiselle naiselle: elävän veden lähde, josta riittää aina juotavaa (Joh. 4:13–14).

Olisi kiva ajatella, että usko nostaisi jaloilleen masennuksesta, mutta eihän se niin mene. Niin sanoi kirkkokahviseurani taannoin – sellainen seura, joka tajuaa asian omakohtaisesti. Nyökyttelin. Olen lueskellut Timo Veijolan päiväkirjaa sen jälkeen kun hänet ja hänen masennuksensa ohimennen mainittiin yhdellä luennolla. Hän oli eksegetiikan professori, elämää syvästi uskonsa kautta elävä kristitty. Hänen masennuksessaan oli erilaisia kausia, mutta lopulta hän kuoli siihen.

Epäusko on helppoa, uskominen vaikeaa. Toivottomuus on helppoa, toivominen vaikeaa. Siksi ajattelen, että uskominen on ihmisten supervoima ja että Jumala – usein poissaoleva, käsittämätön, kätkeytyvä ja selkänsä kääntävä – ei ole edes ansainnut kaikkea sitä ihmisten uskomista, jota he kuitenkin niin sinnikkäästi jaksavat jatkaa. Mutta tästähän kirjoitinkin jo aiemmin.

Ei ihmisillä toisaalta ole vaihtoehtoja. Pakko täällä on jotenkin elellä, ja se mikä elämisessä auttaa, on usko, toivo ja rakkaus.

Olen aikaisemmin pohtinut, että ehkä uskon pelastava mekanismi on plasebon kaltainen: ihminen paranee, kun hän uskoo saavansa avun, vaikka lääkkeessä ei olisi vaikuttavaa ainetta. Sopii kuitenkin toivoa etteivät usko ja pelastus siihen tyhjene, koska muuten masentuneella menee huonosti. Jos se minun uskomisestani olisi kiinni, yksikään sairaus ei paranisi eikä mikään kaunis unelma kävisi toteen. Omassa elämässä uskonpuute tietysti saattaa aiheuttaakin tätä kaikkea. Vaikka Jumala toimisikin minun uskostani riippumatta, ihmisen uskoa ja sen synnyttämää toimintaa tarvitaan useimmiten myötävaikuttajaksi.

Syksyllä vein pappisystäväni kävelylle metsään, jossa usein koiran kanssa kuljen. Sovitin kulkumme sen paikan kautta, jossa on joskus asunut joku. Hän on raijannut metsään paljon kaikenlaista: astioita, vaatteita, patjoja, kattiloita, kamiinan, styroksia, lastulevyä, polkupyöriä, lyhtyjä, silitysraudan, sateenvarjon, maalipurkkeja, mattoja, isoja säilyketölkkejä, ämpäreitä. Sitten hänelle on tapahtunut jotain tai hän on muuttanut muualle, ja kaikki tämä on jäänyt keskelle metsää. Sammal on peittänyt sen, muurahaiset ovat tehneet pesänsä styroksilevyjen alle ja puuntaimet ovat kasvaneet pyöränvanteiden läpi.

Aika monta kertaa kuljin koiran kanssa sen paikan ohi, jossa sammaleen alta pilkotti kanistereita ja metallipurkkeja, ennen kuin aloin siivota rojua pois. Keräsin pussiin muovinpaloja, jotka hajosivat käsiin, tungin vaahtomuovipatjoja jätesäkkiin. Pussillinen ja säkillinen kerrallaan kannoin roskaa metsästä pois. Metsään tuli talvi ja taas kevät. Vein kotiin sammalen alta löytämäni veitset ja haarukat, pesin ne ja laitoin keittiön laatikkoon.

