Tulimme ylittäneeksi valtakunnan uutiskynnyksen vanhoillislestadiolaisten (vl) suviseurojen ensimmäisellä sateenkaarihartaudella. Tässä oma kertomukseni siitä, miten kaikki tapahtui.
Olen ollut löyhästi mukana Tarratoimikunnassa, jossa on paljon vl-taustaisia sateenkaari-ihmisiä, ja seurannut kevään ja alkukesän mittaan yhteisön sisäisiä keskusteluja. Ensin päässäni syttyi ajatus, että suviseuroihin tarvittaisiin korjaavaa hengellisyyttä lestadiolaisen uskonkäsityksen satuttamille sateenkaari-ihmisille. Mietin, ketä pappia voisi pyytää siunaamaan sateenkaari-ihmisten suviseurat tai pitämään jonkin rukoushetken. Itse en kykenisi, ajattelin. Asia tulee omakohtaisesti niin lähelle.
Joitain viikkoja ennen suviseuroja olin junassa matkalla Jyväskylään ja päässäni pyöri, että sellainen tilaisuus pitäisi järjestää. Aloin myös avautua ajatukselle, että ehkä minun pitäisi tehdä se itse, kun ketään muutakaan ei oikein ole. On paljon uskottavampaa ja vaikuttavampaa, jos hartauden pitää joku vl-taustainen sateenkaari-ihminen, mutta harva pystyy ottamaan sellaista roolia. Tuli olo, että ehkä minua tarvitaan juuri siihen. Sitä vartenhan olen tehnyt töitä viime vuodet, kun olen opiskellut teologiaa, työstänyt uskontotraumojani ja totutellut vähitellen papin rooliin.
Ajatus oli sen verran vallankumouksellinen ja mannerlaattoja liikutteleva, että junamatkalla koin vähän outoja oloja. Tuntui kuin vasen käsivarteni olisi melkein kuin halvaantunut yhtäkkiä. Se meni kyllä ohi.
Viestitin heti junasta ystävälleni ja hain uskonvahvistusta. Varmaan hartauden pitäminen rikkoo suviseurojen sääntöjä, arvelin. Eihän sinne haluta muuta kuin virallisen seuraorganisaation ohjelmaa. Ystävä piti ideaa hyvänä ja huomautti, että suviseuroissa vietetään jatkuvasti hengellisiä yksityistilaisuuksia, kuten ristiäisiä. Perheille se on kätevää, kun sukulaiset ovat valmiiksi samassa paikassa, pappeja riittää ja juhlajärjestelyt voi ottaa rennommin. Hän lupasi auttaa hartauden järjestelyissä.
Esittelin ideani Tarratoimikunnan ryhmässä ja se sai vastakaikua. Tarvetta tuntui olevan. Se kannusti jatkamaan, koska olin epäillyt, mahtaisiko hartaus kiinnostaa ketään. Vl-taustaiset sateenkaari-ihmiset ovat ymmärrettävistä syistä keskimäärin aika uskontokriittisiä, osa hyvinkin uskonnonvastaisia. Olisi kiusallista, jos valmistautuisin pitämään hartauden ja sitten sinne ei tulisi ketään.
Sitten olivat käytännön pulmat. Missä hartauden voisi järjestää? Suviseura-alueella on vieri vieressä telttoja ja asuntovaunuja. Ne ovat ahtaita tiloja, joihin ei mahdu kovin montaa ihmistä. Julkisella paikalla kokoontuminen taas herättäisi liikaa huomiota ja voisi kohdata häirintää. Viime vuonna sateenkaari-ihmisten häirintä oli suviseuroissa sillä tasolla, etten voinut luottaa hartauden sujuvan ilman häiriköintiä.
Entä milloin hartauden voisi pitää? Suviseurojen ohjelmassa on lähes tauotta seurapuheita ja lauluja, jotka välitetään kovaäänisistä koko suurelle seura-alueelle. Olisi tylsää huutaa kilpaa kovaäänisten kanssa. Tutkin seuraohjelmaa ja etsin tyhjää koloa. Lyhyitä, noin puolen tunnin taukoja löytyi muutama. Sellaiseen voisi tähdätä.
Tiedustelimme Tarratoimikunnalta hartauden pitämistä heidän tukikohdassaan, mutta he eivät sitä sinne halunneet. Ymmärrettävästi – joukossa on uskonnon traumatisoimia ihmisiä ja muutenkin monenlaisia vakaumuksia. Onneksi meille järjestyi toinen asuntovaunu hartauden pitopaikaksi.
Hartauden runko oli nopeasti mietitty. Muutama virsi ja Siionin laulu, puhe, rukous ja siunaus. Kysyin, haluaisiko ystäväni pitää hartaudessa toisen puheen, ja hän suostui. Itse valitsin puheeni aiheeksi Sakkeuksen tarinan. Hauska yhteensattuma oli, että kun ryhdyin selvittämään, minkä kirkkovuoden pyhän tekstinä se on ja mistä löydän siihen kommentaarin, se olikin juuri tulevan sunnuntain evankeliumiteksti.
Hartauden ajankohta lyötiin erinäisen säätämisen jälkeen lukkoon, puheet ja esirukous valmisteltiin, laulut valittiin ja niiden sanoista tehtiin pieni moniste, jota ystäväni tulosti 12 kappaletta. Sellaiseen osanottajamäärään varauduimme. Tapahtumasta tiedotettiin Tarratoimikunnan ryhmässä ja parissa muussa sateenkaarilestadiolaisten ryhmässä.