Ystävä oli vaikuttunut. Hän näki siinä merkin toivosta. Hän sanoi, ettei tiedä millä muullakaan sellaiseen urakkaan ryhdytään, ellei rakkaudella ja toivolla siitä, että vaiva on sen arvoista. Että arvokkaita ovat luonto ja se metsässä asunut tuntematon, jolla ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Surulla, minä vastasin. Surulla siitä, että maailmassa on niin paljon pielessä enkä voi tehdä oikein millekään mitään. Tälle pienelle metsäpläntille sentään voin tehdä.

Retken jälkeen ystävä lähetti minulle otteen Tuomo Mannermaan kirjasta Pieni kirja Jumalasta.

Kuitenkin nihilisti, joka julistaa elämän mielettömäksi, on velkaa selityksen, miten kaikki merkityksellinen ja ilahduttava on ymmärrettävissä. Jumalaan uskova joutuu käsittelemään teodikean (Jumalan puolustuksen) ongelmaa: miten usko Jumalan hyvyyteen on yhdistettävissä maailman kärsimyksen kanssa. Nihilisti on kuitenkin yhtä lailla velvollinen käsittelemään ”nihilodikean” (”ei-minkään” puolustuksen) ongelmaa: miten väitetty maailman tyhjyys ja mielettömyys sopii yhteen kaiken siinä olevan merkityksellisen ja ilahduttavan kanssa.

Mannermaa pitää nihilodikeaa vielä vaikeampana tehtävänä kuin teodikeaa.

Johdonmukainen nihilismi on elämäntoteutuksena sisäisesti ristiriitainen. Teoriassa on mahdollista kieltää olemassaolon arvo, mutta käytännössä me tosiasiassa myönnämme sen. Pidämme tiukasti kiinni elämästä kuolemaa, ei-miksikään tulemista vastaan. Nousemme ylös aamulla, puemme itsemme, huolehdimme ravinnostamme, liikutamme jäseniämme (myös kieltä!), osallistumme keskusteluun elämän mielettömyydestä ja kirjoitamme kirjan nihilismistä.

No, jumalausko ja nihilismi eivät ole ainoat vaihtoehdot, mutta karkeasti yksinkertaistaen Mannermaalla on hyvä pointti. Tosin hän ei ehkä ole ollut masentunut. Masentuneella ei ole oikein mitään merkityksellistä ja ilahduttavaa, mitä tarvitsisi ymmärtää. Eikä hän välttämättä jaksa nousta ylös aamulla, pukea itseään, huolehtia ravinnostaan, liikuttaa jäseniään, osallistua keskusteluun. Niinpä masentuneelle jokainen sormen liikautus ja sängystä jaloilleen ponnistaminen on taistelua elämän ja uskon puolesta.

Kukaan ei tietenkään ole sataprosenttisen masentunut koko aikaa. Aaltoilen uskon ja epäuskon, toivon ja masennuksen, hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin välillä. Joskus jotain liikahtaa – en tiedä mitä. Sitä vain kävelee kadulla ja olo tuntuukin vaihteeksi selkeältä ja hyvältä. Joskus herään aamulla siihen huojennukseen, että peiton lämpö ja pehmeys ihoa vasten tuntuu hyvältä. Se on hyvä havainto, koska joskus edes vaimon halaus ei tunnu miltään.

Kuka on kristitty?

Lomailu kristinuskosta on sujunut surkeasti.

Alku: Heitin biojätteeseen ensimmäisen adventin messussa jaetut palmunlehdet, tai mitä rehuja mahtoivat ollakaan. Ne olivat jo vähän rupsahtaneet.

Seuraavaksi: Mitä minä nyt teen, eihän minua kiinnosta mikään muu kuin kristinusko. Virretkin pyörivät päässä. Oi saavu jo, Emmanuel. Äsh.

Pian: Ei tästä lomailusta tule mitään. Korona kaatoi sänkyyn, elämä on muutenkin kurjaa, ja hengellisyys on merkittävä lohdun lähde. Taudin potemisen lomassa olen lukenut Martin Lönnebota ja kuunnellut radio-ohjelman Juhani Rekolan teologiasta. Opinnotkin pakottavat aiheen äärelle: kuuntelin eksegetiikan luennon puhelimen välityksellä ja väsäsin ryhmätyötä uskonnollisen kääntymisen ja yliluonnollisten kokemusten välisestä suhteesta. Alkuun vaimo sai hoitaa kirkon joulukalenterin luukkujen avaamisen, mutta pian nokkelasti päättelin, että kai nyt ei-kristittykin saa avata niitä. Lopulta vaimo yhytti minut sohvalta vihkiraamatun kanssa. No, kaipa ei-kristitty saa lukea Raamattuakin.

(Luin Joonan kirjaa: paras kirja! Vain kaksi ja puoli sivua pitkä. Joona juoksee Jumalaa karkuun, päätyy kalan vatsaan ja rukoilee siellä:

Minut on sysätty pois sinun silmiesi edestä. Kuitenkin minä yhä tähyilen pyhää temppeliäsi kohti.

Siinä minulle uusi motto. Lopussa on viehättävä Jumalan ja Joonan välinen sananvaihto. Jumala kasvattaa Joonan iloksi varjostavan kasvin ja sitten kuihduttaa sen, niin kuin hänellä on tapana: suruja ja pettymyksiä tulee samasta tuutista kuin elämän pieniä ilojakin. ”Onko sinulla mitään syytä olla suutuksissa?” kysyy Jumala. ”Kyllä on, tahtoisin kuolla”, vastaa ihanan suorapuheinen Joona.)

Mutta nyt eksyin sivuraiteille. Piti pohtia kristityn identiteettiä.

Koko vuoden olen ollut kristittyyteni kanssa vähän kuin kaninkolon oviaukkoon juuttunut Nalle Puh. Ei pääse eteenpäin, mutta ei kyllä taaksepäinkään. Jos yritän lakata olemasta kristitty, tuntuu vähän siltä kuin karhu yrittäisi lakata olemasta karhu. Toisaalta usein kun luen muiden kristittyjen ajatuksia, ihmettelen heitä kuin joitain toisia. Mistä he tuollaisen uskon oikein tempaisevat ja miksen minä pysty samaan?

Kristittyjen vuosisataisista oppipohdinnoista jää käteen lähinnä hämmennystä. Inkarnaatio on kyllä ajatuksena tosi kaunis, mutta ihan oikeastiko Jumala syntyi ihmiseksi? Pelastus, mistä ja mihin? Lunastus, ylösnousemus, ristinkuolema? Jeesus on kyllä hyvä tyyppi, mutta kai minä tämän pienen syntinyssäkkäni voin itse kantaa. Ei sen takia kenenkään kuolla tarvitse. Tule pois sieltä ristiltä, Jeesus.

Tästä tuleekin mieleen yksi taannoinen keskustelunpätkä:

Ystävä (ehtoollisesta): Tuntuu ihan ihmeelliseltä, kun joku katsoo silmiin ja sanoo, että sinun puolestasi. Alkaa ujostuttaa, että eihän nyt minun takia olisi tarvinnut hyvänen aika.

Minä: Onhan se nyt aika suureellista kuolla toisen puolesta.

Ystävä: No on.

Minä: Että kai tässä nyt ilmankin ois pärjätty jotenkin.

Ystävä: Ja sitten vielä me juuaan sen verta. Hörps vaan ja kiitos kovasti.

No, se on selvää, että oppi edellä ei identiteettiasioissa kannata lähteä liikenteeseen. Se, miksi ihminen haluaa olla kristitty, on tunnepuolen hommaa. Sitä on nääntymäisillään hengelliseen janoon ja paikalliset kaivot on kaivettu kristinuskon pohjaveteen. Tosin välillä sitä miettii, onko vika kaivossa vai ammentajassa, kun jano ei helpota.