Saavuin suviseuroihin torstai-iltana, hartaus oli sovittu perjantai-illalle. Olin koko perjantain aika hermostunut. Tavanomaisen esiintymisjännityksen lisäksi koko idea tuntui pähkähullulta. Miten kaikki sujuu? Löytävätkö ihmiset paikalle? Hermostuvatko asuntovaununaapurit? Entä jos ketään ei tule? Olin kyllä asennoitunut niin, että hartaus kannattaa pitää, vaikka sinne tulisi vain kaksi ihmistä. Ajatus ja symboliarvo olisivat tärkeämpiä kuin toteutus.
Vielä enemmän tulisilla hiilillä olin, kun sovittu kellonaika alkoi lähestyä eikä juuri ketään näkynyt. Pari ihmistä saapui vaunulle. Yksi heistä huikkasi iloisesti tulleensa seuroihin. Moni muukin oli aikonut tulla, mutta heitä ei näkynyt eikä kuulunut. Ei edes ystävääni, jonka piti pitää toinen hartauspuhe. Hän ilmestyi paikalle kolme minuuttia ennen hartauden alkamista.
Noh, suviseuroissa kaikki tapahtuu hitaasti. Paikasta toiseen siirtyminen vie usein ennakoitua enemmän aikaa. Odoteltiin. Eihän aloituksen venyminen muuten olisi haitannut, mutta olimme ajoittaneet hartauden huolellisesti hiljaiseen hetkeen virallisten seurapuheiden välissä. Tuo aika kului ja tiesin, että pian kovaääniset pärähtävät taas päälle, kun seurat alkavat. Ei kuitenkaan auttanut kuin odottaa.
Vähitellen ihmisiä alkoi valua paikalle. Sitten heitä tuli lisää. Ja lisää. Vaunu alkoi täyttyä. Tiivistettiin ja tiivistettiin niin että lopulta meininki oli kuin lestadiolaisissa iltakylissä parhaimmillaan: ihmisiä istui vaunun sohvilla, sängyllä ja lattialla jalat koukussa kuin sardiinit purkissa. Asuntovaunun vuokraaja pelkäsi vaunun ratkeavan liitoksistaan. Kestääkö se edes tällaista ihmismäärää? Vähän ennen hartauden alkamista laskin vaunusta 28 ihmistä ja sen jälkeen sinne ahtautui vielä pari lisää. Pari muuta jäi pihalle.
Itse hartaudesta ja sen tunnelmasta muut voivat kirjoittaa paremmin kuin minä. Minä keskityin vetämään homman läpi. Näin, että monet itkevät. Jopa veljeni poskella vieri kyynel. Myöhemmin hän sanoi, että ei ole koskaan ennen itkenyt seuroissa. Kerta se on ensimmäinenkin, naurahdin.
Kaikki meni hyvin. Meitä ei häiritty – miksi olisikaan, kun vaunussa kaikuivat Siionin laulut. Laulettiin läpi Taivaan ihanat lintuset vanhoilla sanoilla, joissa Jumalasta käytetään feminiinisiä kielikuvia, kun puhutaan satakielistä vanhimman rintain alla. Ne rinnat poistettiin sanoituksesta hämmentämästä ihmisiä (!), kun Siionin laulut uudistettiin vuonna 2016. Kun hartaus päättyi, ihmiset halusivat laulaa vielä lisää. Sitten jengi alkoi valua ulos.
Hartauden tuominen julkisuuteen ei ollut käynyt etukäteen mielessä, mutta toimittajaystäväni näki tapahtuman uutisarvon ja alkoi puhua siitä suviseurojen aikana. Myös somen kautta hartaus valui valtakunnan median tietoisuuteen. Olipa itse hartaudessakin paikalla kaksi toimittajaa. He eivät mahtuneet vaunuun, mutta seurasivat meininkiä avonaisen ikkunan takana. He olivat tekemässä reportaasia Tarratoimikunnasta, jonka jäseniä oli saapunut hartauteen.
Minulle hartauden pitäminen oli tietysti valtavan merkityksellistä. Olen itse kokenut sen kipeyden ja jumalasuhteen katkeamisen, jonka lestadiolaisuuteen kasvaminen, oman identiteetin kanssa kipuileminen ja yhteisöstä irtaantuminen voi aiheuttaa. Korjaavan hengellisyyden tarjoaminen sellaisiin kipuihin on henkilökohtaisen missioni ytimessä. Harvoin pääsee myöskään puhumaan tilaisuuteen, jossa ihmisillä on niin suuri sanan nälkä ja hengellisyyden jano, laajasti ymmärrettynä. Tässä hommassa koin todellakin olevani Jeesuksen jalanjäljillä ruokkimassa hänen kadotettuja lampaitaan. Kadotettuja siksi, että vanhoillislestadiolainen usko ja yhteisö ei ole tarjonnut näille ihmisille sellaista hengellisyyttä, joka ravitsisi heitä, jonka kanssa heillä olisi hyvä olla ja joka tarjoaisi tilaa heidän elämänkysymyksilleen ja pohdinnoilleen.
PS. Tässä Taivaan ihanat lintuset, kuudes säkeistö ja vanhimman rinnat.
Siis kaikki kesäpääskyset ja leivot taivaan alla,
ihanat satakieliset vanhimman rintain alla,
visertäen nyt lennelkää sydämet täynnä ikävää
ikuiseen rauhan maahan.
(Jaakko Lahdenmaa 1890)
Siis, kaikki leivot laulavat ja pääskyt taivaan alla
ja satakielet ihanat, te linnut kaikkialla,
visertäen nyt lennelkää sydämet täynnä ikävää
ikuiseen rauhan maahan.
(Jaakko Lahdenmaa 1890, uud. Niilo Rauhala 2010)