Samaistumattomuus oppiin ei välttämättä tuota ylivoimaisia hankaluuksia, koska kristinuskoon mahtuu mikä määrä epäilyä ja epäuskoa tahansa. Siihen on perinteessä laumoittain esikuvia epäilevästä Tuomaasta kaikkiin sielun pimeän yön vaeltajiin. On apofaattisen teologian traditio, jossa ajatellaan, että kaikki sanat Jumalasta ovat joka tapauksessa tuomittuja epäonnistumaan. Sitä paitsi kaiken voi aina tulkita vertauskuvallisesti tai jättää mysteeriksi. Epäilijä ja kyseenalaistaja on edelleen suhteessa, matkalla, polulla; suhde ei lakkaa, jos purnaamme Jumalalle, että ”en usko sinuun!”, eikä tiellä kulkeminen lopu, vaikka välillä sumu peittäisi maisemat.

Jos vähänkään kristillistä maailmaa ihmettelee, huomaa, etteivät rajat helpolla tule vastaan: kristittyjen karavaani on alusta asti ollut niin monenkirjava, että siihen kyllä mahtuu. Kuitenkin jos jatkuvasti tuntuu siltä, että kirkon perustaviin oppeihin samaistuminen on hankalaa, niin kyllä se tuottaa hankausta identiteettiin. Jos vielä erehtyy opiskelemaan teologiaa, saa paitsi täyslaidallisen perinteet kyseenalaistavaa tietoa, myös huomattavasti lisää kierroksia identiteettipohdintoihin siitä, että samalla täytyy pohtia pappeuden mahdollisuutta.

No mutta suuret kirkkokunnat opettavat, että usko lahjoitetaan kasteessa, ja onhan minut nyt kuitenkin kastettu. Mutta (lapsi)kaste on kristityn kriteerinä epäilyttävä. Onko mielekästä pitää kristittynä ihmistä, jonka ainoa kosketuspinta kristinuskoon on se, että hänelle on vauvana suoritettu rituaali? Ainakaan hän ei välttämättä itse pidä itseään kristittynä.

Tästä päädytään helposti tekemään tympeää erottelua ”tapakristittyjen” ja ”tosikristittyjen” välille. Tällainen eronteko on 1600-luvulla syntyneen pietismin peruspiirre. Pietismi ja muu herätyshenkisyys on vaikuttanut luterilaiseen maisemaamme siinä määrin, että sana ”kristitty” herättää mielikuvia, joihin ihminen peilaa itseään eikä välttämättä samaistu, vaikka olisikin kastettu ja konfirmoitu kirkon jäsen ja jopa aktiivisesti seurakunnan toiminnassa mukana. Ainakin omassa messunrakenteluporukassani kristityn identiteetti tuntuu olevan useammallakin vähän hakusessa. Kristitty on ”tosiuskova”, vähän hörhö, jonkinlaisen kääntymyskokemuksen läpikäynyt ihminen.

Ehkä kohtaloni on olla wannabe-kristitty. Minusta oli sympaattista, kun dogmatiikan proffa Olli-Pekka Vainio sanoi eräässä haastattelussa, että hän ei uskalla sanoa itseään kristityksi: se on niin vaativaa. Hän vain ”yrittää tulla kristityksi”. Jeesus ei tässä auta yhtään, hän nostaa riman usein yltiöpäisen korkealle puheillaan kaidasta tiestä ja neulansilmästä, josta kameli ei mahdu.

Tai sitten joudun olemaan J. S. Spongin sanoin ”pakkosiirtolaisuudessa elävä kristitty”. Spong tarkoittaa tällä sitä, että tiede on mullistanut maailmankuvamme emmekä mitenkään pysty enää uskomaan samalla tavalla kuin meitä ennen eläneet kristilliset sukupolvet, joiden näkemykset muotoutuivat aivan erilaisessa todellisuuskäsityksessä. Olemme joutuneet ulos hengellisestä kodistamme ja ruikutamme vieraalla maalla kuin juutalaiset Babylonian virtojen varsilla (Ps. 137). En ole vielä lukenut Spongia niin pitkälle, että tietäisin, mitä hän tähän vaivaan ehdottaa. (John Shelby Spong: Miksi kristinuskon tulee muuttua tai kuolla?)

Asiaa pyöriteltyäni tulen aina lopulta siihen tulokseen, että kristitty on kuka tahansa, joka haluaa olla kristitty. Ihmisen usko ja jumalasuhde on sillä tavalla pyhä, että siihen ei saisi kukaan tulla väliin. Mitään muuta kriteeriä kuin ihmisen oma itsemäärittely ei oikein voi asettaa, paitsi ehkä sen, että kristitty jollain tavalla asettuu vuorovaikutukseen kristillisen tradition kanssa, samalle jatkumolle, vaikka ajattelisikin kaikesta eri tavalla kuin ennen eläneet kristityt.

Joskus kristitty voi olla sekin, joka ei edes haluaisi, mutta ei voi mitään sille, että on tullut vedetyksi mukaan tähän hullutukseen. Niin kuin Joona, uskoni esikuva.

Loma

Keskustelu 1

Minä: Voinko lopettaa kristittynä olemisen viikoksi? Pitempään ei voi, kun viikon päästä pitäis olla jakamassa ehtoollista.

Kristitty ystävä: Sopii oikein hyvin. Sinut on vapautettu viikoksi.

Minä: Kiitos.

Ystävä: Jos viikon päästä haluat jatkaa, joku muu tulee tilallesi alttarille. Uskonto ei oo pakko.

Minä: Ei, korkeintaan sisäinen pakko.

Ystävä: Nyt pidät vähän lomaa siitä.

Minä: Käskystä.

Ystävä: Se odottaa sua kyllä. Et menetä mitään.

Minä: Vaimon täytyy nyt sitten avata kaikki joulukalenterin luukut ihan itekseen.

[Kirkon joulukalenteri Antti Nylénin teksteillä on tänä vuonna niin hyvä, että avaamme luukkuja vaimon kanssa vuoropäivinä. Paras oli eilen: ”Seimen äärellä oli kaksi juutalaista ja kaksi juroa, uskollista eläintä.” Samaistuin juroihin, uskollisiin eläimiin.]

Ystävä: Joulu on joka vuosi. Ens vuonna ehkä taas avaat, jos huvittaa.

Minä: Mitä mä sitten tekisin, ryhdynkö buddhalaiseksi?

Ystävä: Nyt voit irstailla ja kiroilla.

Minä: Kiroilen muutenkin koko ajan. Päänsisäisesti.

(keskustelua muista aiheista)

Ystävä: Mä meen nyt saunaan. Muista sit se loma!

Minä: Joojoo. Teen syntiä koko viikon.

*

Keskustelu 2

Toinen kristitty ystävä: Kävitkö kirkossa tänään?

Minä: Meillä oli meditatiivinen messu. Vähän pakko koska mua tarvittiin sinne laulamaan. Mutta ei tuntunut miltään.

Ystävä: Joskus on niin.

Minä: Ehtoollisella olin vaan että yök, en jaksa tätä loputonta verenvuodatusta.

Ystävä: Tulee taas erilainen päivä.

Minä: Sanoin just xxx:lle että pidän vähän lomaa kristittyydestä. Viikon päästä ryhdyn sunnuntaikristityksi, koska pitää jakaa ehtoollista, ja jatkan ateismia sitten taas sen jälkeen, jos tarvii.

Ystävä: Sul on suunnitelma. Tää on hyvä.

Minä: Ongelma vaan se etten oikein tiedä miten ateistina ollaan.

Ystävä: You’ll figure it out!

Minä: Ihanaa ku kaikki on niin kannustavia tän suhteen.

Ystävä: Mikä ikinä sulle sopii. Oon vähän kade.